VIRRAN MUKANA

On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen
alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten
vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun
ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä
kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on
tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty
väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta
ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä
kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset,
raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja
ihmisten paljouden.

Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus
kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja,
yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon
itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja
sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin
virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin
rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa
komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta
ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa,
mukaansa vievää virranjuoksua.

Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne
mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran
mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä
omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi
käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.

Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja
katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja
ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa
onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.

Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi
kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin
lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan
raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen
täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.

Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit
luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla
poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi,
mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et
valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan.
Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin
ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja
silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi,
siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin
näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi
ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos
tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja
vastaantulevia.

Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin
työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet
kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi — virtaan katoovat.
Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä
vainoisi.

Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin
silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen
alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän
turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja
pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen
talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa.
Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon
valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.

Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita
nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä
hän kantaa arvokkaasti.

Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa
hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama
harmaus.

Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen.
Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja
poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.

On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita,
voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä
huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita
miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.

Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa
rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.

Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa.
Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään
kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy,
älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä
myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla
tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit
ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.

Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja
silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat
sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan
hallitsevalla vakavuudella.

Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman
vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät
varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet
mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia
pyörteitä.

Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet,
vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen,
työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin
puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa
virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.

Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma
luoma.

Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt
se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.

Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat
tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä,
noussutta kansaa.

Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.

Se yhtä on muuria,
yhtä on verta.
Sama on sillä elämäkerta.
Jos kaatuu muuri,
kaatuu sen kanssa
uskollisena rakentajansa!

Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja
tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä
luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit
eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä
työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse
ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se
puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!

                                                  ⸻

Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka
imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja
suurempaan pyörteeseen — taikka siirtää rantatyyneen.

Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut
sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?

Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova
tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla
raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan
lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja,
iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan
virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu,
hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima
valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta,
päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he
niinkin hyötyä.

Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä
eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun
uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet
ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.

Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa,
laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein
ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut
yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan
uumenista vesi virtana pyrkii mereen.