PINTAPUKKI

Et sä poika surra saa,
kun henttus’ on pintapukki.
Hei sun hei, mun hevosein,
sun henttus’ on pintapukki.

Se on sorja varreltaan
kuin kankahan sahatukki,
Hei, sun hei, mun hevosein,
kuin kankahan sahatukki.

Repsikka se sillallaan
taas tukkia sahaan vääntää,
hei, sun hei, mun hevosein,
taas tukkia sahaan vääntää.

Aina pintapukkihin
se palavat silmät kääntää;
hei, sun hei, mun hevosein,
ne palavat silmät kääntää.

Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui
jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi
ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä
kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.

— On sitä siinä pintapukkia Almassa!

— Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi
aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja
pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti
vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin
kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset
töyssää, kehui laulaja.

— Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä
mukavampaan asentoon kuormalla.

— Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.

— Ohoh, sentään!

— Tota, oletkos koettanut voimiasi...?

— Käykös kateeksi?

Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta,
huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa
roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma
irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti
astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä
näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen
niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin
pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se
vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.

Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:

— Kiitos kyydistä!

— Entä laulusta?

Toinen noitui.

Hirret irrotettiin köysistä ja vieritettiin yksitellen jyrkkää,
jäistä rinnettä alas, suoraan sahasillan eteen. Vieriessään kovalla
iljanteella ne kimmahtelivat, ja kun jykevältä kiveltä sattui hyppäys
jäiselle pohjalle, kumahti niiden terveestä sydämestä pahaa aavistava
ulvahdus.

Toinen mies pujottelihe hirsiläjien, lautatapulien ja pintakasojen
sivutse sahaan ja astui repsikkasillalleen. Muu väki oli myöskin
palannut päivällislomalta ja sahassa alkoi jyrisevä pörinä.

Siellä hän nyt, repsikka, seisoi sillallaan odottamassa, kun miehet
alhaalla sitoivat ketjuihin keltakuorisia, sileäpintaisia nuoria
puita. Ne lusahtivat tiiviisti toinen toistensa lomiin tarkkaan
järjestykseen kuin sotilaat riveihin. Repsikka kääntyi ja tarttui
veiviinsä. Jo nostivat soreat puut tyvensä sillalle ja kohosivat
rautaketju kaulallaan reippaasti repsikan jalkain juureen. Sahaan
hulmahti metsäinen, raikas tuoksu vastakaadettujen elonnesteistä.

Ne olivat nuoria puita.

Sahuri iski niihin puoshakansa, vieritti pyörille ja sovitti sahaan.
Niiden hetki oli lyönyt.

Taas repsikka heitti ketjut viettävään uomaan siltaa alas.

Vanhat, jykevät metsän urhot sidottiin nyt vuorostaan. Ne kääntyivät
hitaasti kankien avulla läjään ja nostivat mahtavat, ryhmyiset
tyvensä juhlallisesti sillalle. Huumaava pihkan tuoksu oli niiden
tuliaistervehdys.

Niidenkin hetki oli tullut. Maa alla jymisi, sahan ahnaat hampaat
pureutuivat terveeseen, elonnesteestä kosteaan ytimeen. Syntyi
ryske, jyminä, raskas raataminen, taistelu metsän urhojen kera.
Ihmisen nerokkailla hirmuisilla aseilla ne silvottiin, lajiteltiin ja
työnnettiin ulos maailmaan hyödyn kahlehdituiksi orjiksi.

Se oli metsän lempilasten kohtalo.

Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita
sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat
kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.

Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla
käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset
ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.

Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan
tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.

Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet
lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen
olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt
ruumistuneeksi koneeksi.

Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen
hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa
kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.

Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.

Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi
tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja
sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen
kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se
tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.

Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.

Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta
pohjaltaan hyväsydäminen.

Niin, miksikä ei?

Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain
vajautta.

— Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän
pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä
sahalaisille mitään sanonut.

Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan
ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen
uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin
somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa,
varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti
ja vaati ahnaasti ruokaa.

Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.

Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi
katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina
jäsenissä ja polvet notkahtelivat.

Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta
jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle,
ja siellä hän seisoi, — oli komea ja suora kuin honka. Ei muut
sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot!
Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen
kintereillä:

Et sä poika surra saa,
kun henttus’ on pintapukki.
Hei, sun hei, mun hevosein,
sun henttus’ on pintapukki.

Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja
muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.

Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää
jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla
ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä
huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen
huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun
ennätti.

Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit
olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän
naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He
olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.

Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi päiviksi
.

— No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi
hänelle sahuri.

Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut
tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.

Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän
tuli vaimoineen lapsen kummiksi.

— Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa
sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.

— Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä
talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.

Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla
sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien
häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.

— Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli
konemies.

Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi
naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.

Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.

— Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.

— Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.

— Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.

Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät
viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.

— Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka
eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.

Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat
syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja
viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin
ennen kosinta-aikana.

Alma ei välittänyt.

— Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas
uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.

— Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi
konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien
keskinäisistä väleistä.

— Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.

— Älä höpötä, morahti mies.

— Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se
nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää
uskalla toista.

— Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja
molemmat nauroivat.

— En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen
pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät
jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili
mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.

Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat
vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset
hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa
edessä.

Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä
lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo
tupakoimaan.

Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma
kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita.
Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää
niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin
mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän
vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan
vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori
hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä.
Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen
kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi
koltunpoimuihin.

Mies tuli luo, nosti syliinsä.

— Ainako sinä vielä...?

Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.

— Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole
kyllin hyvä sinulle?

Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt
tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.

— Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?

— En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.

— Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä
kurkkua.

Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.

— Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin
kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.

Alma huokasi.

Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille
pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli
Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä,
ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä
käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti
sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin
olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.

— Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.

Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.

Hän laihtui ja vanheni.

Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.

Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla
ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki,
mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.

— Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi
konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.

— Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona
röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä
pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin
sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa
ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni,
että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin
panevat pois. Vai vielä markkoja!...

Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.

Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja
painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki
itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka
sanoi:

— Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa
olla yksin.

Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua
matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut
eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina
kymmenen tuntia isän ja äidin ollessa työssä.

Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi
lasiin ja hypisteli hakoja. — Pau! — puolisko lensi auki ja Matti
hämmästyi.

Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti
ulos ja tallusteli läheiseen metsään.

Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.

— Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot,
sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja
metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.

Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta — ei kukaan tiennyt mitään.
Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili
ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät
laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa
rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita
sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä
poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!

Kaiku vastasi: Kotiin!

Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen,
vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen
vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!

Kaiku vastasi: Matti!

Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa
kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä
ja juoksi metsää ristiin rastiin. — Tuossa on somat kivet, ehkä
kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla
käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla
sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja
sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.

Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaa
kurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle.
Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi:
Matti!

Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. — Niinkö lähellä kotia hän
oli — ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen
hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.

— Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen
huutavan:

— Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.

Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä
kohti. Oli jo hämärä.— Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.

Mies seisoi aholla ja huuteli.

— Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.

— On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.

— On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.

Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on.
Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.

— Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.

— On, mutta on tapahtunut onnettomuus.

— Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.

— Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.

Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.

Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat
raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit
rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella
liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, —
uinahtanut lapsi.

— Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova
hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut
vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki
hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista — ne olivat hienoja.
Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.

Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.

Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi
kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut
huoneessa sen näkivät.

Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli
hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt,
kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.

Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan.
Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta
ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja
viskautunut hiukan syrjään.

Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys
vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen.
Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja
ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan
katkeria ja kuumia.

Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan
lapsetta?

Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti
kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi
— hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, —
voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, — kaulan. Tuohon
aukon päälle vain sovittaisi ja...

Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä
tahdissa, mutta ajatukset...

Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen
vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.

— Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? — Hän puristi
naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku
paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis
hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.

— Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole
lapsia ja että ne ovat korjussa.

Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.

— Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei
kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon
sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.

Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden
suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä.
Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.

— Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin
koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän
joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja
illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.

— Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö
uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman
menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki
pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän
oli loukkautunut.

Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat
pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti
joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas
viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi
lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa
pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan
muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.

Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja
näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta
hameesta.

— Hm! Naapurin vaimo hymähti. — Olet sovittanut vasemman
olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on
vino koko nuttu, näetkös?

Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen
varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti
sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.

Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa
ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:

— Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja
haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.

Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa
vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.

Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja
rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt — vuodet vierivät. Alman
kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: — Kohta, kohta olen vapaa,
olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!

Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden
kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi.
Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen
päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia
ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin
viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo
luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman — ikä karttui
samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.