HÄMÄHÄKKI

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori
rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan.
Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin
reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät
huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia
silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi
toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista
ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä
taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa
asuntoon.

— Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, —
mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle.
Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan,
jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli
omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake,
kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun
matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle
kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten
piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen
tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen,
verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin
insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti
nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan
huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit
syyskesän ihanassa rehevyydessä.

— Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku
rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi
yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi
jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle.
Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

— En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

— Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. — Et ole
vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

— Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt
Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin
puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys,
teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän
kirjamiehen arkatuntoisuus — Sillan puolella kiehtova sulous ja
liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt
syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai
lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut
Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut
jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen
umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan
pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet,
vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin
että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen
ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin,
ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli
vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

— Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi
Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi
omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman
erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella.
Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu
melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin
äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota
säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä
sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin
olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen
saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan
äidille.

— Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme!
sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. — Minä
tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

— Ei tarvitse, sanoi Silla, — katsohan tuonne, eteisen seinälle!

— Telefoni! huudahti tohtori. — Kas, kun en sitä ennen huomannut!
Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta
se oli kirjoitettu kanteen.

— Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka
löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja
pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi
Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista
ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian
puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi
pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka
lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

— Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. — Katsos, tässähän on
pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi
lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän
yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin
niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun
vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras,
aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä
somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

— Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen
pois Sillasta.

— Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen
ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää
tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta
ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

— Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana
eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä
vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

— Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun
näköinen, että oikein sääliksi käy.

— Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

— Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen,
puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei
väitellä.

— Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

— Leikattiinko se?

— Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

— Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat
vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan
näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta
suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen
sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten
lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen
katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain
muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri
seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää
kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi
vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella
oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen
maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle
kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot
loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin
liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä,
vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa
vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa
kuin rakastuneen miehen hurmiota.

— Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja
suuteli kevyesti.

— Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

— Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...

— Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme
täällä?

— Minun työni on täällä.

— Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

— Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka
avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä
miehensä syleilystä.

— Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt
senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin,
mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka
hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta,
mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi — ei käynyt muuten päinsä,
voisihan se houkutella, ties mihin.

— Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. — Otetaan
auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen
keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä,
kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain
lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja,
pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli
suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia
pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja
hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä,
salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

— Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman
järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja
patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja
helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

— Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma
voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes
palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi
hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi
Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo
tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

— Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

— Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan!
huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian
suuruspöytään, joka heitä odotti.

— Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

— Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului
rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun,
ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti
ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne
voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen
peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa
kohti, poistui ja hymyili: — Soma, hyvin soma, liian soma täällä
pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja
lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa,
toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

— Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti
riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

— Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni
vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä
lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun
selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria,
salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja,
tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan
tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan
elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen
elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa
joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän
kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli
ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi
kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut
väkisin kääntää hänen päätään.

— En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta
hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi
hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita,
sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen
hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista
naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän
vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan
ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna
teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen
rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa.
Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin
tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän.
He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin,
niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen
herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin
tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa,
merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen,
vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan
lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella
kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin — ei mitään
lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen
sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, — mutta
intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla
sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin
hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

— Täällä on kaunista, sanoi vieras.

— Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli
maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain
halusi... — Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

— Pitäisi olla, sanoi nainen, — mutta me rakastamme täällä omia
huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

— Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

— Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen
suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä
katseella. — On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan
luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

— Te tunnette minut! huudahti Silla.

— Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras
rauhallisesti.

— Niin, tietysti, myönsi Silla.

— Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä
perhettä, — jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan,
niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

— Täältä näkee tosiaan paljon.

— Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.
Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan
onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan
merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti,
että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja
piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi
palatakseen kaupunkiin.

— Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata
ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka
lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä
toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään.
— Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. — Sellainen juhlallisuus!
”Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä.” Ehkä hänessä
on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on
ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja
kiiruhti kotiin.

— Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen
päivällispöydässä, — ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä,
sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi —

— No, mitä minä en uskaltaisi?

— Kieltää tanssimasta!

— Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

— Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän
tanssisi.

— Noo?

— Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi
tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...

— Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

— Taikka myrkyttäisi.

— Oliko hän sen näköinen?

— Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat
vaatteet...

— Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin
myrkkyleukoihin.

— Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko
maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

— Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten
intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

— Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma
tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä
luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän
sanoi: — Minullakin on sinulle uutisia.

— Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi
minulle soveliasta?

— Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan
kaupungintalolle.

— Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

— On vielä pyydetty muutakin.

— Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska
pyyntö.

— Sinun pitäisi siellä tanssia.

— Sooloa! huusi Silla.

— Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

— Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

— Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa
koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

— Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten
taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus
solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä,
harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen.
Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan
suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

— Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. — Soitatteko illalla juhlassa
myös minulle?

— Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin
seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla
sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan.
Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä,
milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen
arvoisia.

— Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

— Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

— Tietysti, sanoi Silla, — minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan
he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden
kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa
koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera,
sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai
parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan
näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä — tai
seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut
toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli
tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää,
ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin
tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä,
souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat
olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko
kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa
tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt
hänen tasalleen — tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli
erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon
työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset
tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät
riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä,
uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi,
vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse
opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä
vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä
vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän
kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain
voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä
odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin
ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena
mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein
mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta
oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta
kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki
otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni
monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu
kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen
ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä
olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi.
Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus
hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä.
Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen
suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden
ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat
yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä
kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista.
Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa,
joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja
tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän
kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja
kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita,
mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen
voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti,
pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka
vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja
silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo
tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten
miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin
väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta
rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti,
heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

— Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne
tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli
niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö
siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön,
siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen
ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen
kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen.
Sitten kaikki hävisi.

— Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen
pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti.
Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli
kuullut tuskaisen huudon.

— Onko tohtori sairas?

— Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi
ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä
säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan
lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti
sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse
sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska
hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori
oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo
kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan,
sanottiin Aimolle ja Sillalle. — Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi
vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia
ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri
vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä
poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti,
niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä
jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan
hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka
rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui
helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa
hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään
kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli
tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes
varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet
pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat
häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne
kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset
silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui
ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo
ajatteli: — Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin
siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta
huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen
kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala
lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden
sen Aimolle sanoi:

— Neiti käski teitä juomaan.

— Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

— Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

— Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

— Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä
Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi
harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän.
Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää
oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa,
joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku
avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

— Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

— Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

— Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin
ilmestykseen.

— Hämmästytte?

— Hermia... sanoitko sinä Halla?

— Sanoin.

— Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

— Olen.

— Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle.
— Se on taas uudistunut.

— Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla
kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas
noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

— Tämä on kuin jatkoa siihen...

— Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin
yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy
pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin
ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

— Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan
niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

— Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui
huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen
jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti
ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein
hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja
uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä
ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

— Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan,
eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä
laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen
hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi
hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki
oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

— Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja
hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. — Sinä et
ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen
Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein
samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui
Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä
ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

— Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

— Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja
meni ovelle, — tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini
akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa
tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat
kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun
hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

— Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja
hymyili:

— Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan
ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta,
mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman
muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

— Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä
kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla,
ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli
kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta
kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan
sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä
hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta
päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja
äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan
ilmaista mitään.

— Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa.
— Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään.
Aiot olla varovaisempi vasta... ei, ei, sinun täytyy olla minua
lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt
etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien
huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna
minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

— Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

— Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja
yritti nousta ja heräsi — vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen.
— Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät
ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin
olenkaan.

— Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan
raihnaista olentoa.

— Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

— En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

— Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan
unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

— Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia
terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina
Hermiaan.

— Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

— Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

— Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu
selvillä sanoilla.

— Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

— Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan
itseäni?

— Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

— Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs
arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista
sinua.

— Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

— Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit
hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: —
Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se
ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

— Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi
vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

— Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut
ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin
kylmyydestäsi.

— Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

— Hermia!

— Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa
rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

— Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

— Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita
tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja
vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa
naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia
kauppoja kuin sinä.

— Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen
Hermiaan. — Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän
ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma
äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja
sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti
vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa
käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin
vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin
kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

— Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon,
ei hän nuku ollenkaan.

— Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

— Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

— En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

— Neiti käski ottamaan.

— Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä se on otettava,
tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

— Viekää pois!

— Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin
että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

— Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

— Eikö tohtori nyt sentään...!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen
yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi
sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään
ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi.
Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian
muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen
verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti
puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja
terveydestä kukoistavana.

— Me olemme hämmästynyt!

— Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

— Näytät terveemmältä, entä kuume?

— Ei hätää.

— Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä
kiinakapselista. Muistatko?

— Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

— Onko sinulla ikävä rouvaasi?

— Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

— Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli
pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen
poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

— Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon
silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. — Ja
tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä
pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen
yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä
viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi
sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat
kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi
unijuoman.

— Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa
ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia
tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten
varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin
edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää
mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja
antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo
saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli
hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

— Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. — Sinä
laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut
lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei
jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä
unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli
kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä
kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti
ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa
viihdyttääkseen sairasta.

— Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi
uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

— Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa
välinpitämättömyydestä.

— Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän
olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi.
Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen
on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä
olollaan.

— Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

— Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta
yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja...

— Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

— Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä
Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. — Sitä ei sinun
pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

— Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

— Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.

— Oliko Silla sairas?

— Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen
vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä
puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

— Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

— Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän
hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä
tahansa.

— Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

— Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois
umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

— Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

— Me olemme samaa mieltä.

— Vai niin te ajattelette.

— No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka.
Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

— Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

— Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina
ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

— Tarkotatko entisiä?

— En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit
oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi
houreiksi.

— Hermia!

— Niin, eikö muka muuttuneet?

— En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen
tiedän.

— Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

— Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

— Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

— Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

— Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt
sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla
hymyllään.

— Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

— En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi
Hermia säihkyvin silmin.

— Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

— Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut
janoasi!

— Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

— Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä
et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut
lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle
kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: — Sinä olet
minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

— Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu
olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

— Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja
heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

— Sadun seireenit tekivät niin.

— Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

— Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua
pedoksi, sanoi Aimo.

— Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta
kauhea! huusi Hermia.

— Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee
tervetullut.

— Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni
puolesta.

— Suuremmoista laupeutta!

— En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä
sairaalassani. Aimoa värisytti.

— Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää
täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua,
että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

— Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia.
Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja
sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä
kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja,
mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä
vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa
teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee
kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

— Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

— Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi
puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

— Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi
Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

— Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä
unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen
luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

— Minä en janoa suuruutta!

— Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

— Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme
määrättiin?

— Olisitko sinä silloin tarkottanut totta...?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna.
Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. — Minä en usko; jos kerran
rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon
katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan
kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään.
Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä
katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon
puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

— Sinä olet — tosiaan tulinen — voisi luulla oikeaksi mieheksi! —
Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. — Ellet olisi
sairas, voisin suuttua rohkeudestasi — taikka ehkä sinä vain tahdoit
antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

— Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän
suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen
miehen... puhun tyhmyyksiä.

— Ole kerran itsesi!

— Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa
lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet
syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

— Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan
hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt
sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

— Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan
omista lastaan sillä tavalla.

— Minä omistaisin!

— Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden
valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti
kätensä ja kohotti katseensa. — Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin,
opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun
niskalleni ja sanoisi: — äiti, minä tahdon! Sellainen luja
pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun
ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään — anna minun uneksia
loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden päivän,
kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas,
voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan
omani, sieluni lapsi!

— Eikö isän?

— Isän?

— Niin, niin, isän?

— Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni?
Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki
hermostuneesti.

— Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi
ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman
vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti
ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

— Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta
tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen
toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun
niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

— Silla on herttainen lapsi.

— Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä
kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin
siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne
heti äkkäävät — oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

— Sinä olet hauska.

— Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...

— Noo, entä sitten?

— Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri — oikein verenhimoinen
tiikeri!

— Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

— Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

— Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

— He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

— Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

— Auttaisi varmasti.

— Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

— Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni
uupuvan.

— En suinkaan, sinä rakastat — itseäsi!

— Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä,
mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

— Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin
hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen
tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu
kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

— Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se
ei koskaan onnistu.

— Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni!
Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä
rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen — oikean!

— Puhut arvotuksia.

— Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä
selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana
painajaisena!

— Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän
kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut
minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!

— Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka
tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!

Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset
välähtivät.

— Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.

— Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä
kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan,
pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on
toki sen arvoinen!

— Minä en ymmärrä sinua.

— Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää
sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en
anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!

— Hermia, Hermia!

Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.

— Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?

— Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?

— Eikö minulla ole oikeutta kysyä?

— Tavallansa.

— Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia
hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.

— Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.

— Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.

— Pitääkö minun saada se tietää?

— Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät
tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!

Hermia meni.

Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä päivänä häntä
valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä,
mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä
käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut
erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä
ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun.
Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä
seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja
heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi
avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat
askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja
kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin
omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli
kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa,
mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja
ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui
Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän
hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.

Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut
kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan
ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli
vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti
ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän
villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa
heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja
painoi nukutuskoppaa suulle.

— Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, —
minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...

— Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.

— Valmis en, sanoi Hermia. — Ai, minä en muistanutkaan ostaa
kummisormia!

— Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.

Sitten kaikki hävisi.

                                                  ⸻

Joku piteli häntä leuasta ja huusi: — Herätkää, tohtori!

Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.

— Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä,
sanoi lääkäri.

— Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.

— Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa
mitään, kuului lääkärin ääni.

Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja
muuttanut vatsan pohjaan.

— Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä
seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan
tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello
ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet
toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää.
Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä
oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö.
Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti
jälleen sanoa: — janottaa.

Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:

— Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.

— Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska
vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.

— Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.

Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja
tukehuttavassa janossa.

— Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. — Suutari on paljon
virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla
parempi, koska se neulottiin kiinni.

— Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa
vielä eläissäni ollut.

— Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.

— Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi
vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti
silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei
toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin
haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse
koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas
piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka
hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.

— Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.

— Tohtori luotti neitiin.

— Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?

— Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.

— Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.

— Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa
varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä
sairaalle, jatkoi sama ääni. — Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.

— Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen
ääni. — Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.

Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi
vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.

Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.

— Onko tuskia?

— Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla
äänellä.

— Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se
mitään, ole levollinen vain.

— Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.

— Kymmenen, sanoi tohtori.

— Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin
lieventävää.

— Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.

— Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.

Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet
nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka
oli päivällä leikattu.

— Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.

— Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.

— Onnellinen mies, huokasi Aimo.

— Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin
pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki,
makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena
valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut
keveisiin ilmakerroksiin. — Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan
tärisyttäen ylenannoiksi.

— Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.

Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta.
Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren
turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen,
sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen
ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti
turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja
nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon
jalkojen päälle pitkäkseen.

Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen
haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty
ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:

— Herätkää, herätkää!

Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä
kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli
hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi
hänen jaloillaan.

Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä
naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää.
Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema?
kysyi Aimo niiltä. — Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi
lakkaamatta: — Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä
huudetaan hengen edestä.

Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.

Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.

Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet
nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian
tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.

Aimo osotti naista: — Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja,
hirveä tuska!

— Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.

— Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.

— Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia.
Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos
voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen
poistua.

Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian
käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti,
ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan
kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin
yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.

Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut
haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa
sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli
kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli
olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan
laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan
ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri.
Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois,
missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta.
Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: — kuolema tarjoo
kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei,
ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin
tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja
tajunta huusi: — kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!

Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: — elämä... Se kasvoi ja
varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: —
kuljit kuoleman portin sivutse.

Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen
tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.

Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: — huono väri, huono
väri, ja sanoi ääneen: — oletko nauttinut mitään?

— Vettä, sanoi Aimo.

— Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies
tuimasti.

— Ei neiti ole käskenyt.

Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua
tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että
kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi.
Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin
puhua.

Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu
väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin
ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän
oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja
mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi
sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse
lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän
ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli
jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen
huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:

— Ei tohtori saa koskea mittariin!

— Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.

Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.

— Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!

— Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.

Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.

Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.

Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät
olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli.
Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen
ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan
hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki,
sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat
puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi
otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä
niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli
kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen
menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella
häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana
hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin
heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli
hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui,
mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt
hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä
kauemmaksikin.

Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen
kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan
kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka
paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon
lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno.
Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta
merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö
se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee
nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?

Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit,
päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä.
Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien
käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta
hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: — la, la,
la, la!

Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan
käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä
rakkaus on? — se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja,
jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän
päämäärä? se vastasi: työ!

Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden
vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt
tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.

Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan
voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan
oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön,
kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.

Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen
kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja
kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä
parhaina päivinä.

Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin
seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli
mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan.
Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa
puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja
tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle
loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.

Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan
sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.

Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: —
Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä
tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni
polttavan pelkästä likaisuudesta.

Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja
hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.

— Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.

— Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan
leikkauspöydälle ja sieltä pois.

— Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.

Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen
tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo
ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen
itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla
silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja
sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo
häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin
tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa:
sesam, sesam, aukene!

— Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.

— Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.

— Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta
pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei
ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.

— Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?

— Niin, miltä minä näytän?

— Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.
Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.

Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia
olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:

— Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.

— Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran
kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi tuntia
. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen
ilkkuvan itseäni.

— Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä
sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn
uskollisuutta ja alttiutta.

— Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla
taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät
uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja
valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus
minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?

— Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin
lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.

— Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!

— Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?

— Huiii, vihelteli Hermia, — kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita?
Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia — ehkä. Sinua voidaan
kohdella toisin...

— Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja
lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.

— Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua,
sanoi Hermia katsoen sivulle.

— Eivät uskalla, miksei?

— He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän
vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. — Minä olen
vallanhimoinen ja kostonhimoinen!

Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.

— Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla
itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.

— Se kuuluu kai kostonhimoosi.

— Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Sinä rakastat minua.

— Parasta on olla siitä puhumatta.

Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: — Tiedätkö, kuinka olen
saanut tämän sairaalan?

— Mahdotonta tietää sellaista.

— Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta
hänen täytyi väistyä.

— Sinun tieltäsi.

— Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä
ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin
puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita.
Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin.
Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi
tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy
hyvin. — Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.

— Et usko, kuinka sellainen virkistää.

— Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.

— Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan
jos se hyvin kannattaa, jos...

— Noo...?

— Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko
juttu piti olla selvä kolmessa?

— En oikein.

— Otaksutko jotakin?

— Minä en tahdo sitä ajatella.

— Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian
paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä
sairastuit uudestaan.

— Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.

— Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit
sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla
täydellinen loppu taikka sitten...

— Sinä olit oikeassa.

— Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla
selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin
minä toivoin saavani uskoa sinuun!

— Kuoleman uhalla...?

— Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun
kuulla yksi ainoa sana!

Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!

Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.

— Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä
toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun
tarvitse sanoa sitä sinulle?

— Sano se kuitenkin.

— Minä en sinua rakasta.

Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi
vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn
päähän. Syntyi äänettömyys.

— Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella
äänellä.

— Oli kai joku kone epäkunnossa.

— Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.

— Hermia, ethän sinä — ethän?

Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:

— Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän
on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.

Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana
hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän
suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät
häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:

— Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.

— Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, — ja tulen sieltä uutena ihmisenä.
Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani — en!

— Sinne asti — kuiskasi Hermia intohimoisesti.

— Sinne asti! toisti Aimo.

Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa
Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä
painoa.

— Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi
Aimo.

— Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.

— Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?

— Hän kirjotti, mutta minä palautin.

— Ilman selityksiä...?

— Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.

— Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee
hyvin onneton.

— Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.

— Onko hän kaupungissa?

— On.

— Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.

— Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!

— Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle
velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!

Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä
huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.