SISÄLLYS:

Matkarahoja lainaamassa
Ristikettu Pummangin-miehet

Pummangin tiellä
Kalastajana Rikinän veneessä
Myrskyn kourissa
Lauri ottaa pestin valaanpyyntilaivaan
Matka Huippuvuorille
Itäsaarilla
Lintuvuorilla
Yksinäisen peuran kuolema
Jäämeren vangit
Pulloposti
Pummangin-miesten paluu
Sota naaleja vastaan
Korpilaki
Hollantilaisen kulta-aarre
Kapteeni Grollin tarina
Kapteeni Grollin hautaus
Varangin maja
Keripukki ja ’kuolemanmylly’
Kullanhimo ja ihmishenki
Lauri ja jääkarhu peuran kimpussa
Laurin kosto
Itäsaarten kevät
Lauri ajelehtimassa jäälautalla
Laiva
Kotiin

MATKARAHOJA LAINAAMASSA

Nuori mies hiihti järven yli johtavaa viittatietä rannan aukeamalla
kohoavaa taloa kohti. Karvalakki oli korville käännetty, ja sen
huurteinen reunus kaartui valkeana kehyksenä laihahkojen kasvojen
ympäri, joille pakkanen oli nostattanut heikon punan ja joiden
piirteissä oli varhaista miehekkyyttä. Kuuraisten silmäripsien
alla välähtivät terävät, tummat silmät, kun hän toisinaan katsahti
matkansa päämäärää, harmaata taloa, jonka lumista harjaa ja piipusta
kumpuavaa savupatsasta nouseva aurinko valaisi. Hänen hiihtonsa oli
tasaista kuin aikamiehen ainakin, mutta talon lähellä se kiihtyi,
suksi sihahti pitempään joka työnnöllä ja sauvojen sommista pölähteli
lumi kuin valkea untuva.

Koutaniemen väki huomasi hiihtäjän ja asettui pirtin ikkunaan
arvailemaan kuka vieras oli.

— Taitaa olla Kirkonkylän poromiehiä, virkkoi valkeapartainen isäntä.

— Muovaaran Janne tulee ehkä kyselemään, milloin täältä lähdetään
Pummankiin. Hän kuuluu tulevan meidän kanssamme Ruijaan asti, arveli
Petteri, talon vanhin poika, joka juuri valmisteli veljensä Antin
kanssa lähtöä Jäämerelle.

— Päiväniemen Laurihan se on, sanoi Hanna, Koutaniemen tytär.

— Kyllä kai Hanna Laurin tuntee, kiusaili veli.

— Lauri näkyy olevan, murahti isäntä hiukan pettyneestä sillä
hän oli luullut kaukaisempia vieraita tulevan. — Taitaa tulla
metsäkanoja myymään ja jauhoja ostamaan.

Väki hajaantui ikkunasta töihinsä. Lauri nousi rantatietä pihaan,
asetti suksensa nurkkaa vasten pystyyn ja tuli sisälle.

Pirtissä oli käynnissä vilkas touhu: isäntä ompeli kiveräkärkisiä
kallokkaita, pojat pohjasivat saappaitaan, emäntä neuloi sukkaa,
Hanna valmisti lämpimän näköistä villaraanua ja hänen vanhempi
sisarensa valutti pulloihin jauhettua kahvia. Lauri ihmetteli ensin
itsekseen, miksi miehetkin olivat näin päivällä pirttitöissä,
mutta huomasi sitten, että talossa valmisteltiin Pummanginmatkan
varusteita. Häntä vähän harmitti miesväen yliolkainen käyttäytyminen;
häntä kohdeltiin kuin poikasta. Isäntä itse ei vaivautunut edes
kuulumisia kysymään, vaan sen teki emäntä, ja toiset jatkoivat
välinpitämättömän näköisinä askareitaan.

— Miten niitä metsäkanoja on tänä talvena ansoihin tarttunut?
kysäisi viimein Antti vilkaisten työstään Lauriin.

— Ei ole kehumista. Riista on kadonnut metsistä, ja jos jokin
tarttuukin pyydykseen, niin ketut ja haaskalinnut vievät, vastasi
Lauri.

— Lähtisit sinäkin Pummankiin ja sieltä Ruijaan, niin ei tarvitsisi
tyhjää pyydystää, sanoi Petteri. — Jäämerestä ei saalis vähene.
Satoja kruunuja toisit sieltä äidillesi.

Petteri tiesi hyvin, ettei Päiväniemen Laurilta puuttunut halua
vaan matkarahoja, ja hän ottikin asian puheeksi vain päästäkseen
juttelemaan Pummangin-retkestä. Koutalaiset kerskuivat aina vieraille
leveästi Ruijan-matkoistaan.

— Ja jos vielä paremmille pyyntivesille haluaisit, intoili Antti, —
niin ottaisit Ruijassa pestin Pispärkin [Spetsberget = Huippuvuoret]
pyyntilaivoihin. Näkisit kerrankin veden ja maan riistaa. Pispärkissä
ei pyydetä metsäkanoja, vaan jääkarhuja ja peuroja ja tämän
rakennuksen pituisia valaita. Vesilintuja ei siellä viitsitä lainkaan
ampua, haavilla vain kohnitaan säkkiin tai vavalla isketään.

— Milläpä köyhä lähtee niin pitkälle matkalle. Mutta jos saisin
matkarahat, niin lähtisin ja jättäisin riekonpyynnin toisille.

— Riittäisi se Ruijankin ranta ensikertalaiselle, sanoi Petteri. —
Lantalaisen on ensin rantavesillä totuttava Jäämeren tapoihin.

Koutaniemen isäntä arvasi Laurin puheesta, että poika oli tullut
pyytämään matkarahoja lainaksi. Hän päätti tarttua asiaan, ennen kuin
toinen ehtisi esittää pyyntönsä.

— Ei ole Laurista vielä merimieheksi, hän sanoi työnsä lomasta. —
Liian kevyt on vielä myrskyssä. Aalto tai tuulenpuuska pyyhkäisee
laidan yli holkerien ruoaksi. [Haakjäring (norj.) = akkanen, Jäämeren
hai.]

Lauri punastui harmista.

— Kyllä kai minä siinä tulisin toimeen missä joku toinenkin
ensikertalainen, hän kivahti loukkaantuneena.

— Mutta jos turskan onginnassa sattuisi koukkuun jämähtämään niin
iso pallas kuin minulla toissa keväänä, niin meren pohjaan veisi
miehen niin että kihot vain jäljeltä nousisivat, naljaili Antti.

— Sittenpä nähtäisiin, penäsi Lauri. — Et itsekään ollut minua
isompi, kun ensi kerran Ruijaan lähdit.

Lauri olisi mielellään lopettanut koko Pummanki-keskustelun,
mutta kuvaukset Jäämeren satumaisesta kala- ja linturikkaudesta
houkuttelivat häntä. Koutaniemen miehille taas olivat meriasiat aina
mieluisinta puheenaihetta, ja nyt he olivat päässeet hyvään vauhtiin.

— Jäämerellä käy toisenlaiset aallot kuin näillä sisämaan järvillä:
ne vyöryvät kuin vuoret ja paiskelevat pieniä laivoja kuin lastuja,
kertoi Petteri. — Kerrankin nousi sellainen rajuilma, että meidän
täytyi mastot kaataa, ettei vämpööri [femböring (norj) = vanha iso
purjealus, viidellä airoparilla soudettava] mennyt nurin. Vettä tuli
molempien laitojen yli niin paljon, että tuskin ehdimme sitä pois
pumputa, vaikka tuuli oli peräntakainen. Sellaisella ilmalla täytyy
huonot miehet lähettää kajuuttaan tai sitoa köysillä, ettei meri vie.
Silloin pitää merimiehen olla kuin kimmoisa teräsjousi ja liikkua
kuin elohopea.

— Monta suomalaistakin on jo kerinnyt painua Jäämeren hautaan.
Toissa keväänäkin suuressa myrskyssä meni koko venekunta. Silloin
upposi kahdeksantoista venäläistä kalastusalusta miehineen. Muuankin
oli vesilastissa ajanut pystysuoraan rantakallioon, jonka alla
aaltojen hyöky kolhi miehet kuoliaiksi kallioita vastaan, lisäsi
Antti.

— Pettävä on meri, huokasi Koutaniemen emäntä. Pian siellä mies
menee eikä näy jälkeäkään sen koommin. Holkeri pitää hautajaiset ja
ahmaisee hukkuneen vatsaansa. Kahdeksana kesänä olen sydän kurkussa
odottanut isää Pummangista ja nyt viitenä kesänä poikia. Jokainen
kevätmyrsky turskan pyynnin aikana on kuin veitsellä viiltänyt
sydänalaani. Silloin aina ajattelen, että sattuvatkohan aavalle
rajuilman aikana.

— Toista on merellä purjehtiminen kuin Saarijärvellä soutaminen,
kertasi isäntä. — Paljon pitää lantalaisen oppia, ennen kuin hänestä
tulee merimies.

Päiväniemen Lauri kuunteli Koutalaisten puheita ja mietti
alakuloisena, kannattaisiko hänen lainkaan puhua laina-asioistaan.
Metsäkanoja myydessään hän sai kuitenkin tilaisuuden sanoa isännälle
kahden kesken, että hän oli todella ajatellut Pummankiin lähtöä ja
lainaisi mielellään matkarahat. Hän maksaisi ne Ruijassa takaisin
pojille ansioillaan.

— En voi lainata, vastasi isäntä heti. — Omat pojatkin taas vievät
melkoiset summat. Mistä minulla kaikille? Eilenkin kävi täällä
matkarahojen pyytäjiä, mutta ei ollut mistä antaa.

Isäntä räpytteli hermostuneesti silmiään.

— Käskisipä tässä ruveta koko pitäjän miehiä merille evästämään, hän
puuskahti sitten vihaisesti. — Ja johan sen sanoin, ettet sinä vielä
merimieheksi kykenekään.

Lauri tiesi, että ukko olisi hyvin voinut antaa, mutta tiesi myös,
että päätös oli järkkymätön. Allapäin hän lähti talosta. Hänen
Pummangin-tiensä oli noussut pystyyn, sillä kotimökissä ei ollut
varaa evästää poikaa niin pitkälle matkalle. Täyttymättä näytti taas
jäävän hänen toiveensa päästä merelle, josta hän oli kuullut niin
paljon kummia asioita.

Koutaniemen pojat olivat jo lähdössä viidettä kertaa ja toivat
varmasti sieltä taas satoja kruunuja mieheen. Sieltä olivat
Koutalaiset rikkautensa saaneet, siellä luoneet pohjan, johon
vuosi vuodelta oli lisää karttunut. Raha on kuin magneetti, joka
vetää puoleensa lisää ja lisää... Vetäköön! Ei hän siitä suuresta
rikkaudestakaan välitä kun vain olisi tavallinen toimeentulo. Mutta
kun halla vei Päiväniemestäkin viljan, oli pakko lisätä pettua
leipään. Pummangissa ei syöty pettua, vielä vähemmän Norjan puolella.
Siellä oli meri peltona eikä siellä tiedetty hallavuosista.

Näitä ajatteli Lauri suksen mäystintä pienentäessään Koutaniemen
solalla.

Sitten hän työnsi sukset täyteen vauhtiin ja pellon ahdetta
laskiessaan lykki molemmin sauvoin niin että lumi pölisi. Vinhaa
vauhtia hän kiiti mäen alle törmälle ja sen päältä ilmassa hyvän
matkaa, kunnes taas sukset tapasivat kiinteän kamaran. Rivakasti
liikkuivat jalat ja kädet. Näytti kuin hän olisi tahtonut vauhtiin
hukuttaa harmin ja turhat Pummangin-haaveet, joille talossa oli
melkein naurettu. Hiihdossa näytti olevan hiukan uhmaakin talon väkeä
ja varsinkin isäntää kohtaan, että katsokoon nyt ja arvostelkoon,
mihin mies kelpaa. Mutta kauempana viittatiellä tahti tasaantui
rauhalliseksi ja kiihko muuttui hiljaiseksi harkinnaksi.

Entäpä jos löytyisi jokin muu keino. He voisivat myydä lehmänsä
ja saada siitä matkarahat. Mutta silloin äiti jäisi ilman maitoa.
He voisivat myydä mökkinsä ja lähteä molemmat Muurmanniin
siirtolaisiksi. Mutta siihen ei äiti suostuisi, eikä se tuntunut
hänestä itsestäänkään viisaalta.

Ei, kotimökistä ei Lauri tahtonut luopua. Hänestä tuntui, että ei
missään aurinko paistanut niin lämpimästi kuin Päiväniemessä, ei
mihinkään teeren kuherrus kuulunut kevätaamuna niin hauskasti kuin
kotipihalle eikä mistään muualta takkavalkea niin iloisesti leiskunut
kuin kotimökin ikkunasta, kun hän talvi-iltoina saapui eräretkiltään.

Päiväniemessä oli Lauri syntynyt, siellä isän kuoleman jälkeen
ahertanut äidin kanssa hoitaen mökin viljelyksiä ja keräten elon apua
metsistä ja järvestä.

Salmen takana, jonka läpi viittatie kulki, avartui toinen aava
järvenselkä ja sen rannalla, mykevällä niemellä kohosi Laurin koti.
Järven yli hän näki asuinrakennuksen tuuliviireineen, navetan,
kaivonvintin ja keskipihalla kuuraisia pihlajia ja haapoja.
Rakennusten ympärillä oli luminen peltoaukea, joka alkoi heti
rantakivikosta ja päättyi niemen tyvessä olevaan korkeaan männikköön.

Lauri kääntyi valtatieltä aamulliselle ladulleen, joka meni
linjasuorana kotirantaan. Mutta kun päivää oli vielä jäljellä, päätti
hän käydä kokemassa ansojaan rantapajukossa lahden ympärillä.

Laurilla oli satoja ansoja Saarijärven rannoilla ja pajukkoisten
purojen varsilla. Ne oli kaikki tehty samalla tavalla: hän oli
kaatanut kaksi vesakoivua tai suurta pajua vastakkain, niin että
latvojen väliin jäi aukko, siihen hän oli asettanut ansan hoikan
koivuhaarukan väliin ja tukkinut sivut ”pystyvieheillä”, lumeen
pistetyillä varvuilla, jotteivät linnut pääsisi muualta kuin haarukan
läpi toiselle puolelle urpuja syömään. Lauri osasi asettaa myös
houkutusvarvut haarukan eteen ja taakse, ettei metsäkana huomaisi
ansaa.

Rannan pajukkoon päästyään hän seurasi pyyntilatuaan. Jokaiselle
ansalle hän kyykistyi, kopisteli ensin sauvallaan kuuran pitkistä
vieheistä, sitten vanttuillaan pystyvarvuista ja vetäisi lopuksi
ansan kämmenensä läpi, että kuura lähti, ja viritti sen uudelleen...
Hauskahan näitä pyydyksiä olisi kokea, jos tulisi saalista, mutta
huono oli riekkotalvi. Eivät vanhatkaan sanoneet muistavansa niin
huonoa, sillä viime keväänä olivat metsälintujen munat paleltuneet.
Harvoin oli pakkasaamuina päivän valjetessa kuulunut metsäkanan
naurua Saarijärven rannoilta.

— Ei näkynyt lumen rikkojaa ansoilla. Saapa nähdä, onko käynyt
Myllypuron suullakaan. Siinä urpuilevat ainoatkin.

Lauri hiihti lahden yli puron suuntaa kohti, jonka pajukosta näkyivät
mustat ansavieheet jo kauas järvelle.

— Onpahan — järveltä ovat lentäneet...

Lauri katsoi pajukon reunalla hankea. Oli kuin viisi suurta palloa
olisi pudonnut viistosti pehmeään lumeen. Kuopista alkoivat yhtä
monen riekon jäljet; ne olivat ensin harpanneet pitkin askelin
ja siivillään ripsineet lunta kuin koristellakseen tiensä, mutta
pajukossa kierrelleet lyhyemmin askelin.

Hyvä toivo hykäytti Lauria.

— Kun sinne olette menneet, niin ette ole siellä iltiksenne
kulkeneet. Siellä on vastassa kymmeniä ansoja. Siinä ovat kierrelleet
ja tepastelleet lumella; pajupensaan ympärillä ovat kirjoneet lumen
kuin parhaatkin koristelijat.

Ensimmäisen ansan olivat liisineet, vetäneet suoraksi tarttumatta
siihen. Toisesta oli haarukka kokonaan poissa, pystyvarvut viskelty
hajalleen ja varvuissa oli metsäkanan höyheniä.

— Sehän on ollut aika jättiläinen, kun on vienyt koko vehkeen, mutta
ei se kauan ole jaksanut perässään vetää raskasta haarukkaa. Se on
kai vetäytynyt piiloon varpujen alle, tuumi Lauri.

Samassa hän huomasi haarukan lumella ja ansassa oli vain verinen
kaula ja pää. Kettu oli taas vienyt saaliin! Viirusilmä oli juosta
luuhottanut suoraan ansalle, hypännyt ansassa peuhtovan riekon
kimppuun, puraissut kaulan poikki ja vienyt ruhon mennessään.

— Riivatun rosvo, velttohäntä! Teki taas minulle suuren vahingon,
manaili Lauri.

Hän koetteli ansassa roikkuvaa metsäkanan päätä. Se oli vielä sula,
melkein lämmin. Lauri pahoitteli, ettei tullut kokeneeksi ansojaan
Koutaniemeen mennessä.

Repo oli ensin luikkinut suksen latua ja kääntynyt sitten jäniksen
polulle, jota se oli viiletellyt tiheään koivikkoon. Sama veijari,
vanha ’palttoutunut’ oli häneltä syönyt monta riekkoa. Lauri tunsi
sen jäljistäkin. Ne eivät olleet aivan tavalliset ketunjäljet, vaan
suipommat, aivan kuin rauduskoivun lehdellä lumeen painetut. Se
oli alkanut kokea ansoja hänen kanssaan kilpaa. Joskus hän oli sen
vilaukselta nähnytkin. Kertaakaan se ei ollut erehtynyt maistamaan
myrkkypaloja, vaikka kymmenet ketunpyytäjät olivat koettaneet,
ovelasti se oli osannut kiertää haaskoille tai poluille viritetyt ja
lumella peitetyt jalkaraudat. Se oli haistanut ne lumen alta. ”Ei se
taida olla oikea kettu”, oli moni pyytäjä arvellut.

Laurilla oli takin taskussa muutamia jäniksenlankoja. Mitähän,
jos virittäisi ne polulle ja ladulle? Hän hivutteli niitä kuusen
havuilla, sitoi sitten koivukeppeihin ja asetti jäniksen poluille ja
suksenladulleen sopiviin paikkoihin. Eihän se jäniksenlanka mikään
ketunpyyntikoje ollut, sen hän tiesi, mutta toisinaan kävi viisaskin
vipuhun. — Olkootpa siinä pelkona, voihan niihin pakarasilmäinen
jäniskin kuristua.

Mieli nyrpeänä Lauri palasi kotimökilleen.

— Et näy saaneenkaan matkalainaa, sanoi äiti, kun poika astui
pirttiin ja pudisteli oven suussa kuuraa lakistaan.

— Mistä äiti sen tietää?

— Näkyyhän se kasvoistasikin. Huomasin sen jo hiihdostasi. Vai ei se
itara antanut, vaikka takuun olisin asettanut.

— Kaikki näyttää nyt vastustavan. Ansoillanikin on toinen kokija,
kettu on asettunut sinne pöntiöksi. Se pistää poskeensa kaiken mikä
ansoihin tarttuu. — Tämän sain tänä päivänä Myllypuron suulta.

Lauri heitti taskustaan metsäkanan pään ja kaulan lattialle.

— Koutalaiset eivät välitä paljon lähimmäisistään. Ikään kuin olisi
heiltä ilmaiseksi kerjätty, virkkoi mökin vaimo. — Mutta yhtä hyvä
näinkin. Olen ajatellut täällä itsekseni, että myymme lehmän. Vaaran Matti
on luvannut Helmikistä kuusikymmentä markkaa käteistä. Pääset
Pummankiin niillä rahoilla.

— Mutta mistä äiti saa sitten maitoa?

— Kyllä minä täällä tulen toimeen. Ostamme lehmän, kun palaat
kesällä matkalta. Syötyäsi saat mennä Vaaralle ilmoittamaan kaupasta.
Sinä olet pyyntihenkinen etkä enää voimiltasikaan heikko. Sellaiset
kuuluvat Pummangissa menestyvän.

Laurin mieliala muuttui kuin taikaiskusta.

Olipahan yksi, joka luotti hänen miehuuteensa ja myisi lehmänkin ja
olisi itse maidotta, että poika pääsisi merelle muiden mukaan. Siinä
oli luottamusta ja äidin uskoa. Sitä hän ei milloinkaan pettäisi,
mietti Lauri itsekseen.

Pirtti näytti avartuneen, takkavalkea loisti entistä kirkkaammin.
Äidin kasvoille levisi ensin hellä ilme, sitten kierteli kyynel hänen
laihaa poskeaan. Hän asetti rukkinsa tulen loisteeseen.

— Tottapa sitten muistat vanhaa äitiäsi etkä jää maailmalle niin
kuin moni on tehnyt, sanoi hän kehrätessään.

— Muistan!

Syönnin jälkeen Lauri valmistautui Vaaraan lehmäasiasta sanaa
viemään. Pakkanen oli kiihtynyt. Porstuan ovi ulvahti kuin valittaen
hänen ulos mennessään, kaivonvintissä napsahteli, ja Helmikki
navetassa kuului ynähtävän pari kertaa. Kehässä kulkeva puolikuu
valaisi pihapihlajan kuurakukkasia, mutta pellontakaisessa metsässä
kohosivat valkoiset puut kuin aaveet.

Lauri ihmetteli itsekin, miksi jalka ei tuntunut keveältä hiihtäessä
eikä mieli oikein iloiselta, vaikka hänen hartain toiveensa oli
nyt toteutumassa. Ei se ollut väsymystä, vaan huolestunutta
vastuuntuntoa, jonka äidin luottamus ja uhraukset olivat herättäneet.
Voiko hän täyttää äidin toiveet...? Jos retki ei onnistuisikaan ja
äiti saisi vain surua!

Vaaran Matti ei ollut kotona. Lauri jätti hänelle sanan tulla
seuraavana iltana Päiväniemeen lehmänkauppaa tekemään.

Laurin lähtö näytti varmalta. Seuraavana aamuna aloitettiin
matkavalmistelut. Eihän varusteita saatu paljon kokoon, kun ei
ollut kylliksi aineksiakaan, mutta äiti pani niihin huolta ja
työtä. Kiirekin jo oli, sillä neljän päivän perästä kuuluttiin jo
Koutaniemestä lähdettävän ja siihen mennessä oli vielä hevoskyytikin
saatava tietoon Valkeallemerelle saakka.

RISTIKETTU

Puolen päivän tienoilla huomasi Lauri, että hänen oli haettava
ansat ja jäniksenlangat pois metsästä, jotteivät ne jäisi pyytämään
riistaa ketun ruoaksi. Hän hiihti ensin järven yli Myllypurolle
ja näki siellä taas neljä aamullista riekon jälkeä. Lauri kulki
ansalta toiselle ja otti pois rihmat, mutta jätti varvut paikoilleen.
Kumartuessaan suuren pajupensaan viereen ottamaan ansaa hän näki
ketun juoksevan metsäkana suussa vastaan.

— Taasko lurjus olet ansasta varastanut! karjaisi Lauri täyttä
kurkkua.

Kettu kääntyi takaisin, laukkasi häntä suorana suksenlatua ja
poikkesi siltä jäniksen polulle. Lauri lähti hiihtämään jälkeen
ja karjui minkä jaksoi. Hän oli juuri aikeissa palata ansoilleen
takaisin, kun huomasi ketun hyppivän kauempana jäniksen polulla.
Se oli laukannut eilen viritettyyn lankaan. Lauri huusi ja hiihti
sinnepäin, sillä hän näki ketun kaikin voimin koettavan purra
lankaa poikki. Kettu hätääntyi, lähti taas rynnistämään pakoon,
mutta raskas koivukanki, johon lanka oli kiinnitetty, hidastutti
matkaa tiheässä metsässä. Kanki uursi vakoa lumeen niin että viti
pölisi, ja vähän väliä kepertyi pakeneva kettu selälleen hankeen sen
takertuessa pensaisiin ja puihin. Lauri rynnisti jäljestä, mutta
tulisessa kiireessä sukset menivät oksien alle ja hänkin kaatuili.
Välimatka lyheni kuitenkin lyhenemistään, ja ilokseen Lauri näki
ketun pysähtyneen pajupensaan luo, johon kanki oli tarttunut. Siinä
se riuhtoili hyppien ilmaan ja pälyen samalla lähenevää miestä.

Kestääköhän lanka? Kunhan ei menisi sykkyrälle, silloin se katkeaa...
Olisi jo hyvällä ampumamatkalla, kun olisi pyssy mukana...

Lauri syöksyi pensaalle ja alkoi suksensauvalla lyödä minkä ennätti,
mutta pensaan sisällä pelmuava peto väisti iskut ja irvisteli, kun
sauva sattui sitä suojeleviin pajuihin. Ei auttanut muu kuin tarttua
kankeen ja koettaa vetää eläin pois pensaasta. Kiemurrellen kuin
ahvenheinikosta ongittu säyne tuli repo aukealle, se yritti purra
Laurin jalkaa, mutta samalla sai kuonoonsa sellaisen iskun, että
lysähti pyörtyneenä hangelle. Pari lisäiskua teki sen vaelluksista
täydellisen lopun.

Siinä hangella huohottavan pyyntimiehen edessä makasi metsien
viekkain veijari, paikkakunnan kuuluisin kettu kuolleena, häntä
suorana, hampaat irvissä. Ja minkälainen kettu...? Vasta nyt kerkisi
Lauri tarkastella sen karvaa. Sillä oli selässä kämmenen levyinen
musta juova, joka lapojen kohdalla muodosti ristin, mustat jalat ja
musta vatsanalus.

— Sehän on ristikettu! En ole eläessäni ennen nähnyt. Sen nahka on
kahden tai kolmen tavallisen ketun arvoinen. Nyt ei tarvitsekaan
myydä Helmikkiä!

Lauri oli jostakin lukenut, että kettu voi toisinaan heittäytyä
kuolleeksi ja sopivan tilaisuuden tullen luikkia tiehensä. Siltä
varalta hän antoi sille vielä pari iskua, sitoi sitten nuoran sen
jalkoihin, asetti selkäänsä ja lähti iloisena hiihtelemään suoraan
kotiin.

Äiti ei ollut pirtissä, kun hän saapui sinne saaliineen. Se oli
Laurille pieni pettymys. Hän oli tullessaan kuvitellut, kuinka
äiti hämmästyneenä huudahtaisi, kun hän paiskaisi pedon selästään
lattialle.

Navetan ovi oli hiukan auki. Lauri käveli sinne ja kuuli äänekästä
puhetta:

— En minä siitä maksa viittäkymmentä enempää. Se on jo kesällä
poikinut, eikä sillä ole oikein hyvät maitolehmän merkit, kuuli Lauri Vaaran
Matin sanovan.

— Vai tinkii Mattikin omaa lupaustaan, kun tietää meidän kipeästi
tarvitsevan matkarahoja.

— Jättäkää ne kaupat ja tulkaa katsomaan, millainen elävä on
pirtissä, sanoi Lauri ovelta.

— Ka, Laurihan se on. Päivää! Teemme tässä Helinikin kauppaa, mutta
äitisi on tinkipäällä. Niin, mikä sinulla siellä pirtissä on?

— Onpahan vain... Mennään katsomaan.

Lauri näki taas äidin silmännurkassa kyynelen. Ja Helmikki katsoi
surullisesti ja ynisi kuin olisi ymmärtänyt, että siitä hierottiin
kauppaa.

— Oletko tuonut taas jäniksen elävänä pirttiin? kysyi äiti.

— Ei se ole jänis... Tulkaa katsomaan.

Huurun saattamana työntyi kolme ihmistä, Lauri etunenässä, matalasta
ovesta tanhuaan ja käveli peräkkäin pirttiin. Matti ja Leena olivat
uteliaan näköisiä.

— Kas vain, onpa siinä saalis! On totisesti oikein ristikettu
jäniksenlangassa! huudahti Matti.

— Nahallaanpa palkitsi tekemänsä vahingot, sanoi äiti iloissaan. —
On se tuo Lauri saarnamies, harvoin se metsästä tyhjänä tulee, mutta
ei ole ennen tuonut sellaista saalista kuin nyt. Ristiketun nahka
taitaa olla kallis?

— Vielä kysyt. Mustaselkäketusta oli viime talvena maksettu Oulun markkinoilla
lähes parisataa. Tämä taitaa olla se vanha veijari,
ketunpyytäjien monivuotinen harmi ja toivo.

— Sama vintiö.

Matti kohotti kettua niskasta.

— Tuo kuono se on minunkin asettamiani myrkkypaloja monesti
nuuskinut ja käännellyt, mutta eipä milloinkaan puraissut. Mikä sen
nyt jäniksenlankaan ajoi?

— Ahneus pettää viisaankin. Se ei raaskinut pudottaa metsäkanaa
suustaan, kun edestäni lähti pakoon. Se ei voinut haistaa eikä
kai saattanut nähdäkään jäniksen polulle viritettyä paulaa, kun
metsäkanan siipi varjosti silmiä.

— Jos se on oikea ristikettu, niin sen selkäkarvat säkenöivät
pimeässä, kun niitä sivelee, sanoi Matti.

— Jos oikean tuliketun nahkaa pudistelee kädessä, niin se valaisee
pimeän huoneen, lisäsi Lauri. — Mutta tulikettu on kokonaan musta.

— Pianhan siitä selvä saadaan. Mene sinä Lauri kellariin ja
silittele siellä ketun selkää, me katselemme luukulta.

Lauri avasi lattiaan sahatun luukun ja painui kellariin kettu
mukanaan. Matti ja Leena laskeutuivat polvilleen luukulle ja
kumartuivat katselemaan pimeään perunakellariin.

— Oikea on! Kas kas, kun karvat sähähtelevät, intoili Matti. —
Hankaa vielä lujemmin selkää, — niin — niin!

Matti auttoi Lauria illalla ketun nylkemisessä ja nahan
pingottamisessa. Palkakseen hän pyysi nyljetyn ruhon, jolla aikoi
houkutella laduillensa toisia kettuja.

Sanoma Laurin ristiketusta levisi nopeasti naapurikyliin. Koutaniemen
isäntä tarjoutui ostamaan sen, mutta Lauri vei kettunsa kirkonkylän
kauppiaalle ja sai melko summan rahaa.

PUMMANGIN-MIEHET

Noin kolme- neljäkymmentä vuotta sitten kulki Kuusamon miehiä
joukoittain Ruijan ja Muurmannin rannikolla kevätkalastuksessa. Heitä
sanottiin Pummangin-miehiksi, koska he ensin menivät Pummankiin
Muurmannille ja sieltä tekivät pyyntiretkiä Vuoreijaan Ruijan
rannikolle. Keskitalvella he tavallisesti lähtivät suurin joukoin,
ajoivat noin kaksisataaviisikymmentä kilometriä Vienan-Karjalan
halki hevosilla Valkeanmeren rantaan ja sieltä kolttien poroilla
Kuolan niemimaan poikki kaksisataa kilometriä Jäämeren rannikolle.
He palasivat pyyntiretkiltään heinäkuun alussa osaksi kävellen,
osaksi veneillä kotikonnulleen. Mutta eivät useinkaan kaikki, sillä
joitakuita jäi aina Pummangin asukkaiksi ja monia oli hukkunut
myrskyissä Jäämeren syvyyksiin. Ne olivat reippaiden miesten retkiä,
ne kysyivät kuntoa ja rautaista terveyttä. Pummangin-miesten
palaamista odotettiin kesällä jännittyneesti, sillä pyyntimiehistä ei
tavallisesti saatu mitään tietoa ennen kuin ensimmäisiltä palaavilta.

Pummangin-miesten kertomukset jännittävistä meriseikkailuista ja
runsaista saaliista saivat nuorten poikavesojen mielikuvituksen
liikkeelle. Ja useat odottivat hartaasti sitä aikaa, jolloin he
vuorostaan pääsisivät miesten mukaan.

Kynttilänpäivänä kevättä alkoivat Pummangin-miehet taas kokoontua Koutaniemen
isoon taloon. Reslareet täyttivät avaran pihan ja uusia mieskuormia
saapui yhtä mittaa. Viittatieltä kuului kulkusten kilinää ja
aisakellojen tahdikasta helinää. Siinä joukossa oli vanhoja, karskeja
merikarhuja, joiden pintaa Jäämeren vihurit olivat jo parikymmentä
parkinneet, oli muutamia matkoja tehneitä, mutta oli myös
maitonaamaisia ensikertalaisnuorukaisia, sellaisia ’härkäpoikia’,
joille merielämä oli vallan vierasta. Karsinan puolella istui
vierasta naisväkeä. Toiset heistä olivat miestensä kanssa matkalla
Muurmannille uudisasukkaiksi, toiset olivat vain saattelemassa.
Talon naisväellä oli täysi työ tarjoillessa kahvia ja teetä kylmästä
tulleille ja viimeistellessä Petterin ja Antin matkavalmistuksia.

Kovaäänistä puheensorinaa kuului joukosta: kymmeniä eri keskusteluja
oli yhtaikaa käynnissä, ja jos joku tahtoi saada äänensä kuuluville,
puhui hän melkein huutaen. Pirtin perällä pöydän ääressä istuivat
vanhemmat merenkävijät. Siellä muisteli vanha perämies, Alatalon
Antti, jolla oli oma pyyntialus Pummangin rannassa, Koutaniemen
isännän kanssa vanhoja meriseikkailuja teelasien ääressä. Kun
hän ikänsä ja kokemustensa perusteella oli kuin itseoikeutettu
retkikunnan johtaja, loi hän silloin tällöin tutkivan silmäyksen
miesjoukkoon hakien sieltä entisiä tuttavia ja tarkastellen, kuinka
paljon oli ensikertalaisia. Piti hänen siinä jollakin tavoin saada
johtajan-asemansa nuorempienkin tietoon, sillä hänen huolenaan
oli sekin, etteivät retkikunnan vallattomimmat ainekset päässeet
karjalaiskylissä tai kolttain kodissa ja pirttipahasissa tekemään
pilojaan ja turmelemaan Pummangin-miesten hyvää mainetta. Kun
puheensorina oli hetkeksi heikentynyt, paukautti hän kämmenellään
pari kertaa pöytään, niin että kahvikupit ja lasit hypähtelivät, ja
sanoi ääni jykevänä:

— Vanha hyvä tapa vaatii, että Pummangin-miehet tässä Koutaniemen
pirtissä valitsevat keskuudestaan retken johtajan, joka valvoo
seurueen järjestystä, auttaa majoittamista karjalais- ja
kolttakylissä ja puuhaa ajomiehet. Tavallisesti on johtajana toiminut
kokenein mies. Kuka nyt valitaan vanhimman virkaan?

— Onkos siinä miettimistä? Sillehän johtajan virka kuuluu, jolla
on parrassaan enimmän hopeaa ja joka tämän taipaleen on useimmin
kulkenut. Alatalolla se on ennenkin ollut, hänet valitaan nytkin,
sanoi Kiitämän Taavetti.

— Onko se kaikkien mielipide?

— On, kuului kuorossa miesjoukosta.

— Näen, että kantajoukkona on vanhoja tuttuja, jatkoi Alatalo,
— vaikka yksi ja toinen on jo väsynyt ja jäänyt kotiin. Ei näy
enää joukossamme Salmen Lanteria, sitä koiransilmää, joka piti
retkeilijäin huvipuolesta huolta. Poissa on Ellalan Sipperi, poissa
Pukarin Iisakki ja monta muuta. — Keitä ’härkäpoikia’ on matkassa?

— Paljon niitä näkyy olevan tuolla ovenpuolella. Siellä on
Päiväniemen Laurikin, jonka jäniksenlankaan paholainen ajoi
alkuviikolla ristiketun, sanoi Koutaniemen isäntä vähän äkeissään,
kun Lauri ei ollut hänelle ketun nahkaa myynyt.

— Itsehän minä sen ajoin, puolustelihe Lauri.

— Auttaahan se Luoja toisinaan köyhääkin, kun ihmiset eivät auta,
pisteli Päiväniemen Leena, joka oli tullut poikaansa saattamaan
Koutaniemeen asti.

— Vai sait ristiketun! Taidat olla onnenpoika. Oletko sinä sen
Päiväniemen Jaakko-vainajan poika?

— Olen.

— Kyllä kai Alatalo Jaakko-vainajan hyvin tunsi. Siellä Pummangissa
hänkin aikoinaan kulki. Siitä on viisitoista vuotta kun hän sieltä
viimeksi tuli, eikä hänellä sen koommin ollut tervettä päivää, lisäsi
Leena.

— Tottahan hänet muistan. Olin Vuoreijassa sairaalaankin viemässä,
kun hänet pelastettiin kangistuneena veneen pohjalta satamaan. —
Kelpo merimies hän oli ja poika näyttää isältään perineen merihengen,
kun jo noin nuorena lähtee.

— Olenhan minä jo kahdeksantoista, sanoi Lauri. Moni on ennenkin
minun ikäisenäni lähtenyt.

Kun hevoset olivat syöneet, valmistautui matkue taipaleelle. Oven
täydeltä työntyi pirtistä ulos turkkeihin ja poronkoipikenkiin
pukeutuneita miehiä, naiset ja lapset menivät perässä lähtöä
katsomaan. Pian oli pirtti aivan tyhjä, mutta pihalla kävi sen
sijaan hyörinä ja pauhina. Kulkusten ja tiukujen helinään sekaantui
puheen sorinaa, josta korva vaivoin erotti yksityisiä sanoja. Tallin
edustalla peitteli Päiväniemen Leena Lauriaan, joka oli päässyt
Keijon Aapon rekeen Kantalahteen saakka.

— Johtaja etunenään, huudettiin joukosta.

— Alatalo näyttämään tietä! kuului toisaalta.

— Kyllä vain raito oikenee, mutta älkää te pojat itkekö silmiänne
kovin vetisiksi, pakkanen kylmää niihin jäätä ettekä näe palata
takaisin, huusi Alatalo.

— Jäämerellä ei itku auta!

Samassa syöksyi Alatalon raudikko-ori täyttä ravia solasta tielle.
Sitä seurasi pitkä hevos- ja rekijono, oikea talvinen karavaani.

Saattelevia omaisia kiikkui rekien laidoilla ja kannoilla, mutta
pellon takana, metsän reunassa, he putoilivat tienviereen ja jäivät
kuin tienviitat katselemaan matkueen katoamista tien käänteessä.

Kun Päiväniemen Leena palasi illalla väsyneenä pirttiinsä, valtasi
hänet autiuden ja yksinäisyyden tunne. Pirtti oli kuin tyhjä
lintuhäkki, josta hoidokki on juuri karannut muuttoparven mukana.
Vanha heilurikello naksutteli hiljaa ja Laurin veistelemät puu
viisarit näyttivät jo neljää. Pankolla hyrräsi talviuninen kissa nenä
ylöspäin, se oli nyt Leenan ainoa asuintoveri.

— Mitäs mirri siinä nyt niin kiuottaa nenä taivasta kohti?
Lumituiskuako sinä ennustelet? Ei saisi tulla nyt pyryä ennen kuin
pääsevät pitkien taivalten yli. Nousehan pois! Et taida tietääkään,
että Lauri on lähtenyt kauas. Kuka minulle nyt jäniksen ja linnun
lihat antaa? Köyristä vain uni selkärangastasi ja lähde navettaan
maitoa saamaan.

Leena otti uunilta kuivia päreitä, kaivoi liedestä tuhan alta tulisen
hiilen. Palava päre toisessa ja maitokiulu toisessa kädessä hän
asteli pihan yli navettaan mirrin kipittäessä perässä.

Ensi töikseen hän antoi Helmikille heiniä.

— Onko se ämmi ikävöinyt, sanoi hän. — Tästä saat Haukkapuron
heiniä, kirkkaita kuin rukiin laiho. Kukahan sinulle ensi kesänä
heinät niittää, jos Lauri ei kerkiä heinäntekoon. Palanneeko koskaan?

Yöllä nukkui Päiväniemen emäntä rauhattomasti ja näki pahoja unia.
Hän oli matkustavinaan purressa keskellä merta. Jaakko-vainaja oli
peräsimessä, Lauri keulamiehenä ja kolme tuntematonta, vierasta
kieltä puhuvaa miestä istui laidalla keskiveneessä. Ympärillä levisi
meren ulappa tyvenenä silmänkantamattomiin, jokin laakea maininki
vain silloin tällöin häiläytti alusta, jonka höllät purjeet silloin
hiukan heilahtivat. Silloin kohosi merestä mies vyötäisiään myöten
veden pinnan yläpuolelle, katsoi heitä lasimaisin silmin hetken ja
painui taas syvyyksiin. Hetken perästä näyttäytyi toinen ja sitten
useampia yhtaikaa joka puolelta.

— Vetäkää purjeet alas, pojat, nyt tulee rajuilma, kun meriraukat
ovat noin rauhattomina!

Purjeet ehdittiin juuri kääriä kokoon, kun puhkesi myrsky. Meri
pauhasi mustana, aallot kohisivat veneen laitoihin ja meriraukat
huusivat kauhun ilme kasvoillaan vaahtoharjoilla. Vene kallistui
melkein kyljelleen ja suuri holkeri avasi hirvittävän suunsa
napatakseen Laurin keulasta. Leena koetti karjaista sille kaikin
voimin, että ”syö minut ennen kuin poikani”, mutta ääni takertui
kurkkuun. Samassa hän heräsi ja kiitti Luojaa siitä, että kaikki oli
vain unta, paha painajainen, joka oli häntä kiusannut.

Mutta siinä unessa oli Leenalle selvittämistä moneksi.

Äiti ei kuitenkaan ollut ainoa, joka Lauria muisteli. Koutaniemen
Hanna oli tarkastellut sivusilmällä Pummangin-miehiä ja vertaillut
heitä mielessään. Ei hän löytänyt siitä joukosta yhtään niin soreaa
nuorta miestä kuin Lauri eikä kenenkään silmissä näkynyt sellaista
tarmoa. Hänellä oli rohkeutta yrittää, eikä Hanna lainkaan epäillyt
hänen onnistumistaan.

Pummangin-miesten lähdön jälkeen muistui Lauri usein hänen mieleensä.
Tuntui vähän jännittävältäkin seurata Laurin retkeä, kun tiesi miten
Lauri erikoisen onnen potkauksesta oli päässyt mukaan.

PUMMANGIN TIELLÄ

Lauri istui hiljaa matkatoverinsa rinnalla tarkastellen
turkinkauluksen raosta lumista maisemaa, joka matkan jatkuessa
muuttui yhä oudommaksi. Edeltä ja jäljestä kuului pauhinaa ja remua,
kun tiu’ut ja kulkuset helisivät ja miehet laulelivat rekilauluja.
Väliin huudettiin ja hoilattiin, sillä jotkut olivat keinotekoisesti
koettaneet nostattaa mieltä ja haihduttaa koti-ikäväänsä. Laurista
tuntui oudolta tuo hoilaaminen eikä hän voinut ymmärtää, miten toiset
saattoivat mieli niin keveänä lähteä pitkälle matkalle. Vaikka hän
oli tätä retkeä jo kauan hartaasti toivonut, ei alkutaival tuntunut
sellaiselta kuin hän oli kuvitellut. Ajatukset palasivat aina vain
taakse, vuoroin Päiväniemeen, vuoroin Koutaniemeen. Edessäpäin oli
kaikki outoa ja — niin hänestä näytti — vihamielistä, takana kaikki
se, mikä oli tuttua ja rakasta. Häntä jo melkein kadutti koko matka.

— Taisipa se Koutaniemen Hanna pistää silmillään pojan pään
pyörälle, kun noin hiljaiseksi vetää. Vai äitiäkö on jo ikävä?
naljaili vierustoveri.

— Ihmekös tuo...?

— Kun päästään ensimmäiseen karjalaiskylään, niin kirkassilmäinen
tyttö livertelee korvaasi niin suloisesti, että unohtuvat vanhat
haaveet.

— Varo itseäsi!

— Kylällä kerrotaan, että sinä katselet sitä Koutaniemen Hannaa,
mutta tuskinpa ukko suostuu koskaan antamaan tytärtään pienen talon
pojalle. Eihän hän kuulu lainanneen sinulle matkarahojakaan. Oli vain
kehunut jälkeenpäin, että olisi kai se Lauri ne takaisin maksanut,
mutta enpähän antanut muiden syiden tähden.

— Eipä sitä häneltä kysytäkään, jos niikseen tulee. Enkä minä hänen
rahojaan tarvinnutkaan.

Pakkasen kiihtyessä ja illan pimetessä koko retkikunta tuli
hiljaisemmaksi. Kylmä viima tukahdutti sävelet laulajien kurkkuihin,
pakkanen nipisteli nenää ja varpaita, yksi ja toinen hyppäsi reestä
juoksemaan lämpimikseen.

Päivällä oli ensin kuljettu lyhyitä kylien välisiä taipaleita, mutta
illan sarastaessa oli sivuutettu viimeinen Suomen puoleinen talo ja
painuttu rajavyöhykkeen suurille saloille, koskemattomaan kiveliöön,
jonka poikki kaitainen, tuiskun umpeama talvitie luikerteli milloin
synkkien vaarojen lomia, milloin soiden poikki, milloin taas jonkin
pienen järven yli.

Miten juhlallinen olikaan iltapakkasen jäykistämä kiveliö. Huurteiset
puut, joiden oksat olivat tykyn painosta painuneet alas, seisoivat
tien molemmin puolin kuin valkoiset marmoripilarit. Hennoimmat puut
olivat lumen painosta taipuneet tien yli holviksi, jonka katoksen
läpi yön tähdet iskivät silmää maassa matkustaville. Kaikkialla oli
puhdasta, valkeata vitiä, jota vain harvoin oli jokin eläin rikkonut.
Kettu oli juosta viipottanut sivulta suoraan tielle, seuraillut sitä
vähän matkaa tehden pieniä kaarroksia puoleen ja toiseen ja sitten
oikaissut suoraan sivulle; jänis kuukkinut lehdon rinnettä, jyrsinyt
nuoriin haapoihin valkeita renkaita, tepastellut tiellä kaivellen
matkamiehiltä valuneita heinän rippeitä ja ponnaltanut syrjään;
orava oli pudonnut lumeen kuin lennosta, ottanut muutamia laukkoja
ja sitten käpäissyt puuhun. Lauri katseli jälkiä tarkkaan erämiehen
silmin, ja ne johtivat hänen ajatuksensa taas kiveliön erämaailmaan.

Oli jo puoliyö, kun hevosraito laskeutui metsästä joelle. Jäätä
pitkin ajettiin täyttä ravia tiheään kylärykelmään, joka oli joen
suulla suuren järven rannalla. Kylässä ei vielä nukuttu, sinne oli
edeltäpäin kulkenut tieto miesten tulosta. Matkue hajaantui eri
taloihin, sillä koko kylässä ei ollut niin suurta pirttiä, että
seurue olisi sinne mahtunut. Päresoihtu kädessä tultiin vastaan
pihalle, kun Laurin rekikunta ajoi Alatalon rekikunnan kanssa samaan
taloon.

— Terve taloon.

— Terve tervehyttäjälle. — Min hyvän sanot? Rauhako maassa?

— Rauha, rauha. Paljon terveisiä isännälle Suomesta, sanoi Alatalo.

Hilippälän Ontto, talon isäntä, se vieraat näin kohteliaasti otti
vastaan ja pyysi sisälle.

— Heposet tallih ja miehet pirttih, komensi isäntä.

Talo oli pienehkö. Asuinhuoneet ja navetta olivat samassa
rakennuksessa. Se oli pyöreistä hirsistä salvettu ja maalaamaton,
lukuunottamatta valkeita ikkunanlautoja jotka kehystivät
pieniruutuisia ikkunoita. Korkeat portaat johtivat pihalta
rakennukseen.

Mentiin pirttiin. Siellä pöydän ympärillä istui jo muitakin
Pummangin-miehiä, toisista Karjalan kylistä tulleita. Isäntä kiirehti
laskemaan teetä samovaarista, joka seisoi keskellä pöytää.

— Ka, Alatalo, terveh! huudettiin joka taholta.

— Vielä sie pyhä vel olet uskaltan Ruijah lähtie ikämies, sanoi
isäntä. — Mie jo herkesin, Knäsöih hallehen pyyntöön lähen
kevöähällä, en Ruijah.

— Vielähän täytyy koettaa, eikä tässä vielä vanhuus paina.

— Kenpä on siun seuralaises? kysyi isäntä.

— Tämä on Jaakko Päiväniemen poika, Lauri.

— Päivä-Jaako nakoomoi; tämän peälitsi aina mereh kulki, meille
kohti kävi. Ylen hyvä viskari. Ja poika jo mereh suori?

— Täytyyhän sitä yrittää, sanoi Lauri.

— Tämä Lauri onkin onnen poika ja hyvä pyyntimies. Vähän ennen
lähtöä sai ristiketun jäniksenlangasta, selitti Alatalo.

— Se ei hyvä. Monih vastuksih ja ristilöih jouvut tällä matkalla,
ennusti Ontto-ukko.

Matkan ja pirtin lämmön uuvuttamina menivät miehet levolle. Reistä
kannettiin porontaljat lattialle, ja pian makasi miehiä vieri
vieressä omien raanujensa alla.

Mutta Lauria ei nukuttanut. Ontto-ukon taikauskoinen ennustelu
kiusasi häntä. ”Monih vastuksih ja ristilöih jouvut”, kertaili hän
ajatuksissaan ukon sanoja. Hänen mieltään askarrutti myös outo
ympäristö, kun oli yhtäkkiä siirrytty kuin vuosisadan takaiseen
elämään, toisen uskonnon ja toisenlaisten tapojen piiriin.

Aamulla hän heräsi siihen, että sillan alta kuului omituista jyrinää,
ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän sillanraoista kiiluvan valoa.
Vähän ajan perästä kohosi lattian luukusta vaimo, joka kantoi
jauhovakkaa käsissään. Hän oli ollut kellarissa jauhamassa viljaa
käsikivellä. Kohta oli uuni lämpiämässä ja leipominen täydessä
käynnissä. Kun miehet heräsivät, oli emännällä leivät, kalakukot,
kolatsut, sangit ja piirakat valmiina ja pöytä katettuna. Isäntä
pyysi Alataloa ja Lauria aterialle.

Lauria melkein hävetti tämä ylenmääräinen vieraanvaraisuus, joka
tuli hänenkin, tuntemattoman, osaksi. Syödessään hän sai siihen
selityksen: isävainajan tähden häntä kestittiin.

— Kovin oli se Päivä-Jaakko höyli mies. Kerranki Vaidakuban takana
meille kalapaikan neuvoi ja myö siitä lastin kiskomma.

Aamun sarastaessa olivat hevoset taas lähtövalmiina. Kylän väki
kokoontui raitille katselemaan merimiehiä. Tien molemmin puolin
seisoivat miehet lammasnahkaturkkeineen, vaimot ja neitoset
punaisissa tai kirjavissa kansallispuvuissaan.

— Matatkoa tervehenä! huudettiin

— Tuokoa äijin djenkoa! lisättiin toisaalla.

— Palatkoa Petrunpäivän kisoih! huusivat tytöt.

Hevosraito, joka ensin kylän mutkittelevaa raittia

juosten sivuutti matalan Oulangansuun kirkon ja pappilan ja laskeutui
aamun sarastuksessa valkenevalle suurelle Pääjärvelle, oli nyt
paljon pitempi kuin matkan alussa. Joukkoon oli kylässä yhtynyt
useita kojurekiä, jotka olivat täynnä miehiä. Ne tulivat osaksi
naapurikylistä, osaksi Oulangasta, ja jokaisella miehellä oli sama
päämäärä: kalastaa pohjoisella merellä, ansaita Norjan ja
Venäjän ruplia ja sitten kesällä palata kotimaille.

Kolme päivää pauhasivat kulkuset ja aisatiu’ut hevosten tahdikkaasti
juosta raksutellessa syvään uurtautuneella talvitiellä, joka järvillä
kulki suorana viittatienä, mutta metsissä luikerteli noropaikkoja
hakien ja mäkiä kierrellen. Se oli kovaksi poljettu ajotie, jota
pitkin ajettiin Vienan-Karjalan pohjoisista kylistä Vienanmerelle.

Kolmannen päivän iltana aukeni vihdoin aava Valkeanmeren ulappa,
joka jään ja lumen peittämänä oli todella nimensä kaltainen. Yötä
vietettiin Knäsiön kauppalassa ja seuraavana päivänä saavuttiin
Kantalahteen, Valkeanmeren läntisimpään perukkaan, jossa sitten
hevoset vaihdettiin kolttien pororaitoihin.

Kantalahdessa hajaantui joukko pienemmiksi seurueiksi, kun pelättiin,
etteivät kaikki mahdu yhtaikaa lappalaisten pieniin pirtteihin tai
Venäjän valtion rakentamiin majataloihin, joita oli muutamia matkan
varrella.

Kuolan niemimaata oli Lauri kuvitellut toisenlaiseksi; hän oli
luullut sitä kauttaaltaan kaljuksi tunturimaaksi, mutta nyt näki,
että olihan siellä metsiäkin, vaikka korkeimmat kohdat olivatkin
puuttomia. Hän oli lapsena kuullut kertomuksia Imandrajärvestä,
Hiipinätunturista, missä lappalaisten luulon mukaan pahahenki asusti.
Nyt hän näki ne omin silmin ajellessaan porolla Imandraa pitkin
Jäämerta kohti.

Laurista tuntui kummalliselta, että siellä pohjoisessa Kuolan niemimaan
takana lainehti talvellakin sula meri, jonka riistaa hän
nyt matkasi verottamaan.

KALASTAJANA RIKINÄN VENEESSÄ

Rikinän vämpööri oli Pummangin merikelpoisin alus: se oli
kaunismuotoinen, uusi, kantava, kestävä kovassa ilmassa, nousi hyvin
hankavastaista eikä ottanut helposti vettä sisään. Ukko Rikinä,
jo melkein harmaapartainen, oli ylpeä veneestään, eikä kenenkään
tarvinnut lähteä Rikinän kanssa kilpasille, kaikki hän aluksellaan
sivuutti helposti ja juuri ohi mennessään nauroi hyvillä mielin, että
kyllä aluksella pääsee. Vain Norjan ’nuurvaarat’, pohjankävijät,
hänet joskus voittivat, mutta siitä hän ei ollut pahoillaan. —
Ne ovat merihulluja, sanoi hän aina silloin, — ne eivät välitä
hengestään!

Hyvään veneeseen tulee hyvä miehistö. Ja tarkasti Rikinä yleensä
miehensä valitsi. Ensikertalaisia hän ei huolinut. Kukaan ei
osannut selittää, miksi hän Laurin suhteen teki poikkeuksen. Ehkä
siihen vaikutti Laurin isän hyvä muisto tai sitten tuo vanha
merikarhu huomasi, että pojassa oli hyviä merimiehen ominaisuuksia:
kestävyyttä, notkeutta, rohkeutta, pyynti-intoa, nopeaa
päättäväisyyttä ja huomiokykyä. Niin kävi, että kipparin paikkaa
hakiessaan Lauri joutui Rikinän vämpööriin ja sinne jäi. Toiset
nuoret miehet olivat siitä hänelle hiukan kateellisia, mutta ei Lauri
siitä välittänyt. Olipa hän aluksensa puolesta hiukan ylpeäkin.

Pummangin-miehillä oli tapana lähteä ensin Norjan puolelle Vuoreijan
kaupunkiin turskanpyyntiin ja palata sitten keväämpänä Pummankiin
kalastamaan turskaa, lohta ja lotaa. Niin sinäkin talvena. Suomesta
ja Karjalasta tulleet kerkisivät tuskin levähtää ja sijoittua
venekunniksi, kun Pummangin rannassa jo alkoi vilkas hyörinä. Veneitä
korjailtiin, purjeita sijoitettiin paikoilleen ja eväitä kannettiin
kajuuttoihin. Alkoi kuumeinen pyyntiin valmistautuminen. Vuoreija oli
matkan ensimmäisenä päämääränä.

Kuulakkaan kevättalven aamuna lähti kalastajakylän haminasta kymmeniä
veneitä kyntämään Jäämeren ulappaa. Rikinä lähti viimeisenä.
”Antaapa heidän mennä, parempi on merellä sivuuttaa, niin saa tehdä
kiusaa”, tuumaili ukko. Tuuli oli navakka ja meri välkehti kauniisti
talviauringossa. Laurilla oli ensin täysi työ pysyä keulassa
seisoallaan, kun vene aallokossa kohosi ja sitten yhtäkkiä paiskautui
alas. Ensin hän tapaili nuorista, mutta sitten jalat tottuivat,
kantapäät iskeytyivät kanteen eivätkä hevin liikkuneet, vaikka vene
olisi kuinka keikkunut.

— Eihän tämä sentään miestä niin pahasti nakkele kuin Koutaniemen
pojat kertoivat, sanoi Lauri.

— Ei tämä ilma vielä kova olekaan, selitti Rikinä.

Sivuutettiin jo useita pyyntialuksia. Siinä rinnalla menivät
Koutaniemen pojatkin. Lauri ei malttanut olla vähän ilkkumatta
ohimennessä.

— Levittäkää takkinne lisäpurjeeksi, jotta kannoilla pysytte! huusi
hän heille.

— Joko Lauri on ahvenia ruokkinut? huudettiin vastaan.

Merellä oli Lauriin valtava vaikutus, kun hänen ympärilleen levisi
se suolainen, syvänsininen Jäämeri, joka oli ennen isävainajaa
keinutellut ja hänelle kala-aarteitaan antanut. Nyt se keinutteli
poikaa: hailautteli ylös ja alas, niin että mielihyvän tunne
selkäytimessä väreili. Ei pelottanut, vaikka meri pauhasi rajusti
laitoja vasten. Ei ollut pojasta polvi pilaantunut.

Tuolla pohjoisessa nousi jo taivaan rannalle Ruijan kallioinen
ranta ja vähän myöhemmin tuli näkyviin Vuoreijan kaupunki mataline
puutaloineen.

Sinne oli tullut jo ennemmin norjalaisia turskan pyytäjiä,
’nuurvaaroja’, joista toiset avoimine veneineen olivat purjehtineet
Keski-Norjasta asti. He olivat kaikki pelottomia merimiehiä ja
uskalsivat uhmata rajuilmojakin, vaikka yksi ja toinen venekunta
saattoikin jäädä ikuisiksi ajoiksi Jäämereen.

Vuoreijassa Lauri Päiväniemi näki ensimmäisen kerran norjalaisia ja
kuuli puhuttavan norjaa. Hänen mielestään he olivat reipasta väkeä,
eivät turhia kursailleet ja käyttäytyivät toverillisen avoimesti
toiskielisiäkin kohtaan. Lauri tunsi voivansa olla heidän kanssaan
yhteistyössä.

Norjalaiset olivat jo aloittaneet turskan kalastuksen. Tosin kala oli
vielä aavalla, kaukana rannasta, mutta kun siellä osui parveen, niin
helposti veneen lasti nousi. Rikinän saapuessa tulivat jo muutamat
norjalaiset turskia myymään, ja se lisäsi hänen kiirettään. Hän ei
missään tahtonut olla miestä huonompi. Maksettuaan tavanmukaisen
pyyntiveron, kymmenen kruunua miehestä, ja saatuaan lupakirjat hän
ohjasi veneensä haminasta suoraan ulapalle.

Kalamies on kateellinen kaikkialla, Jäämerelläkin, jossa ei luulisi
kalaveden tyhjentyvän pyytämällä. Hän ei tavallisesti neuvo parhaita
paikkoja toisille, vaan usein johtaa naapurinsa harhaankin. Sen
vuoksi Rikinä ei kysynyt keneltäkään, missä on kalaa, vaan laski
summassa ulommaksi rannasta ja alkoi koetella entisiin havaintoihinsa
ja kalamiehenvaistoonsa luottaen. Ja Rikinällä jos kenellä tuota
vaistoa olikin: hän sattui usein aivan ensi yrityksellä kalaparveen
ja sai, vaikka ympärillä pyydettiin tyhjää. Hän oli onkiessaan
kokenut kaikki rannikon kalamatalikot ja tiesi, minne turska
tavallisesti ensin tulee ja missä se on viikkoa myöhemmin. Rikinällä
oli myös tarkka silmä huomaamaan merilintujen, varsinkin lokkien
liikkeistä, missä oli kalaa. Sillä kohdalla ne kiehuivat ilmassa
valkoisena pilvenä ja iskivät veteen. Turskaparvet tulivat aavalta
villakuoreen eli lodan mukana, seurasivat niitä kutupaikoille saakka
ja söivät niitä minkä kerkisivät.

Lauri laitteli myös juksansa eli turskaonkensa kuntoon. Hän oli juuri
Vuoreijasta ostanut sen ja antanut maksuksi viimeiset ristiketusta
saamansa rahat. Siihen kuului suuri, kirkas ja kalankuvalla
varustettu onki, joka sylen pituisella alasiimalla oli kiinnitetty
kolmen naulan painoiseen rautapainoon, siihen taas oli sidottu sadan
mittainen yläsiima.

Siinä kalaa kokiessaan Rikinä opetti Lauria juksaamaan. Hän antoi
ongen painua noin viidenkymmenen syvyyteen, nosti sitten pari
syltä ylöspäin ja sitten taas antoi äkkiä laskeutua syvemmälle.

— Näin sitä turskaa juksataan, neuvoi hän ensikertalaiselle.

Lauri alkoi itse juksata. Kolmannella vetäisyllä tarttui koukku
kiinni kuin kiveen, ja hän tunsi, että syvyydessä jumahti jokin
onkeen. Se alkoi viedä nuoraa rajusti läpi käsien.

— Mikä otus siellä on? kysyi Rikinä ja tuli koettelemaan Laurin
nuorasta.

— Turska on, vedä vain pois.

Laurilla oli täysi työ hänen vetäessään vastaanhangoittelevaa
turskaa. Mutta viimein se nousi meren pintaan ja poika keikautti sen
veneeseen.

— Pyrstölläänkö täällä kalat syövät? kysyi hän päästäessään onkea
ison turskan pyrstöstä.

— Ensikertalainenko tänä keväänä pani alun matkaan, ihmetteli Rikinä.

Toisetkin kiirehtivät koukkunsa mereen. Neljä miestä eri kohdissa
veneen laidan luona veteli ja laski siimaa, ja turskia nousi vuoron
perään ja väliin yhtaikaa ja ne paiskattiin heti veneen lastiruumaan.
Oli alkanut kiivas syönti. Kalat nousivat pohjasta lähemmäksi meren
pintaa, niin että nosto kävi yhä nopeammin. Turskia tarttui koukkuun
leuoistaan, selästään, vatsastaan ja pyrstöstäänkin. Miehet kiskoivat
niitä kilvan. Rullat, joiden yli siima kulki, pärisivät yhtenään ja
kala toisensa perästä mätkähti ruumaan. Siinä ei joutanut vaihtamaan
sanaakaan keskenään, ei syömään eikä teetäkään keittämään. Silloin
piti ottaa kun meri antoi. Ei tiennyt vaikka syönti loppuisi; millä
hetkellä tahansa nousisi rajuilma ja lopettaisi pyynnin, ja juuri
’kovan’ edellähän kala söikin.

Lauri veti turskia kuin mies. Rikinä oli syrjäsilmällä katsoen
huomannut, että Lauri toisinaan sai enemmän kuin vierustoverinsa.

Toista miehet vetelivät turskaa nukkumatta, syömättä ja
juomatta. Kädet olivat turvonneet, jalat puutuneet ja selkää pakotti,
mutta viis kivuista, kun kalaa vain tuli. Ja sen näki jo veneestäkin,
että sitä oli tullut, sillä parras painui arveluttavan lähelle meren
pintaa.

Viimein Rikinä sanoi miehille:

— Lopetetaan jo lappaminen ja lähdetään kaupunkiin muuttamaan ne
rahaksi.

Veneen kokka käännettiin Vuoreijaa kohti ja miehet saivat vuoron
perään käydä kajuutassa syömässä ja levähtämässä, sillä hiljainen
laitatuuli kuljetti alusta tasaisesti.

— Taitaa sinusta tulla isäsi poika, sanoi Rikinä Laurille, kun he
olivat yhtaikaa kajuutassa. — Niin minusta näytti käden liike.

— Hupaista se oli, kun ei tarvinnut tyhjää onkia.

Vuoreijassa olivat vielä useat sinne tulleet pyyntialukset, kun
Rikinä laski haminaan. Silmät suurina katselivat miehet ensin hänen
turskalastiaan, mutta suoriutuivat sitten kiireesti merelle manaillen
Rikinän mainiota pyyntionnea. Satamassa venyi vielä Koutaniemen
poikainkin alus ja Lauri tarjosi heille tuoretta keittokalaa.

Rikinä myi lastinsa hyvään hintaan, sillä ensimmäiset turskat
olivat aina kalleimmat, ja suoriutui heti takaisin entiselle
pyyntipaikalleen.

Nyt saivat jo toisetkin. Kalaa oli tullut tulvimalla rannikon
edustalle. Parvet olivat niin tiheitä, ettei rautapaino päässyt
painumaan niiden läpi. Turskalasti toisensa jälkeen tuotiin kaupungin
satamaan ja kalan hinta laski nopeasti saaliin parantuessa.
Rikinänkin vämpööri kuljetti niitä yhtenään, mutta rahan saalis jäi
sittenkin niukan puoleiseksi.

MYRSKYN KOURISSA

Jäämereen ei ole koskaan luottamista. Se voi olla tyyni kuin peili,
se voi viattoman näköisenä heijastella kesätaivaan poutapilviä ja
keinutella hellä varoen valkeita lokkiparvia, se voi uskotella
tottumattomalle kalastajalle, että tyyntä säätä kestää kauan,
mutta sitten puhkeaakin myrsky kuin pyssystä ammuttuna, rajuna ja
hävittävänä. Näin kävi Laurin kolmannella turskanpyyntimatkallakin.

Merelle mennessä oli niin sievä tuuli, ettei alus tahtonut ollenkaan
kulkea, purjeet heilahtelivat höllinä.

— Kynsikääpä pojat mastoa, että alkaisi tuulla, sanoi Rikinä
leikillään.

— Viheltäkää, se on parempi keino nostattaa tuulta, lisäsi siihen
Multas.

— Puhalla sinä, Lauri, tuohon isoon purjeeseen, että vähänkin
pullistuisi, sanoi Ellala.

Rikinä kopisti tuhkat piipustaan veneen laitaan ja alkoi työntää
siihen uutta tupakkaa nahkakukkarosta samalla katsellen taivaanrantaa
puolelle ja toiselle, kauimmin itään.

— Laskekaa pojat purjeita, kolme luuvaa laitaan, komensi Rikinä.

Miehet katsahtivat ensin ihmeissään perämiestä, mutta tottelivat
vaistomaisesti, vaikka heistä tuntui hullulta vähentää aivan höllää
purjetta. Mutta samassa he huomasivat itsekin, että tässä oli tosi
edessä. Raju tuulenpuuska syöksyi purjeeseen ja kallisti venettä,
niin että vettä tuli sisään alalaidalta, kun painolastia oli liian
vähän.

— Vähentäkää purjetta! huusi Rikinä.

Ensimmäisen sysäyksen jälkeen oli pieni väli ja miehet kerkisivät
sillä aikaa vähentää vielä purjeita ja Rikinä käänsi veneen haminaa
kohti. Meri pauhasi jo mustana ympärillä, vihurit puskivat purjeita
kuin raivottaret koettaen repiä ne riekaleiksi, ja vantit vonkuivat
valittaen.

— Lauri tulkoon pumppuun! huusi perämies.

Lauri alkoi pumputa vettä pois, mutta sitä tuli laidan yli niin
paljon, että Multaksen täytyi ammentaa apuna. Aallot kasvoivat
korkeiksi vaahtopäiksi ja heittelivät venettä kuin lastua; väliin
se oli melkein pystyssä, keula taivasta kohti, väliin taas oli
perä ylempänä ja alus kuin suistumassa meren syvyyttä kohti. Keula
päsähteli ylempänä arveluttavasti, kun alus putosi aallon selästä
toista aaltoa vastaan. Tottumattomalta olisivat veneen laidat
haljenneet, mutta Rikinä osasi taitavasti venettä kääntämällä välttää
pahimpia aaltoja. Vihurit heittivät aaltojen harjalta vettä ilmaan
hajottaen sen tuulen mukana kulkevaksi usvaksi, jonka takia ei nähnyt
kauas eteensä.

— Tätä Herran ilmaa eivät kaikki veneet kestä, mutta meillä ei olisi
enää pitkä matka niemen suojaan, sanoi Rikinä.

Edessä kulki toinen vene, karjalaisten avonainen ’roihuikka’, jonka
purjeet olivat repeytyneet ja joka pysyi vaivoin oikeassa suunnassa.
Sieltä annettiin merkkejä, että kuljettaisiin yhtä matkaa. Lähellä
näkyi vämpööri, jonka laidat olivat arveluttavasti painuneet veden
alle ja josta miehet syytivät turskia mereen. Mutta se ei näyttänyt
auttavan. Alus vaipui yhä syvemmälle ja kaatui viimein kumoon.

— Tuolla kaatui vene, meidän on pelastettava miehet! huusi perämies.
— Missä sen miehistö on?

Aaltojen harjalla näkyi vain veneen köli. Hetkisen perästä nousi
sille mies, nousi toinen, mutta muista ei saanut selvää.

— Ketkä lähtevät jollalla apuun? Minä en voi käskeä ketään, sillä
pelastusyritykset tässä ilmassa voivat viedä pelastajilta hengen.

— Minä lähden yhdeksi, sanoi Lauri.

— Kuka toiseksi?

— Minä koetan, sanoi Multas, — mutta pitele vämpööriä näillä
seuduilla, sillä nyt ei soutamalla pitkälle päästä.

Lauri ja Multas koettivat laskeutua jollaan, mutta se oli työlästä,
sillä jolla keikkui kuin korkki aallokossa.

— Souda minkä jaksat, souda!

Lauri koetti kiskoa kaikin voimin, mutta tuuli tahtoi sittenkin viedä
mennessään. Suurin ponnistuksin he pääsivät kaatuneen veneen lähelle.
Sen kölistä piteli kiinni neljä miestä huutaen apua. Jokainen laine
kiskaisi miehiä rajusti, mutta heidän veriset kyntensä iskeytyivät
kuin kuoleman kouristuksessa yhä lujemmin köliin ja veneen saumoihin.

— Kestäkää vähän aikaa, minä heitän köyden! Yksi kerrallaan
tarttukoon siihen.

Kolme miestä, toinen toisensa perästä vedettiin pelastusveneeseen,
mutta neljäs ei tarttunut köyteen, vaikka kuinka olisi kehotettu.
Silloin sitoi Lauri köyden pään vyötäisilleen ja hyppäsi mereen. Hän
ui puoleksi pyörtyneen miehen luo ja sai lopulta hänen vaatteistaan
kiinni. Toiset vetivät sitten heidät molemmat veneeseen.

Lauri oli heti tuntenut veneen pohjalla olijat Koutalaisen pojiksi ja
heidän kipparikseen. Hänestä oli siis tullut heidän pelastajansa.

Kastuneet miehet saivat mennä kajuuttaan lämmittelemään ja toiset
jäivät alusta hoitamaan, kun se taas tämän keskeytyksen jälkeen pääsi
matkaan ja vähän myöhemmin onnellisesti Vuoreijan satamaan.

— Sinä olet sittenkin merimies! tunnusti Koutalaisen Antti Laurille,
kun he kuivasivat kamiinan edessä vaatteitaan. — Ilman sinua olisin
kenties hukkunut.

Myrskyä kesti koko sen päivän seuraavan yön. Neljä suomalaista
venekuntaa ja kuusi karjalaista joutui silloin perikatoon. Särkyneitä
veneenlaitoja, mastoja, airoja ja astioita ajelehti aavan puoleisella
rannikolla kertoen hävityksestä, joka oli kohdannut Vuoreijan
kalastajia.

Seuraavien viikkojen aikana oppi Lauri Päiväniemi täydellisesti
tämän kalastustavan. Se ei enää tuntunut huvittavankaan, sillä
uutuudenviehätys oli kadonnut. Turskan kalastaminen käsiongella oli
muuttunut tavalliseksi, jokapäiväiseksi työksi ja alituinen kalan
haju alkoi jo tympäistä, mutta merielämä kiehtoi silti pojan mieltä.
Vaihteen vuoksi tarttui toisinaan onkeen isosilmäinen ruijanahven
ja ilkeännäköinen tainari. Kerran puuttui suuri pallaskin, mutta
merenpinnassa katkoutui koukusta.

Tulos Ruijan kalastuksesta oli siis huononpuoleinen ja venekunta
toisensa jälkeen lähti Vuoreijasta Venäjän puolelle. Monet miehet
päättivät jäädä vielä kesäksi pyyntihommiin.

LAURI OTTAA PESTIN VALAANPYYNTILAIVAAN

Vuoreijan kalasatamassa oli vilkasta liikettä. Pyyntimiesten aluksia
tuli mereltä yhtä mittaa turskalastissa, toisia venyi laiturissa,
toisia lähti takaisin merelle. Turskia lajiteltiin ja luettiin,
perattiin ja suolattiin. Kaksi valaanpyyntialusta lojui hiukan
etäämpänä: toinen tyhjä, toisessa traanilasti ja vielä perässä suuri
valaan ruho. Tympeä traanin ja mytkähtäneen kalan haju saastutti
ilman, mutta se ei häirinnyt merimiesten iloista mielialaa.
Veneistä kuului laulua, viulun, harmonikan ja balalaikan soittoa,
ja siihen sekaantui lapintiirojen ja lokkien kirkuna, kun ne kilvan
tavoittelivat turskan maksan paloja, joita niille veneistä viskeltiin.

Rikinän alus oli myös laiturissa, ja siitä purettiin parastaikaa
lastia. Perämies ja Lauri Päiväniemi olivat lähteneet kaupunkiin
ostoksille, sillä perämies oli päättänyt lähteä heti itään lohen
ja lodan pyyntiin, koska turskan hinta oli kovin alhainen. Norjan
tuliaiset otettuaan he menivät pieneen merimieskahvilaan tapaamaan
tuttaviaan ja kuulostelemaan kalastusasioita, varsinkin kalan
hintoja. Tupa oli täpösen täynnä kalastajia, jotka saatuaan
lastinsa myydyksi olivat tulleet hetkeksi maihin ja näyttivät
tuntevan mielihyvää siitä, että heillä taas oli häilyvän merielämän
jälkeen kiinteä pohja jalkainsa alla. Siellä vallitsi kielten
sekoitus: puhuttiin norjaa, suomea ja venäjää. Puheen porina kuului
kovaäänisenä. Eräs punatukkainen, reipas norjansuomalainen, jolla
oli kirjava islantilaisvillapaita yllään, kertoi suuriäänisesti
Huippuvuorten-matkoistaan ja valaanpyyntialusten hyvistä palkoista.
Hän kertoi myös jännittävistä seikkailuista, joita heillä oli
viime kesänä ollut napaseutujen jäisillä rannikoilla. Hän oli
valaanpyyntiyhtiön asiamies, ja saatuaan toiset kuuntelemaan hän
kysyi:

— Kuka haluaa lähteä Pispärkin-retkelle? Tarkalle ampujalle ja
harppuunamiehelle maksetaan hyvä palkka ja osa kaadetusta saaliista.

— Ei kuulu kukaan haluavan holkerien ja jääkarhujen ruoaksi, sanoi
hetken äänettömyyden jälkeen muuan vanhanpuoleinen matruusi.

— Oletteko te kaikki sellaisia naukumaijan poikia ja kamarin
kasvatteja, ettette uskalla miesten matkaan?

— Minä lähden, jos perämiehemme sallii ja ehdoista sovitaan, kivahti
Lauri.

— Se on oikeaa miehen puhetta. Nuorin joukosta näyttää häpeät
vanhoille merikarhuille. Vaikka taitaisi näille toisillekin kelvata
syksyllä neljäsataa kruunua ja vielä lisäksi osinko laivan tuloista,
mutta housuihin tuulee. Sinä saat tulla kapteenin puheille laivaan.
Meillä on hyvä kapteeni ja laivalla kunnollinen hoito, kehui värvääjä.

— Minun puolestani kyllä pääset, mutta eivät sinne ennen ole
ensikertalaiset lähteneet, sanoi Rikinä.

Lauri vietiin laivalle kapteenin puheille. Laivan nimi oli
”Varanki”, se oli saanut nimensä vuonon mukaan, jonka rannalta
se oli lähtöisin. Jo ensi silmäyksellä ihmetteli Lauri mahtavaa
kanuunaa harppuunavehkeineen, katseli suuria rasvankeittimiä ja
traanitynnyreitä. Vaikka pyyntialus oli tyhjä ja äsken puhdistettu,
löyhkäsi sieltä härskiintyneen rasvan väkevä haju.

Kapteeni Jensen, kotoisin Ruijan suomalaiselta seudulta, otti Laurin
ystävällisesti vastaan. Tervehdykseen hän vastasi suomeksi.

— Päivää, päivää, Suomen poika, sinäkö aiot lähteä meidän kanssamme
paremmille riistavesille?

— Jos kelpaan ja muuten sovitaan, niin olen päättänyt koettaa.

— Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi minun on ilmoitettava, että
laiva menee Huippuvuorten Itäsaarille. Pyynti on siellä jonkin
verran vaarallisempaa kuin Länsisaarilla, mutta riistaa on runsaasti
ja miesten voitto-osinko voi tulla melkoiseksi. Ensin on kuitenkin
koeteltava, osaatko ampua.

Kapteeni haki kajuutastaan kiväärin, heitti tyhjän pullon mereen ja
käski Laurin ampua sen kaulan poikki.

— Tyvestäkö vai korkin rajasta? kysyi Lauri.

— Vaikka tyvestä.

Pyssy pamahti, pullosta irtaantui samalla kaula ja pullo pulpahti
veden sisään.

Jensen heitti uuden pullon entistä kauemmaksi.

— Ammu korkin rajaan.

— Enkö saa tähdätä vain korkin päähän, jottei pullo pilaantuisi?

— Ammu sitten korkkiin, jos osaat.

Kun pyssyn savu hälveni, näkyi korkin palanen pullon luona, luoti oli
vienyt vain osan korkista.

— Hyvin ammuttu. Sinä olet meidän miehiämme. Kohta saat ampua
riistaa tarpeeksesi. Saat kaataa peuroja Huippuvuorilla, kun me
muut pyydämme merieläimiä. Missä sinä olet oppinut noin tarkaksi
pyssymieheksi?

— Kotimetsissä olen ikäni ollut pyyntimies. Meidän puolellamme
maksetaan veren tahraamasta metsäkanasta kolmannesta vähemmän kuin
puhtaasta. Minä harjoittelin ampumaan lintuja päähän, jottei ruumis
vereytyisi. Niin opin ampumaan, vaikka eihän tuosta vielä kehumista
ole.

Laivan miehistö oli kerääntynyt katsomaan uutta tulokasta ja hänen
koeammuntaansa. Vain harppuunamies Jöransson, ruskeapartainen
merikarhu, joka katseli hiukan karsaasti Lauria peläten menettävänsä
edullisen toimensa valaan ampujana, ei yhtynyt muiden laivamiesten
kehumisiin.

— Kyllähän niitä paikallaan seisovia pulloja ampuu muutaman
päästä, mutta toista on osata liikkuvaan
maaliin, esimerkiksi vinhasti uivaan valaaseen, selitti hän.

— Mutta ero on myös maalin koossa, nauroivat toiset.

”Varangin” miehistö oli hyvin kansainvälistä. Enemmistönä olivat
norjalaiset, mutta lisäksi oli kaksi kolttalappalaista, kaksi
takkutukkaista venäläistä ja muuan pitkäpartainen vienankarjalainen.
Miehistö teki siis sekalaisen vaikutuksen. Kapteeni näytti olevan
mielissään uudesta tulokkaasta ja puheli hiljaa värvääjän kanssa
nähtävästi kehuen Laurin hyviä osumia.

Käytyään jättämässä hyvästit kotipuolensa miehille, joita oli monta
satamassa, Lauri siirtyi tavaroineen uudelle alukselle.

MATKA HUIPPUVUORILLE

Matkavarustukset ”Varanki”-laivalla kestivät vielä useita viikkoja
. Valaanpyyntiyhtiön pääosakas kävi monta kertaa laivalla
neuvottelemassa kapteenin kanssa. Retki näytti kaikkien mielestä
olevan vaarallisempi kuin tavalliset Huippuvuorten-matkat. Lauri sai
tietää laivamiehiltä, että se oli tavallaan koematka pahamaineisten
Itäsaarten itärannikolle, jossa ei ollut käyty satoihin vuosiin,
ei sen jälkeen kun eräs hollantilainen valaslaiva oli siellä
kadonnut jäljettömiin ja myöhemmin hiukan etelämpänä eräs venäläinen
retkikunta tuhoutunut. Mutta jos olosuhteet näyttäisivät suotuisilta,
perustaisi yhtiö sinne aseman ja pyyntiä alettaisiin harjoittaa
siellä säännöllisesti joka kesä. Tästä uudesta riista-alueesta
kilpaili kaksi valtakuntaa: Norja ja Englanti. Norjan hallitus oli
kiertoteitä saanut tietää, että englantilaiset suunnittelivat isohkoa
retkikuntaa Itäsaarille. Sen tehtävänä olisi näiden runsasriistaisten
rannikoiden taloudellinen valtaaminen Englannille: oli etsittävä
parhaat satamat ja pyyntipaikat ja omistettava ne. Oli saatu tietää,
että englantilainen retkikunta lähtisi matkalle vasta seuraavana kesänä,
ja siitä syystä norjalaiset pitivät nyt kiirettä. Norjan hallitus
tiedusteli, haluaisiko mikään valaanpyyntiyhtiö varustaa
vaikkapa vain yhden laivan retkikunnan valtaamaan pyyntimaita
Norjalle. Itärannikolle oli perustettava jonkinlainen maja ja
pystytettävä Norjan lippu; silloin eivät englantilaiset voisi kehua
löytäneensä niitä seutuja. Palkkioksi maksaisi valtio puolet kuluista.

Kaiken tämän johdosta ei ”Varanki”-laivalla tarvinnut tinkiä
palkoista, mutta miehistön pestaus sujui silti hitaasti. Suurin
osa ”Varangin” entistä miehistöä oli jäänyt pois; vanhoja
Huippuvuorten-kävijöitä oli vain kolme, nimittäin kapteeni Jensen,
harppuunamies Jöransson ja kippari Vangel. Venäläisistä Vasili Kaninista
ja Miihkali Kurenkosta kuiskailtiin, että he olivat
Siperiasta karanneita vankeja, jotka olivat hakeutuneet näille
pohjoisille seuduille piiloon. Helposti arvaa, miksi he mielellään
lähtivät Huippuvuorille.

Kapteeni ja tykkimies olivat eri mieltä siitä, otettaisiinko koltat
mukaan.

— Ei niillä siellä mitään tehdä, väitti tykkimies. Ne ovat niin
heikkorakenteisiakin, etteivät kestä Jäämeren ankaraa ilmaa.

— Miksi eivät kestäisi, onhan Uula-Piera ollut Petsamossa
kalastajana jo monena kesänä ja Mahtvei on asunut ikänsä meren rannan
lähistöllä. He saavat olla maatöissä: kerätä untuvia, ampua peuroja
ja auttaa rasvankeitossa.

Uula-Piera oli pieni laiha ukon kääkkänä, mustatukkainen,
tihrusilmäinen, mutta ampujana tarkka. Mahtvei oli häntä hiukan
nuorempi, lihavampi ja vaaleampi. Molemmilla oli kesäisin suomalaiset
vaatteet, mutta ne olivat melko likaiset ja risaiset. Kapteenin
täytyi antaa heille ensi töikseen islantilainen villapaita, jotta
miehistö näyttäisi laivan ja yhtiön arvon mukaiselta.

Kesäkuun puolivälissä lähti valaanpyyntialus ”Varanki” vihdoin
kyntämään Jäämeren aaltoja suunnaten kulkunsa melkein suoraan
pohjoisnapaa kohti. Kapteeni oli varta vasten odottanut kaunista
ilmaa, jotta ainakin lähtö tapahtuisi suotuisissa olosuhteissa ja
antaisi miehistölle rohkeutta. Pian katosivat näkyvistä Ruijan
kolkot, kaljut tunturirannikot, ja laiva kulki tasaista vauhtia
ulapalle. Valaanpyyntialuksessa oli Laurista hauskempaa kuin ahtaassa
vämpöörissä. Hänellä ei ollut matkalla erityistä työtäkään, ja hän
sai mielensä mukaan tarkastella merta.

Siinä oli aikaa vertailla keskenään entistä ja nykyistä
riista-aluetta: kiveliöitä ja valtamerta. Kiveliössä oli hämäriä,
hiljaisia, salamyhkäisiä metsiä ja näköpiiri avara vain tuntureilla;
täällä oli valoisaa, aukeata, rajatonta ja vapaata. Siellä yhtyi
taivas metsiin tai sinertäviin tunturiselkiin, täällä näkyi
silmänkantamattomiin vain vettä, suolaista, viileää, tummansinistä
vettä, joka loivina, sileäselkäisinä maininkeina vyöryi kuin
huvikseen keinuen, niin kuin sen olisi vaikea vakautua täydelliseen
lepoon. Ensikertalaisesta rannaton valtameri oli suurenmoinen ja sen
synnyttämä rajaton vapauden tunne tenhoava.

Oltiin juuri siirtymässä ajojäävyöhykkeelle. Edessä kohosi särmikäs,
sinertävän valkoinen, kuvajaistaan katseleva jäävuori lipuen hiljaa
merivirran mukana. Valkeita lokkeja ja tiiroja leijaili sen ympärillä
siivet välkähdellen. Kauempana puhalteli valasparvi usvapatsaitaan;
välistä pistäytyi merestä hylkeen pyöreä pää. Se muistutti mieleen
äidin kertomusten meriraukat, Jäämeren kummat aaveet, jotka aina
myrskyn edellä näyttäytyivät varottaen merenkulkijalle. — Eivätköhän
ne olleetkin vain hylkeitä?

Ensimmäinen jäävuori sivuutettiin läheltä. Särmikkäänä, uurteisena
ja terävähuippuisena se kohosi parinkymmenen korkeuteen, mutta
veden alla se ulottui varmaan kuusi, seitsemän kertaa syvemmälle.
Se oli luokseenpääsemättömien napajäätiköiden ensimmäinen airut,
lohjennut jostakin maajään kielekkeestä ja ajelehtinut sitten tuulten
ja merivirtain mukana; se oli ensimmäinen noita Jäämeren valkoisia,
pelättäviä aaveita, jotka saavat sumussa koko laivaväen kauhistumaan
ilmestyessään äkkiä suoraan aluksen eteen. Kippari Vangel kertoi
Laurille, että eräs pyyntilaiva upposi viidessä minuutissa
miehistöineen törmätessään yhteen tuollaisen jäähirviön kanssa.

Sivuutettiin toisia matalampia jäävuoria ja vihertäviä
ahtojäälauttoja, joilla makaili parvittain monenlaisia hylkeitä.
Laivan jyskytyksestä ne heräsivät ja nostivat päätään; lähimmät
sukelsivat jään reunalta mereen. Ne olivat enimmäkseen ahtojäiden
ulkovyöhykkeellä asuvia harmaita, mustalaikkuisia Grönlannin
hylkeitä, mutta joukossa oli myös jättiläiskokoisia partahylkeitä.
Hupaista oli nähdä, miten hylje-emot rintaevillään hosuen ja päätään
nyökytellen kiirehtivät poikasiaan veteen. Muuan pieni jäälautta oli
niin täyteen lastattuna, että se oli painunut vedenpinnan tasalle ja
näytti etäämpää katsoen kirjavalta saarelta.

Lauri ihmetteli, miksi ei pyyntiä aloitettu, vaan ajettiin
sellaisten otusparvien sivu. Hänen mielestään siitä olisi pian
lähtenyt lastillinen. Olisi niitä voinut ampua vaikka laivasta
käsin, sillä useat eivät liikahtaneet paikaltaankaan, kohottivat
vain hiukan päätään ihmetellen mustaa kummitusta, joka puhkuen
ja vettä purskuttaen meni sivu. Lauria olisi haluttanut ampua,
sillä hänen metsästysintonsa oli herännyt, ja kun kippari Vangel
sattui kävelemään sivuitse kysyi hän, miksi niin suuret hyljeparvet
jätettiin rauhaan.

— Etkö tiedä, että ensin täytyy etsiä Huippuvuorten rannikolta
sopiva satama, johon myrskyn raivotessa voi mennä suojaan, sitten
vasta voidaan lähteä pyyntiretkille, sanoi Vangel. — Vai on sinun
vaikea mennä noiden eläinten sivu. Ole levollinen, kohta saat
pyytää niitä tarpeeksi. Hylkeenpyynti täällä ylhäällä on usein
joukkoteurastusta, johon kyllästyy kun sitä tekee useita kesiä niin
kuin minä. Ihminen haluaa noilta viattomilta eläimiltä vain nahan ja
traanikerroksen sen alta, kaikki muu jää tänne. Traani sulatetaan
rasvaksi ja vaihdetaan sitten kaupungissa rahaan, jota me jokainen
saamme murusen. Pian kiertelee öljy maailman markkinoilla ja sillä
sitten rasvataan koneiden laakereita, etteivät ne hankauksesta
kuumenisi. Näin ihminen käyttää koneistoonsa näitäkin vaarattomia
eläimiä, jotka ajan alusta saakka ovat saaneet täällä kehittyä ja
lisääntyä täydellisessä vapaudessa. Me ihmiset olemme napaseutujen
pahimpia petoja. Mutta sinussa näkyy olevan seikkailuverta niin kuin
minussakin oli ennen. Et sinä pelkän kullan tähden täällä kulje.

Kippari oli hetken vaiti.

— Jos minulla olisi talo, pelto ja niitty niin kuin sinulla, niin en
minä täällä kulkisi, sanoi hän sitten harvakseen. — Mutta minulla on
vain pieni mökki Altenvuonon kalliorinteellä ja siinä vaimo ja neljä
lasta. Siellä odotetaan minua hartaasti, mutta Herra tietää, palaanko
tältä matkalta.

Vangelin puhe vaimensi hiukan Laurin erämiehenintoa. Hänen sanoissaan
oli varmasti jonkin verran perää. Noilla lauhkeilla ja avuttoman
näköisillä eläimillä, joiden kotimaa oli valtameren ulappa ja
lepopaikkana sen keinuvat jäätiköt, oli oikeus elää täällä. Jäämeri
oli villien eläinten valtakuntaa, johon ihminen nyt teki ryöstöretken
käyttäen luomakunnan herran omituista oikeutta.

Merellä kellui musta ja pitkulainen möhkäle kuin kumoon kaatunut
laiva; tarkemmin katsoen se jakaantui kahdeksi: toinen pienempi
makasi suuremman kyljessä. Ne keinuivat hiljaa mainingeilla.
Grönlannin valas oli noussut pinnalle, asettunut lepäilemään ja
lämmittelemään selkäänsä keskipäivän auringon paisteessa. Sen
poikanen, noin kuuden metrin pituinen penikka, oli useita kertoja
sysännyt päällään emoaan kylkeen. Emo oli käsittänyt heti sen
tarkoituksen, kääntynyt kyljelleen ja poikanen oli alkanut imeä.
Mutta silloin emo kuuli kummallista tahdikasta jyskytystä ja kolinaa.
Se ei ollut ennen milloinkaan kuullut sellaista ja tunsi myös
kyljessään veden tärähdyksistä, että jotakin outoa lähestyi. Valasemo
lyödä läimäytti rintaevillään veteen ja mörähti, samalla kun se
kääntyi vatsalleen. Outo hirviö oli jo aivan lähellä. Se oli valkea
kuin jäävuori, mutta sen selässä oli mustia kohopaikkoja. Ei se ollut
jäävuori, se oli mahtava eläin, isompi kuin isoinkaan valas. Sen
pyrstö porskutti vettä, höyry nousi hengitysaukosta ja suun edessä
kuohui vesi kuin rantahyrsky.

Valas aikoi paeta. Pyöräys vain jättiläispyrstöillä, niin ne
kiitäisivät syvyyteen, meren suojaavaan helmaan. Mutta vielä ei
tiennyt varmaan, oliko tulija ystävä vai vihollinen. Kummitus
läheni, hiljensi vauhtiaan ja seisahtui. Valaan poikanen asettui
emonsa rinnalle ja emo nosti toisen rintaevänsä sen selälle kuin
suojaksi. Kuului pamahdus, savu pölähti hirviön selästä ja samassa
tuntui kauhea pistos valasemon sisuksissa. Emon evä läiskähti
epätoivoisesti poikasen selkään, kaksi leveää pyrstöä posahti ja
verensekaisessa vaahdossa kiehuva silmäke keskellä tyyntä merta
osoitti paikan mihin jättiläiseläimet katosivat. ”Varangin” miehet
katselivat jännittyneinä harppuunan lentoa, mutta sakea ruudinsavu
esti näkemästä kohtaa missä valaat olivat. Kun savu hälveni, näkivät
he vain poreilevan ja väreilevän meren.

— Ei tainnut osua, huudahti Lauri.

— Etkö näe, hölmö, miten harppuunaköyttä vinkuen lappautuu mereen.
Mutta harppuunan kranaatti ei räjähtänyt, ja nyt saadaan vähän aikaa
ilmaista kyytiä, sanoi tykkimies. — Vai ei muka sattunut!

— Eteenpäin! komensi kapteeni.

Kone pantiin hiljaiseen käyntiin. Harppuunaköyttä meni jo toistasataa metriä,
kaksisataa.

Valas näytti pyrkivän viistosti pohjaan paetakseen hirviötä,
jonka tavat se jo tunsi nahassaan, se tunsi selkälihaksessaankin
kiusankappaleen, joka seurasi sitä syvyyteen. Tuntui kuin kummitus
olisi iskenyt terävät kyntensä selkään ja koettanut nostaa ilmaan.
Poikanen sukelsi emonsa jäljessä syvyyteen.

Uusi harppuuna pantiin tykkiin ja jännittyneinä miehet odottivat,
mistä valas nousisi: edestäkö, sivulta vai ehkä takaa. Kului
minuutteja, kului neljännestunti. Yhä katselivat laivan kannelta
jännittyneet silmäparit meren pintaan. Vihdoin kohosi poikasen selkä
vedestä ja hiukan myöhemmin emon, mutta niin kaukana edessä, ettei
yltänyt ampumaan. Usvapatsaita nousi ilmaan, sitten katosivat taas
tummat selät ja samalla tuntui laivassa voimakas nykäys, kun valas
alkoi vetää laivaa mukanaan.

— Taaksepäin! komensi kapteeni. Kone jyskytti takaperin täyttä
höyryä, mutta valaan valtava lihasmoottori näytti aluksi pysyvän
voitolla.

— Tämä on toista kuin ristikettu jäniksenlangassa, ajatteli Lauri.
Saapa nähdä, kestääkö meren jättiläinen ihmisen rautakoneiden kanssa
kilpasilla!

Ei kestänyt. Sukellusvälit lyhenivät kymmeneksi, sitten viideksi minuutiksi
ja veren sekaista usvaa nousi ilmaan eläimen puhaltaessa.
Poikanen koetti seurata emoaan, mutta väsyi nähtävästi pikemmin.
Pyyntilaivasta laskettiin kaksi venettä. Ne lähestyivät väsynyttä
valasta, ja kun sen leveä niska nousi vedenpinnalle, heitettiin
harppuuna toisesta, seuraavalla nousulla toisesta veneestä, ja
viimein syöksi Vangel pitkän keihään sen sydämeen. Vielä kerran
kohosi monta metriä leveä pyrstö ilmaan ja läiskähti veteen, vielä
kerran koetti eläin sukeltaa, mutta herpautui ja jäi kellumaan veden
pinnalle kuolleena. Poikanen kierteli emonsa ruumista, mutta kaikkosi
sitten vähän kauemmaksi katsomaan, kun viholliset raastoivat emon
laivan luo ja sitoivat sen laivanperään lujin köysin.

— Se on oivallinen saalis, en malttanut ajaa sivu, kun tielle
sattui, sanoi kapteeni. — Mutta työtä meillä on ennen kuin saamme
sen hinatuksi johonkin Itäsaarten vuonoon. Täällä emme uskalla ruveta
sitä paloittelemaan, sillä tällaisesta tyynestä syntyy hyvin pian
rajumyrsky.

— Sattuipahan, pojat, ensimmäinen latinki! kehui tykkimies Jöransson
hyvillään. — Mutta tuon riivatun kranaatin syytä oli, ettei otus
heti kellistynyt. Se jäi laukeamatta, kun harppuuna upposi valaan
selkään. Minusta riippuu, pojat, minkälaisen osingon saatte syksyllä.
Tästä valaasta lähtee vähintään kuusikymmentä kruunua mieheen.

Laiva kulki hitaammin kuin ennen, sillä perässä kulkeva valaan
ruho pidätti sitä. Valaan poikanen seurasi vielä kuollutta emoaan
kierrellen laivaa, mutta huomattuaan, ettei emo enää liikkunut, se
jäi jälkeen ja sukelteli taaksepäin mylvien ja läiskyttäen toisinaan
pyrstöllään veden pintaa. Se oli oppinut tuntemaan oudon kummituksen
tavat ja halut, mutta oli opistaan saanut maksaa paljon.

Vielä kaukaa näkyivät ”Varankiin” iltapäiväauringon valossa sen sirot
usvapatsaat, kun se kierteli äskeisellä emonsa surmapaikalla.

ITÄSAARILLA

Seuraavana aamuna levisi ”Varangin” kannella ilosanoma miehestä
mieheen.

— Maata näkyvissä, Itäsaaret ovat suoraan edessämme, toistettiin
kapteenin ilmoitusta. Tieto virkisti mieltä. Matkan päätekohta oli
vihdoinkin ilmaantunut näköpiiriin. Kapteeni oli nähnyt kiikarilla
taivaanrannalta nousevan valkoisia huippuja, joista ei aluksi tiennyt
olivatko ne merellä ajelehtivia jäävuoria vai maata — todellisia,
kiinteitä tunturien kupuja. Mutta lähemmäksi tultaessa ne kasvoivat;
valkoisten huippujen alla näkyi mustia, sulia laikkuja rinteellä ja
niiden alapuolella vettä ja jäätä vuorotellen. Pian sen näki koko
miehistö.

Erämiehelle on kaukainen meren saari salamyhkäinen toivojen maa, jota
jo kauempaa katselee hiukan jännittyneenä ja lähestyy mielenkiinto
kasvaen, olkoonpa se vaikka pieni kari, josta arvelee löytävänsä
merilintujen munia, tai suurempi katajikkoluoto, jonka toivoo
vilisevän jäniksiä ja kettuja. Mutta monin verroin jännittävämpää
oli Laurin mielestä lähestyä Huippuvuorten Itäsaaria, jääkarhujen,
peurojen ja miljoonien merilintujen maata, jonka kamaraa vain harvoin
aikaisemmin oli ihmisjalka tallannut. Se oli hänelle salaperäisen
tenhoava satujen maa.

Mutta tie näytti menneen tukkoon. Saarta reunusti leveä rantavyö,
jonka myrsky oli tosin särkenyt yksinäisiksi jäälautoiksi ja
liikutellut niin, että lomaan oli aukeillut suuria sulalaikkuja ja
railoja. Neuvottomana kapteeni pysähdytti aluksen jään reunalle ja
tarkasti kiikarilla, olisiko rannempana avointa vettä, josta voisi
ehkä pujotella vaarallisen vyöhykkeen läpi johonkin sulaan vuonoon.
Hän ohjasi ”Varangin” jään reunaa pitkin suoraan länteen, teki suuren
kaarroksen ja pääsi viimein lähemmäksi korkeaa kalliorantaa, jonka
edustalta jää oli siirtynyt hiukan merelle päin.

Kuta lähemmäksi maata laiva tuli, sitä lukuisammaksi ja
runsaslajisemmaksi kävi eläinmaailma. Kömpelöt partahylkeet
makailivat laiskoina jään reunoilla ja katselivat ihmeissään
itsekseen liikkuvaa ’jäävuorta’, joksi ne varmaan laivaa luulivat.
Toisia sukelteli sulassa aivan laivan ympärillä. Vedestä kohotessaan
ne muistuttivat elävästi parrakkaita ihmisiä. Eräs nousi pintaan
aivan laivan vieressä.

— Ovatko ihmiset käyneet kalavesilläsi, kun viiksesi riippuvat noin
murheellisesti alaspäin? naljaili Vangel.

Rannikon ja merijään välillä oli luokonaan vesilintuja: haahkoja,
hanhia, alleja, monenlaisia lokkeja, lunneja ja kiisloja. Toiset
sukeltelivat laivan lähetessä, toiset lähtivät lentää räpistelemään,
toiset, varsinkin hanhet, jotka muuttomatkoillaan olivat oppineet
tuntemaan ihmisen, nousivat lentoon kaakattaen kuin olisivat
manailleet, ettei täälläkään saanut olla ihmisiltä rauhassa. Kiislat,
kuikat ja merimetsot lentää päristelivät, niin että siiven kärjet
kirjoilivat merenpintaa, mutta lokit, räiskät, Lapin tiirat ja
myrskylinnut leijailivat ilmassa kuin haukat ja kerääntyivät laivan
kohdalle sakeiksi, ilmaa pimittäviksi parviksi, sillä ne olivat
haistaneet valaan raadon hajun. Ilmasta kuului alituista siipien
vihinää, vihellystä, rääkymistä ja kaakatusta. Rantajyrkänteiden
ja meren välillä oli yhtenäistä liikettä: toisia lintuja laskeutui
mereen, toisia lensi riutoille lepäämään tai viemään evästä
hautovalle naaraalle tai poikasille.

Laurissa kohosi metsästyskuume. Levottomana hän käveli laivan
kannella edes takaisin katsellen puolelle ja toiselle tätä lintujen
valtakuntaa, jossa oli hänelle niin paljon aivan outoa; se oli kuin
uusi maailma, jossa oli vain jäitä, kaljuja vuoria ja eläimiä.

Jostakin kuului kuin lehmikarjan ammuntaa, toisaalta kuin koiran
haukuntaa. Eläimet olivat jossakin niemekkeiden takana; laiva kulki
lähellä rantaa.

— Mitä ne ovat? kysyi Lauri. — En usko kenenkään kuljettaneen tänne
lehmiään laitumelle.

— Mursuja. Kohta kuulet vielä kamalampaa, kun lähelle tullaan. Kyllä
tänä kesänä opit ne tuntemaan, sanoi Jöransson.

Ääni tuli jäälautalta, joka etäämpää näytti mustalta saarelta. Kun
laiva kulki sen sivu aivan läheltä, saivat laivamiehet tarkastella
noiden jättiläiseläinten lepäämistä. Ne makasivat jonoissa, peräkkäin
ja isot syöksyhampaat toisen selän päälle nostettuina. Ne olivat
rumia eläimiä, aivan kuin mahdottoman suuria lihakumpareita,
mutta mulkoilevista silmistä kuvastui kiukku vuosisataisen rauhan
odottamattomia häiritsijöitä kohtaan. Ne kohottelivat uhkaavasti
kaarevia syöksyhampaitaan. Isoin koiras nosti niin hurjan mylvinnän,
että selkäpiitä karmi, ja kohta yhtyivät siihen melkein kaikki
lautalla makaavat. Toinen toisensa perästä ne vetäytyivät sitten
mereen ja kerääntyivät sukeltelemaan laivan perässä laahautuvan
valaan ympärille antaen sille aikamoisia iskuja puolelta ja toiselta.
Nämä ärtyneet vanhat herrat — lautalla oli vain koiraseläimiä —
luulivat valasta vihollisekseen.

— Odottakaahan, kohta tulemme teitä tervehtimään, kunhan ensin
löydämme sataman, lupaili kapteeni hyväntuulisena.

Niemen takana aukeni pitkä, aivan sula lahti, joka näytti kelpaavan
satamaksi. Kapteeni ohjasi laivan lahden suusta sisään ja ajoi
melkein vuonon perälle luotaillen vähän väliä syvyyttä.

Sillä kohdalla, johon ankkuri lopuksi laskettiin, oli rannalla
sievää kivikkoa ja hietikkoa. Tasaisen rantavyöhykkeen takana
kohosi jyrkänlainen, sula kalliorinne, mutta ylempänä, särmikkäillä
huipuilla, kimalteli ikuinen jää. Laaksokurua myöten kohisi
vaahtoinen vuoripuro, josta tulijat saivat vilpoisaa, puhdasta vettä.
Alemmilla rinteillä ja rantatasangolla näkyi paikoin vihertävää
ruohoa ja matalaa pajukkoa ja jäkäliä, mutta ei yhtään puuta, joka
olisi tarjonnut millekään eläimelle varjoa tai suojaa sadetta vastaan.

— Tässä on mainio satamapaikka, sanoi kapteeni. Ainoastaan itämyrsky
voi aiheuttaa meille häiriöitä. Tätä vuonoa ei ole vielä merkitty
karttaan, eikä sille kai kukaan ole antanut nimeä. Sanotaan tätä
Poolinlahdeksi urhean merikapteenin Jonas Poolin mukaan, joka
vuonna 1610 teki tutkimuksia Länsisaaren vuonoissa. Tuo tunturi saa
olla nimeltään Poolintunturi ja meren ja vuonon välinen niemimaa
Varanginniemi.

Veneet laskettiin alas ja kapteeni souti ensin maihin tykkimiehen,
kippari Vangelin ja Laurin kanssa mukanaan tukevaan, tervattuun
tankoon kiinnitetty Norjan lippu. Hän pystytti sen pienelle
kunnaalle, kannatti miehillä kiviröykkiön sen ympärille ja julisti
saaren Norjan valtiolle kuuluvaksi. Sitten pystytettiin teltat
kuivalle turvemaalle ja koko miehistö vietti loppupäivän juhlien,
koska sattui olemaan sunnuntai. Laivasta haettiin maalle parhaita
eväitä, mm. monenlaisia säilykkeitä.

— Ei pojat, sanoi kapteeni Jensen, — säilykkeet ovat hyviä merellä,
mutta nyt olemme maalla, luultavasti maailman riistaisimmalla
seudulla. Nyt on hankittava pataan tuoretta lihaa. Tuossa vuonossa
edessämme on saari — olisiko liian itserakasta, jos sanoisimme
sitä Jensenin saareksi? Siellä näyttää olevan suuria lintuja. Lauri
saa nyt näyttää, osuuko hän elävään riistaan yhtä hyvin kuin pullon
korkkiin. Vasili ja Miihkali saavat tulla soutamaan ja keräämään
munia, mutta muistakaa, ettette ota hautuneita.

— Ei siellä niin erinomaista ampumataitoa kaivata, siellä osaa
lintuun vaikka ummessa silmin, murahti Jöransson, joka tahtoi olla
parhaan ampujan kirjoissa.

Erämiehet soutivat saareen. Siellä kuului tunnin aikana kuusi pyssyn
pamahdusta, ja joka laukauksen jälkeen pölähti saaresta ilmaan kuin
kirjava pilvi, joka hajaantui ja harveni ylempänä, mutta sakeni
sitten taas laskeutuessaan maahan. Ne olivat lintuparvia. Kun miehet
palasivat, toivat he tullessaan kuusi valkeaposkihankea ja korillisen
munia.

— Olipa hyvä, ettet ampunut vain merimetsoja ja pormestarilokkeja,
kun en lähtiessä tullut neuvoneeksi, sanoi Jensen. — Nyt saamme
lihavat hanhipaistit ja elämme kuin herrat.

— Kyllä osaan erottaa räähkälinnun oikeasta riistasta, selitti Lauri.

Lintuja kyniessään miehet ihmettelivät, että Lauri oli ampunut
jokaista päähän, useimpia silmään.

— Sinuahan voisi sanoa ’silmäänampujaksi’, sanoi Vangel
kiusoitellakseen itserakasta Jöranssonia.

— Hautovia lintuja saa vaikka käsin, sanoi tykkimies.

— Ne ovat kaikki koirashanhia, huomautti Lauri hiukan ylpeästi.

”Varangin” miehistö vietti hauskasti tundran sammalikossa kaunista
kesäistä sunnuntai-iltaa. Vangel kävi noutamassa laivasta viulunsa,
jota hän kaikilla matkoilla kuljetti mukanaan, ja soitteli kappaleen
toisensa jälkeen. Karski merimies näytti soittaessaan aivan toiselta;
tuntui kuin sävelet olisivat siirtäneet hänet jonnekin menneisyyteen.
Hiljaisina kuuntelivat miehet viulun laulua, joka milloin räiskyvän
iloisena, milloin valittavana kantautui lahden tyyntä pintaa kauas
merelle. Linnutkin näyttivät ihmetellen kuuntelevan näitä outoja
säveliä.

Myöhemmin sai Lauri tietää, ettei Vangel ollut tavallinen merimies.
Hän oli aikoinaan opiskellut yliopistossa, mutta levottoman
luonteensa tähden lähtenyt seikkailemaan. Kaukainen Ruija, kesäyön
auringon ja revontulten maa, missä kaljut tunturit ja myrskyinen meri
hyväilivät toisiaan, veti häntä vastustamattoman voimakkaasti. Ajat
muuttuivat tietysti iän mukana, seikkailuista tuli jokapäiväistä
työtä ja Pohjolan lumous suli arkisiin askareihin. Mutta vielä
toisinaan, kuten tänä sunnuntaina kesäisenä, pohjoinen maisema loihti
esille vanhat tunteet ja silloin Vangelin viulu soi kauniisti.

LINTUVUORILLA

Maanantaina alkoi taas arkinen aherrus. Aikaisin aamulla kapteeni
ilmoitti, että saalis oli laitettava korjuun, jotta päästäisiin uutta
pyytämään. Valaasta oli saatava kalliit hetulat ja rasva puserretuksi
”Varangin” varastosäiliöihin, mutta siinä olikin monen päivän työ.

Valas hinattiin laivan sivulle. Vasta nyt Lauri sai käsityksen
sen todellisesta koosta. Sen kyljelle olisi mahtunut peräkkäin
kaksitoista keskipituista miestä, suuontelo olisi hyvin vetänyt
tavallisen soutuveneen miehineen ja ruiskureikään olisi helposti
voinut työntää nyrkkinsä; silmät tuolla jättiläisellä sen sijaan
olivat ihmeen pienet, vain pari tuumaa läpimitaten. Pyrstö oli neljän
sylen levyinen.

Lauri ja Vangel saivat sitten miekanpituisin veitsin viiltää valaan
pinnasta parin korttelin vahvuisia rasvaviipaleita, joita hinattiin
maihin juuri pystytettyjen rasvankeittimien luo. Eläimen ympäriltä
kuorittiin tällä tavalla rasvakerros, huulet ja kieli leikeltiin
räydytettäviksi ja suulaesta irrotettiin monta sataa hetulaa.
Niistä saataisiin kallista valaanluuta, suurimmat hetulat olivat
viiden metrin pituisia. Tämän perkauksen jälkeen jätettiin valaan
ruho haaskalintujen ruoaksi. Mutta rannalla sen sijaan alkoi nyt
keittimien ääressä kiireinen työ. Rasva oli räydytettävä juoksevaan
muotoon, valutettava tynnyreihin ja niissä siirrettävä laivan isoihin
säiliöihin. Kapteeni Jensen määräsi keittopuuhiin venäläiset ja
kolttalappalaiset, ja norjalaisen Bukken piti johtaa työtä. Lauri
sai jäädä myöskin maihin Uula-Pieran kanssa metsästämään peuroja ja
keräämään saarilta haahkan untuvia. Laivan muu miehistö valmistautui
merelle hankkimaan uusia valaita.

Kukaan ei tällä hetkellä aavistanut, miten tärkeä osuus Jöranssonin
pyytämällä Grönlannin valaalla oli tulevissa tapahtumissa ja miten
ratkaisevasti se vaikutti Lauri Päiväniemen ja kaikkien maihin
jääneiden elämään. Ilman sitä olisivat heidän vastaiset vaiheensa
olleet lyhyet ja mutkattomat — ilman sitä olisivat, kapteeni
Jensenin alkuperäisen suunnitelman mukaan, kaikki miehet olleet
mukana ensimmäisellä kohtalokkaalla pyyntiretkellä, joka tehtiin
Poolinlahden asemalta.

Kapteeni Jonas Jensen oli täsmällinen järjestyksen mies; hän piti
laivallaan hyvän komennon ja suunnitteli kaikki työt tarkoin
edeltäpäin. Hän kiivastui harvoin, mutta auta armias, jos hänen
määräyksiään ei toteltu. Jos huolimattomuudella pilattiin jokin hyvä
yritys, silloin hän raivostui, silloin hänen ruskea pukinpartansa
tärisi kuin katajapensas maanjäristyksessä ja sanatulva huuhteli
syyllisen korvia. Mutta myrskyä seurasi tavallisesti tyyni tai säyseä
tuuli. Hänen oikeudenmukaisuutensa tähden häntä kunnioitettiin ja
hänen merimiehentaitonsa takia oli yhtiö hänet lähettänytkin tälle
vastuunalaiselle retkelle.

Paljon oli kapteeni Jensenillä järjestelemistä ennen pyyntiretkelle
lähtöä. Laivaväki piti jakaa kahteen osaan ja määrätä kullekin
ensikertalaiselle sopiva työ. Laivan piti saada kokoon lastinsa
mahdollisimman lyhyessä ajassa, sillä kapteeni, vaikka ei kenellekään
siitä maininnut, ei ensinkään luottanut Itäsaarten kesään ja
jäätilanteeseen.

Antaessaan Laurille metsästyskiväärin kapteeni sanoi:

— Luotan sinun ampumataitoosi, vaikka tiedän, että näillä rinteillä
voit joutua nokatusten jääkarhunkin kanssa. Tässä on belgialainen
kivääri, sillä voit ampua edelleenkin silmään, jottei karhun valkea
turkki vereydy. Mutta varo ruostuttamasta kallista asetta. Tässä on
ruutia ainakin kolmeenkymmeneen panokseen, tuossa luoteja ja nalleja.
Peuranlihat voitte säilyttää lumessa nämä pari kolme päivää, minkä
pyyntimatkamme kestää.

Hän antoi myös Uula-Pieralle kiväärin ja yhtä paljon ammuksia. Bukke
sai tarkat määräykset rasvankeittoa varten. Kun maihin jääneet oli
vielä varustettu muonalla, lähti ”Varanki” porhaltamaan Poolinlahden
suuta kohti.

— Koettakaa pojat kiirehtiä, huusi Jensen laivan kannelta maihin
jääneille, — että kaikki on valmista, kun tuomme uutta saalista.
Koetamme aluksi pyytää Grönlannin valaita, sillä niistä lähtee lasti
nopeimmin.

Kapteenin määräyksen mukaan lähti Lauri Uula-Pieran kanssa
Poolinlahden saariin kokoamaan haahkanuntuvia. Heillä oli tarkoitusta
varten vene ja läjä säkkejä, joihin kallisarvoiset untuvat oli
kerättävä. Pehmeitä untuvasäkkejä oli miesten lupa käyttää
makuupatjoinaan siihen asti kunnes saataisiin peuran tai jääkarhun
taljoja. Lauri suuntasi veneen ensin korkeaa kalliosaarta kohti, joka
oli hiukan kauempana kuin heille ennestään tuttu Jensenin saari.

— Kuulekko sie, Lari, sanoi soutaessaan Uula Vienan-Karjalan
murteella, jota hän oli Petsamossa oppinut, mie näin mennehenä yönä
meriraukan.

— Senkö surman ennustajan?

— Sen, hospoti auttakkah. Mie pastierailin laivan täkill puoleh yöh
soati, kun hambahie borotti. Silloin yleni merestä miehen peä, se
katshoi laivah ja siitä katoi eikä merikänä värähtän.

— Partahylje se oli eikä mikään muu.

— Kyllä mie hylkehet tunnen — meriraukka oli, ketä hakemah lie
tullu.

Lauri ei viitsinyt ruveta kinastelemaan taikauskoisen koltan
kanssa, sillä tämän usko meriaaveisiin ja niiden ennustuksiin oli
järkähtämätön. Omasta puolestaan Lauri oli kuitenkin vakuuttunut,
että Uula-Pieran meriraukka oli partahylje, joka oli sattunut
nostamaan päätään laivan lähellä.

Jos Lauri olisi tuntenut paremmin lintuvuorten elämää, ei hän
olisi lähtenyt hakemaan haahkanuntuvia Poolinlahden korkeimmasta
ja jyrkkärinteisimmästä saaresta. Lintuvuorilla vallitsee näet
tarkka aluejako ja ’arvojärjestys’: kukin lintulaji asustaa omalla
korkeusvyöhykkeellään. Tuolla jylhällä saarella, jota Lauri sanoi
Vangelin saareksi, ei asunut lainkaan haahkoja, vaan pääasiallisesti
lunneja, räiskiä, lokkeja, kiisloja ja jääkyyhkysiä, kaikkia lajeja
tuhansittain. Sellaista lintujen paljoutta ei Lauri ollut osannut
edeltäpäin kuvitellakaan. Näytti siltä kuin kaikki napaseutujen
siivekkäät olisivat kerran kokoontuneet ja perustaneet sinne lintujen
valtakunnan, jonka jokainen jalansija oli asuttu. Saaren satojen metrien
korkuinen seinämä näytti melkein valkoiselta. Tuhannet linnut
olivat sen maalanneet ulostuksillaan, ja lisäväritystä antoivat sille
penkereillä ja kallion kielekkeillä istuvat siivekkäät. Jyrkänteeltä
lensi mereen ja merestä jyrkänteelle lintuja lakkaamattomana virtana.
Niitä istui vieri vieressä jokaisella kallionulkonemalla, niitä
lenteli rinnettä pitkin ja vuoren päällä kiehui kuin mehiläisparvi.

— Ei teällä ou haahkan munia, sanoi Uula, — reähkälintuloi voan.

Mutta Lauri ei sillä hetkellä välittänyt untuvista, hänet oli
hurmannut riistan sanomaton paljous, ja hänen metsästäjän verensä
kuohahteli. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt noita kaikkia
Jäämeren asukkaita ja hänen teki kovasti mielensä ampua muutamia,
että voisi oikein käsistään katsella. Kun he olivat nousseet maihin,
ampui hän riutan rinteellä komean pormestarilokin. Lintu putosi
Laurin jalkojen juureen, mutta samalla nousi rinteellä sellainen
metakka, että tuntui kuin olisi koko vuoren seinämä kaatunut päälle.
Ilma musteni linnuista, siipien läiskeeseen, havinaan ja vihellykseen
sekaantuivat tuhannet varotushuudot, sillä siivekkäiden valtakuntaan
oli tullut pahin rauhanhäiritsijä, ihminen, jonka tapoihin moni
lintu oli talvimuuton aikana etelämpänä tutustunut. Tiirat ja lokit
tuntuivat kuin kiroilevan, ettei pohjoisnavankaan läheisyydessä
saanut elää ihmiseltä rauhassa. Mutta kun Lauri ja Uula istuivat
rannan kivellä hetken aikaa liikkumatta, palailivat linnut vähitellen
pesilleen ja rauha oli entisellään.

Vaikka untuvasäkit eivät näyttäneet saarella täyttyvän, päätti Lauri
kuitenkin kiivetä pienelle tarkastusmatkalle ja Uula sai jäädä siksi
aikaa veneen luo. Kiipeämistiekseen Lauri valitsi syvän laaksokurun,
jonka pohja oli kauttaaltaan isojen kallionlohkareiden peitossa.

Rantavyöhykkeellä kivien koloissa ja turpeen alle johtavissa
käytävissä oli kyömynokkaisten lunnien pesiä ja niissä kussakin
yksi valkea muna. Samoilla seuduilla asustivat myös pahamaineiset
räiskät, ilkeät ryöstölinnut, jotka anastivat usein lokkien
saaliin ja tyhjensivät munapesät. Rinteen keskikohdalla Lauri näki
kalliopengermällä riveittäin hautovia pormestarilokkeja; hiukan
ylempänä isännöivät riskilät niitä paikkoja, joissa voi löytää pesän
sijan. Hautovat linnut eivät Lauria pelänneet; ne lähtivät lentoon
vain hänen yrittäessään tavoittaa niitä kädellään. Heittäytyipä jokin
ylimmällä penkereellä pesivä myrskylintu vastukseksikin puhaltamalla
sieraimistaan hänen silmilleen ilkeälle haisevaa nestettä. Vuoren
lakalla asustivat hauskat, tuskin kottaraisen kokoiset jääkyyhkyset;
tiheinä parvina ne nousivat lentoon nähdessään ihmisen yhtäkkiä
ilmaantuvan omalle aluelleen.

Laurin ja Uulan täytyi jättää Vangelin saaren lintuvaltakunta rauhaan
ja soutaa Jensenin saareen haahkojen ja hanhien luvattuun maahan.
Saaren keskiosissa oli hautovia naarashaahkoja niin tiheässä, että
oli vaikea sovittaa jalkaansa tallaamatta jonkin linnun tai pesän
päälle. Kiukusta kähisten ja untuvanhakijain kenkiä nokkien emot
nousivat pesistään puoleksi ajamalla. Silloin Uula keräsi untuvat
säkkiin munien ympäriltä, ja niin kuljettiin pesältä toiselle kuin
satoa korjaten.

— Tämä on minusta tympäisevää työtä. On inhottavaa repiä hautovan
linnun alta lämmittävät untuvat, jotka se on varannut pienokaistensa
suojaksi.

— Ka, kyllä se itsestäh untuvaa uuvestah noukkii, arveli Uula.

Lauri ampui tällä saarimatkalla useita hanhia ja keräsi korillisen
hanhen- ja haahkanmunia, joilla heidän oli pakko parantaa
yksitoikkoisia aterioitaan. Pitihän syödä hanhenpaistia silloin kun
sitä sai huokealla.

Päivän saaliina he toivat asunnolleen myös kaksi säkkiä untuvia.

Kun erämiehet palasivat myöhään illalla, oli rasvankeitto
vielä täydessä käynnissä. Vasili kantoi juuri ihrakimpaleita
vuorenkorkuisesta läjästä kattilaan. Hän oli yltä päältä kuin
rasvalla valeltu; sitä kiilteli hänen naamassaan, johon se noen
kanssa oli levinnyt ruskeaksi ihomaaliksi, sitä tihkui hänen
parrastaan ja vaatteistaan. Miihkali vyörytteli pois tieltä täyteen
valutettuja tynnyreitä ja koltta Mahtvei kohenteli tulta. Bukke
arvioi ennakolta valaasta lähtevää öljymäärää ja aikaa, mikä heiltä
kuluisi traanin sulattamiseen.

— Niin se on, miehet, hän sanoi, — ettemme me ehdi räydyttää kuin
osan tämän valaan rasvoista ennen kuin kapteeni tuo jo toisen, ja
silloin jyrisee varmasti ukkonen. Muistakaa, että tuo kattilan
hanasta valuva kirkas pieni virta on samalla kultasuoni, josta
juoksee hieno säie meidän jokaisen kukkaroon. Me olemme nyt maailman
runsasriistaisimmalla seudulla. Nyt on kerättävä, nyt on tehtävä
työtä yölläkin.

Bukke oli nuori, laihahko, vaaleaverinen mies, kotoisin Bergenin
kaupungista. Hän oli ennen toiminut siellä kauppa-apulaisena, mutta
jättänyt punnukset ja mittakepit toisille ja lähtenyt Ruijaan.
Hänessäkin oli hyvä annos levotonta seikkailijanverta, mutta hän oli
itaruuteen saakka säästäväinen, ja hänen tarkoituksenaan oli palata
takaisin kotikaupunkiin heti kun hän saisi kokoon pääomaa sen verran,
että voisi perustaa oman liikkeen ja oman kodin. Olipa hänellä jo
tiedossa morsiankin, kaunis tyttö, jonka valokuvaa hän oli joskus
Laurille näytellyt.

Niin, Frans Bukke keri siinä ohutta kultasäiettään. Hän ajatteli sitä
aikaa, jolloin hänellä olisi kalatavarain tukkukauppa Bergenissä ja
jolloin rihmat kerääntyivät hänen käsiinsä kymmeniltä suunnilta ja
hän punoisi ne kultaköydeksi, joka lakkaamatta juoksisi hänen avaraan
kassakaappiinsa. Omasta halustaan Bukke valvoi yöt rasvapatain
ääressä ja innosti toisiakin tekemään työtä melkein vuorokaudet
läpeensä.

Mutta ei keittimien lähellä olisi kukaan voinutkaan nukkua, niin
korvia särkevä oli meteli. Valaan raadolle oli kokoontunut tuhansia
pormestarilokkeja, räiskiä ja myrskylintuja. Ne riitelivät rähisten
keskenään saaliista, niitä istui luokonaan ruhon päällä kupuaan
täyttämässä ja toiset kärkkyivät ilmassa päästäkseen kylläisten
tilalle. Miehet nukahtivat vuorotellen päivällä auringon paisteessa
ja valvoivat valoisat yöt työnsä ääressä.

YKSINÄISEN PEURAN KUOLEMA

Yksinäinen peurahirvas söi aukeassa tunturilaaksossa mehevää ruohoa,
nyhti maasta ja puri, niin että toisia haaroja kasvavat nahkasarvet
heiluivat, mutta väliin se nosti päätään, levitti sieraimensa ja
vainusi ilmaa. Tuntui voimakasta tuoreen ruohon tuoksua, meren ja
hautovien lintujen hajua, mutta ei miltään suunnalta naalin eikä
jääkarhun väkevää löyhkää.

Peura painoi uudestaan päänsä maahan. Ihmeen makealta maistuivatkin
tuoreet, juuri kukkaan puhjenneet yrtit talvella laihtuneelle
peuralle. Se ei malttanut nostaa turpaansa maasta kun tiesi, että
jääkarhuilla oli nyt muuta syömistä yllin kyllin: mursuja, hylkeitä,
rannalle ajautuneita raatoja ja hautovia haahkoja, hanhia ja muita
vesilintuja. Se ei välittänyt jääkarhusta nyt, sillä se tiesi, että
kesällä sen kömpelön edestä pääsee helposti pakoon, kunhan ei aivan
käpälän ulottuville laske. Mutta kun peura vähän ajan kuluttua taas
nosti päätään, pisti sen sieraimiin outo haju. Mikä se oli? Mistä se
tuli? Peura katsoi tarkasti alas laaksoon. Tuolla liikahti jotakin,
kaksi harmaata selkää vilahti kiven takana. Ne eivät olleet naaleja
eivätkä jääkarhuja, tuskin olivat mitään petoja. Mutta silti ne
kahlitsivat yksinäisen peuran katseen, pää ei uskaltanut enää painua
maahan.

— Ammu jo, metsehinen, petra lähtöö jo pakoh, kuiskaili Uula, kun he
Laurin kanssa kyyröttivät kiven takana.

— On vielä liian kaukana, väliä on ainakin kahdeksankymmentä syltä.

— Mie pamahutan.

— Ammutaan yhtaikaa. Minä vihellän kun saan tähtäimeen.

— Mihin sie sihtoat?

— Silmään.

— Mie rintah.

Laurin käsi vapisi vähän, hänellä oli saaliskuume, jonka erämies saa
aina ensimmäistä suurta riistaa ampuessaan. Jopa vakautui. Pum — ja
kaiku vastasi laakson seinämistä.

Savun hälvetessä he näkivät komean sarvipään makaavan hengetönnä
viiden askelen päässä äskeisestä syöntipaikasta. Tunturien arka
juoksija ei ollut tiennyt, että Itäsaarille oli tullut uusi
vihollinen, jonka käpälä ylti kahdeksankymmenen sylen päähän.

— Miun pulikka sen sorti, mie tähtäin seämmeh, kehui Uula.

— Katsotaan!

Peuraa oli sattunut silmään; muuta kuulanreikää siitä ei löytynytkään.

Erämiehet nylkivät ja paloittelivat saaliinsa, hautasivat lihat
lumeen ja lähtivät uusia otuksia etsimään. Kun he illalla
palasivat toisten luo, heillä oli kuusi peuran nahkaa, peuran
paistit keittolihaksi ja kuuden poron sääriluut, jotka Uula oli
välttämättömästi tahtonut mukaan saadakseen kaivella niistä
himoruokaansa, tuoretta ydintä.

JÄÄMEREN VANGIT

Tulet olivat sammuneet rasvankeittimien alla, aavemaisina seisoa
törröttivät rannalla korkeat kattilat ja niiden takana rasvatynnyrit
riveihin järjestettyinä. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta sitä
vilkkaampi oli lintujen ja naalien ilkkuna valaan haaskalla, jonka
äskeinen myrsky oli nostanut ylemmäksi rannalle ja jonka lihaisempi
puoli oli kääntynyt ylöspäin. Romottavine kylkiluineen se muistutti
kaatunutta jättiläistä, jonka kimpussa tuhannet kääpiöt hääräilivät
ilkkuen ja ivaten.

Teltasta vähän ylempää törmältä kuului matalaäänistä puhetta.

— On jo viides päivä eikä ”Varangista” näy jälkeäkään. Jotakin on
varmasti tapahtunut. Kun ei vain laiva olisi uponnut, sanoi Bukke
huolissaan.

— Tai hyö lähti Norjah ja meät jätti tänne, epäili Vasili.

— Tiedätkö sinä mitä puhut? suutahti Bukke. — Vai jättäisi Norjan
mies toverinsa pulaan, nääntymään nälkään ja kylmään autiolle
saarelle! Ei, niin hän ei tekisi milloinkaan, ei ainakaan Jensenin
tapainen rehti kapteeni.

— Mie mietin, jos olis sattunut jokin pienempi haaveri ja olis ollut
pakko lähtie, puolustihe Vasili.

— Ei, kyllä heille varmasti on käynyt pahemmin, mietiskeli Bukke
masentuneena. — Eikä miehistä ole jäänyt sanansaattajaakaan.

— Mutta turhaa meidän on tässä jaaritella, sanoi Lauri. — Meidän on
ryhdyttävä johonkin. Voimmehan tähystellä merelle joltakin korkealta
paikalta ja kierrellä läheiset rannikot. Joskus on sattunut, että
laivamiehet pelastuvat rantaan niin näännyksissä, etteivät jaksa edes
kävellä.

— Enkö mie siula Lari sanon, ettei hyvöä kuulu, kun mie näin meren
manalaisen, muistutti Uula.

— Lähdetään heti. Toiset kulkevat Varanginniemen etelärantaa,
toiset soutavat vuonon rantaa. Ei tiedä, vaikka siellä tarvittaisiin
venettäkin. Miihkali jääköön teltalle vartioimaan, etteivät
naalihurtat pääse varastelemaan.

Varattuaan evästä laukkuihinsa miehet lähtivät kadonneita etsimään.
Lauri ja Uula kävelivät niemen etelärannalle ja alkoivat seurata
sitä, Bukke ja Uula-Piera soutivat vuonon puolella kierrellen
rannikon jokaisen mutkan. Varanginniemen kärjessä he tapasivat
toisensa, mutta kumpikaan ryhmä ei ollut löytänyt rannalta
merkkiäkään laivasta tai sen miehistöstä.

Koillismyrsky oli jo heikennyt, kippurakärkiset aallot olivat
rauhoittuneet sileäselkäisiksi, mutta vielä pauhasi rantahyrsky
voimakkaana valkoisena vaahtovyönä niemen mustien kallioiden
ympärillä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi ajojäälauttoja ja
niiden lomassa oli vain pieniä sulalaikkuja. Jää oli tukkinut vuonon.
Hyvin kaukaa etelästä näkyi avovesi, mutta ei mitään laivan näköistä.

— Näettekö, ahtojäät ovat saartaneet koko itärannikon, sanoi Bukke.
— Aavalta ei nyt pääsisikään vuonoon. Ja jos laiva olisi pyrkimässä
rantaan, näkyisi se tuolla jäävyöhykkeen takaa. Pahat aavistukset
ovat varmasti toteutuneet. Laiva on joutunut jäiden keskelle ja
puristunut hajalleen tai sitten se on ajanut sumussa jäävuoreen.
Toissapäivänähän oli merellä sumua?

— Laiva on voinut ajaa sumussa karillekin, huomautti Lauri. —
Miehet ovat ehkä laskeutuneet pieneen laivaveneeseen, mutta sekin on
saattanut myrskyssä upota.

— Tämä meri on niin vaarallinen ja arvaamaton, sanoi Bukke. —
Se nielee laivoja ja veneitä miehineen, mutta on silti aina yhtä
ahnas. Onneton se kapteeni, joka ei sen oikkuja tunne, hän saa
kalliisti maksaa erehdyksensä. Pelkään, että kapteeni Jensen,
joka muuten on taitava merimies, ei ole tarpeeksi tuntenut näiden
seutujen erikoisuuksia. Hän on ehkä tehnyt pienen virheen ja hävinnyt
taistelussa.

— Sääli kapteenia, sääli kippari Vangelia ja muita laivamiehiä,
huoahti Lauri.

— Ei meidänkään kohtalomme ole kadehdittava, sanoi Bukke vakavasti.
— Me olemme nyt Jäämeren vankeja.

— Eikö ole mitänä pelastusta, jos ei kapteini tuu? kysyi Uula.

— Ei ainakaan heti, vastasi Bukke. — Valaanpyyntiyhtiö ja Norjan valtio
lähettäisivät kyllä laivan meitä pelastamaan, jos saisivat
tiedon onnettomuudesta. Mutta kukapa sen viestin Vuoreijaan vie. Kun
”Varanki” oli valaanpyyntilaiva, ei meidän odoteta palaavan ennen
kuin syyskesällä. Silloin voi avun lähettäminen olla liian myöhäistä,
sillä merijää on voinut jo saartaa Itäsaaren. Silloin meillä on
edessä synkkä talvi.

— Voi, kun karkasinkaan Sibirjasta. Oli liebuskoa, vaikkei vapautta,
valitteli Vasili.

— Niin, niin, Vasili, vapautta läksit takaa ajamaan, mutta uudestaan
vankeuteen jouduit. Jäämeren kahleet voivat olla ankarammat kuin
valtion, hymähti Bukke.

Miehet seisoivat jonkin aikaa hiljaisina katsellen eteläistä
taivaanrantaa, jossa meri välkkyi vapaana ilta-auringon loisteessa.
Mieli raskaana he palasivat takaisin asuntoonsa, joka oli pystytetty
vain väliaikaiseksi suojaksi, mutta josta näytti nyt tulevan heidän
pitkäaikainen kotinsa.

Muutamia päiviä he elivät vielä epävarmassa neuvottomuudessa ja
tähystelivät vuonolle lakkaamatta. Mutta mitään ei tapahtunut.
Viimein miesten oli pakko todeta, että meri oli vaatinut heiltä
kalliin uhrin ja että heidän piti tulla toimeen niiden niukkojen
tarvikkeiden turvin, joita heille oli jäänyt. Seikkailun ja
rikastumisen halusta he olivat tänne tulleet verottamaan
napaseutujen eläimistöä; nyt heidän oli ryhdyttävä siihen henkensä
säilyttämiseksi, sillä pakkasen maan kirjoittamaton laki kuuluu:
voita tai kuole.

PULLOPOSTI

Haudattuaan onnettoman laivan miehistöineen meri kantaa usein
pinnallaan tiedon sen kohtalosta, toimii kuin postimiehenä perikatoon
joutuneiden ja heidän omaistensa välillä. Rannalle ajautunut airo,
mastonpalanen, veneenlaita tai jokin miehistölle kuuluva esine kertoo
usein jälkeenjääneille mykällä kielellään murheellisen tapahtuman.
Mutta toisinaan se kuljettaa pitkiäkin tiedonantoja; vainajien
viimeiset terveiset se kantaa uskollisesti rantaan ja viskaa maalle
edelleen vietäväksi.

Niin kävi ”Varanki”-laivankin. Meri vei viestin sen tuhosta
Vuoreijaan ennen kuin Itäsaarille jääneet saivat siitä mitään muuta
tietoa kuin sen, ettei laiva palaisi enää milloinkaan heidän luokseen.

Pyyntilaiva ”Virgo” ajeli juuri valasparvea Karhusaaren ja
Huippuvuorten välisellä aavalla, kun eräs kippari huomasi meressä
ajelehtivan merkillä varustetun tynnyrin. Kapteeni keskeytti ajon ja
antoi veneellä noutaa tynnyrin laivaan. Hän huomasi heti, että siinä
oli tärkeä tiedonanto, sillä tapin reikä oli huolellisesti hartsattu,
jottei vesi pääsisi sisään.

Kun tynnyrin pohjaan avattiin aukko, löytyi sisältä kymmenen kirjettä
osoitettuina eri henkilöille Ruijaan ja lisäksi kapulan ympärille
kääritty ja öljykankaalla peitetty tiedonanto:

”Valaanpyyntilaiva ’Varanki’, kotoisin Vuoreijasta, on
joutunut sumussa ahtojäiden puristukseen ja uponnut Itäsaarten
kaakkoispuolella 77 astetta 5 min. pohjoista lev. ja 25 astetta
it. pit. Greenw. Kapteeni ja miehistö, kymmenen miestä,
pelastuneet veneisiin ja ovat nyt jäälautalla ajelehtimassa.
Ankaran merenkäynnin takia pelastuminen epävarma. Osa miehistöä,
kuusi miestä, jäänyt Itäsaarten kaakkoisniemelle rasvan keittoon
vähin eväin. Sinne pystytimme Norjan lipun. Pelastakaa!
Lähettäkää nämä kirjeet perille, ne ovat ehkä viimeiset terveiset
rakkaille omaisillemme, retkeä kannattaneelle yhtiölle ja
isänmaallemme.

Kesäkuun 28. p:nä 1878.
Kapteeni John Jensen.”

Löytö tehtiin syyskuun viidentenätoista.

— Tiedonanto on kohta kolme kuukautta vanha, totesi kapteeni
järkyttyneenä. — Meri on liian kauan kuljettanut mukanaan
salaisuutta. Veneisiin joutuneet ovat ehkä aikoja sitten hukkuneet
tai pelastuneet Itäsaarille, mutta maalle jääneet ovat varmasti
hengissä. Lähdemme suoraan sinne.

Mutta jääesteiden tähden ei ”Virgo” päässyt lähellekään Itäsaaria.
Tyhjin toimin sen täytyi palata Vuoreijaan mukanansa surullinen
viesti. Valtion ja valaanpyyntiyhtiön toimesta varustettiin uusi
pelastusretkikunta, joka lähti Itäsaarille ”Larus”-nimisellä
pyyntilaivalla ja otti mukaansa koiravaljaikon, suksia ja tottuneen
miehistön.

Kapteeni aikoi kiinteän merijään reunasta lähettää koiravaljaikon
hakemaan hädässä olevia laivaan. Tämäkin yritys epäonnistui
tykkänään, sillä epäluotettava ahtojäävyöhe oli tavattoman laaja.
Kerran laiva jo pääsi jäälauttoja kierrellen niin lähelle Itäsaarta,
että sen tunturien lakat näkyivät taivaanrannalla, mutta uusien
ajelehtivien ahtojäiden puristuksen tähden sen täytyi peräytyä.
Pimeänä syysiltana laskettiin laivasta valoraketteja merkiksi,
että apuun pyrittiin ja että haaksirikkoisten hädänalainen tila
tunnettiin. Tätä eivät Varangin miehet huomanneet, sillä näihin
aikoihin oli Lauri löytänyt hollantilaisten kivimajan eikä sinä
päivänä kukaan sattunut käymään Poolinniemessä. Pelastuslaivan täytyi
palata tyhjin toimin takaisin Vuoreijaan, jossa pyyntimiesten omaiset
ja koko kaupungin väki surivat tuhoon joutuneiden hirveää kohtaloa.

PUMMANGIN-MIESTEN PALUU

Pohjolan kesä oli kukkeimmillaan, lehti oli kasvanut täyteen
kokoonsa, pihan pihlaja kukki ja ohra teki jo hiusta. Useimmat
laululinnut olivat vaienneet, sillä niillä oli jo kyllin työtä
poikasistaan. Koiraskäki oli kahden vaiheilla, kukkuako vai jättääkö
ensi kesään; kukkuessaan se jo ”kakisteli ohran tähkää pois
kurkustaan”.

Päiväniemen Leena seisoi pihalla ja katseli Saarijärven selkien yli
Koutaniemeen päin. Hän oli viime aikoina seisoskellut siinä usein ja
työn lomassakin käynyt vilkaisemassa järvelle.

— Pitäisipä niiden Pummangin-miesten jo saapua. Tähän aikaan kesästä
ne aina ennen tulivat. Saa nähdä, onko Lauri ensimmäisten tulijain
joukossa. Kyllä kai. Poika on tainnut jo maistaa tarpeekseen kirpeää
Jäämeren makua.

Ei näkynyt vielä yhtään venettä järvellä. Kukapa näin työn aikana,
keskipäivällä... Palopurolta järven takaa nousi savua. — Ellalan
niittymiehet siellä päivällispuuroaan keittävät, päätteli Leena.

Tällaiseen jännittävään odotukseen oli Leena tottunut. Kun
Päiväniemen Jaakko oli hänet nuorikkonaan kaksikymmentä vuotta sitten
tänne tuonut, oli hän sanonut Leenalle: ”Minä olen puoleksi
merimies. Minun täytyy kulkea Jäämerellä, sillä Päiväniemen pellot
eivät meitä yksin elätä. Uskallatko jäädä tänne yksin, kun lähden
Pummangin-matkalle?” — ”Miksi en uskaltaisi? Tiedänhän, että kesällä
aina tulet sieltä takaisin”, oli Leena vastannut.

Odotus oli tietyllä tavalla hauskaakin, se toi vaihtelua
yksitoikkoiseen elämään. Pummangin-miehet lähtivät joukoissa kuin
muuttolinnut, heistä ei sen koommin mitään kuulunut, ennen kuin he
kesällä yhtäkkiä ilmaantuivat tuliaisineen kotitanhuville. Näin Leena
oli ennen Jaakkoakin odottanut ja Pummangin-miesten saattoveneen
lähestyessä juossut rantaan. Kaukaa järveltä oli Jaakko aina
hattuaan heiluttanut merkiksi, että oli elossa. Se oli tärkein onnen
sanoma, matkan tulos oli sen rinnalla sivuasia. Nyt Leena odotti jo
poikaansa, ja jälleen vaihtelivat hänen mielessään toivo ja pelko.

Usein tapahtuu niin, että odotetut vieraat tulevat aavistamatta,
tulevat kuin varkain. Kun Leena palasi illalla saunavihtoja hakemasta
läheisestä vesakosta, kuuli hän puheen porinaa rannasta.

— Pummangin-miehet ovat tulleet! hän ilostui.

Leena riensi vastaan. Rantatietä nousi toistakymmentä miestä laukut
selässä, mutta Lauria ei näkynyt.

Leena katsoi tutkivasti tulijoihin kuin lukeakseen heidän
kasvoistaan, oliko mitään ikävää tapahtunut.

— Hyvää iltaa emäntä ja terveisiä Laurilta.

— Hän on siis vielä elossa, Jumalan kiitos!

— Oli vielä kesäkuun alussa, sanoi Alatalo.

— Mutta miten nyt lie, sitä emme tiedä, sillä hän lähti Pispärkiin,
lisäsi Ellala.

— Lauriko Pispärkiin, surman suuhun, pahantekijäin karkotuspaikkaan!

— Käy siellä oikeitakin ihmisiä, virkkoi Alatalo.

— Ja aivan vapaaehtoisestiko hän sinne lähti?

— Pestin otti koko kesäksi valaanpyytäjään, kertoi Raate. —
Neljäsataa kruunua palkkaa ja laivan hoito.

Päiväniemen emäntä sai kuin piston sydämeensä. Surulliset
Huippuvuorten-matkat olivat Suomenkin puolella tunnetut. Jaakko
oli niistä usein jutellut ja aina lopettanut puheensa sanoilla:
”Holkerin istuntaan ja Pispärkiin eivät lähde muut kuin seikkailijat
ja pahantekijät”. Nyt hänen ainoa poikansa oli sinne lähtenyt. Leenan
silmät alkoivat kostua.

— No, ei se vesitellä kannata, sanoi Alatalo. — Lauri on kunnon
merimies. Hän oli kevätkalastuksen aikana Rikinän kipparina ja hyvin
menestyi. Hän se pelasti Koutaniemen Antinkin, kun vene myrskyssä
kaatui. Hukkumaisillaan jo olivat miehet olleet.

— Lauriko? ihmetteli Leena. — No sittenhän siitä ristiketusta oli
Koutalaisillekin hyötyä.

— Tässä olisi kaksisataa kruunua ja Norjan huivi tuomisia, sanoi
Raate.

— Vai muisti vielä kotiaan ja äitiään.

— Miksi ei olisi. Muisti hän. vielä Koutaniemen Hannankin, lähetti
hänellekin huivin. Taitaa siitä Hannasta tulla vielä miniä tähän
taloon.

— Ei niitä rikkaiden tyttöjä köyhille anneta.

— Mutta Lauri on lujatahtoinen mies, ei se anna myöten, väitti
Ellala.

— Minä luulen, että se Pispärkin-matkakin on jossakin yhteydessä
sen asian kanssa. Kuka niistä nuorista tietää, mitä ne haaveilevat.
Lauri oli aikonut näyttää Koutalaisen pojille, että on niitä muitakin
merimiehiä kuin he. Ja palkka on hyvä. Syksyllä hän aikoi tulla
kotiin.

— Olisi saanut tulla jo nyt. Vaaralliselle retkelle on poika
lähtenyt. Niin ovat ennustaneet monet unenikin. Jospa saisin hänet
vielä terveenä takaisin, huokaili Leena.

— Pettävä on meri ja Jäämeri varsinkin, mutta se karkaisee
nuorukaisen mieheksi, lohdutteli Alatalo. Ei ole syytä suruun, eihän
poikaa ole kuolleeksi mainittu.

Miehet lähtivät. Kauan mietti Leena niitä syitä, jotka olivat
kannustaneet Lauria lähtemään surullisen kuuluisaan Pispärkiin.

SOTA NAALEJA VASTAAN

Kun Itäsaarille jääneet kuusi miestä olivat jo väsyneet laivan
paluuta odottaessaan ja huomanneet, että heidän oli omin voimin
tultava toimeen ainakin syksyyn asti jollei seuraavaan kesään,
tarkastivat he kaikki yhdessä elintarvikkeet, aseet ja muut tavarat,
joita heille oli jäänyt. Bukke merkitsi kaikki kirjaan. Kapteeni
oli jättänyt heille laatikollisen leipää, vähäsen vihanneksia, 20
säilykerasiaa, 25 naulaa jauhoja, muutamia nauloja suolaa, kaksi
pyssyä ja niihin 60 panosta, joista oli jo ammuttu 25, kaksi telttaa
ja joka miehelle peitevaatteet, samovaarin teen keittoa varten
sekä vähän teetä ja sokeria. Sitä paitsi oli heidän käytettävänään
rasvankeittimöt ja parikymmentä tynnyriä valaanrasvaa. Metsästys
oli tuottanut yhdeksän peuraa, joiden lihat olivat lumessa, mutta
niissä näkyi pilaantumisen oireita, eikä ollut niin paljon suolaa,
että olisi voinut sen ehkäistä. Heillä oli myös neljä säkkiä haahkan
untuvia, joita he käyttivät alusina samoin kuin peuran nahkojakin.
Vielä on mainittava pari kirvestä sekä tulukset ja veitset joka
miehellä.

— Tavaraa meillä on melko lailla, totesi Bukke. Jos leipää, suolaa
ja ampumatarvikkeita olisi enemmän, niin uskaltaisinpa ravinnon
puolesta luottaa tulevaisuuteen. Ehkäpä talvenkin yli pääsisi kun
ampuisi riistaa lisäksi. Kesällä on helppo saada tuoretta lihaa.
Mutta talveksi merieläimet ja linnut vetäytyvät etelään pakkasta
pakoon. Sen tähden on niitä pyydystettävä kesällä talven varaksi. Ja
kesä on täällä lyhyt.

— Jos joudumme olemaan täällä yli talven, niin on ehdottomasti
hankittava parempi maja ja lämpimiä turkkeja, lisäsi Lauri. — Meillä
on edessä ankara talvi, mutta ei toivoton.

Heille ilmaantui kuitenkin uusia vihollisia, joita he eivät laskelmia
tehdessään arvanneet ottaa huomioon. Pahimmat niistä olivat naalit,
jotka laumoittain alkoivat pyrkiä kuokkavieraiksi.

Lihan hajun houkuttelemina oli niitä keräytynyt kymmenittäin
heidän asuntonsa ympärille, ja ne näppäsivät hampaisiinsa kaiken
mikä vähänkin suuhun sujui. Naalit lopettivat yhdessä lokkien ja
myrskylintujen kanssa valaan raadon, naalit kantoivat ihranjäännökset
kattilan luota ja varastivat toisinaan keittoon pantavan lihan
melkein käsistä. Niitä ei kannattanut ampuakaan, kun panoksia
oli niin vähän ja kun niillä oli kesällä harmaa, harvakarvainen
ja takkuinen turkki. Tarkan vainunsa avulla naalit hakivat
lumikinoksista peuran lihat, eikä kestänyt kauan, kun lihat oli syöty
parempiin suihin ja osa kannettu pesiin poikasille. Kun Lauri ja Uula
menivät eräänä päivänä hakemaan peuran lihoja suolatakseen niitä,
löysivät he useimmista kätköistään vain luurangot.

— Tämähän on ennen kuulumattoman hävytöntä, että kettua pienemmät
eläimet yhdessä yössä syövät monta peuraa. Eilen olivat kätköt vielä
paikoillaan.

— Ne ovat vieneet lihat omih kätkölöih.

Ja tarkastellessaan ympäristöä lähemmin he löysivät useita
liharaajoja sammaliin peitettyinä. Eräs rumannäköinen naali,
nähtävästi poikasten emo, tavattiin itse teossa: se oli juuri
kuljettamassa isoa lihankimpaletta tunturiin. Lauri ampui sen muille
varotukseksi, mutta ei siitä apua ollut.

Kun naalit eivät olleet koskaan ennen nähneet ihmistä, eivät
ne osanneet pelätä. Sen ne vain heti huomasivat, että ihminen
on voimakas ja ovela peto: tappaa paljon suurta riistaa ja
tekee kätköjä, mutta toisinaan antaa auliisti suurempaa riistaa
pienempienkin petojen syötäväksi. Kun naalit vertailivat näitä uusia
Itäsaarille tulleita petoja entisiin suurimpiin, jääkarhuihin,
olivat nämä uudet parempia. Ne saivat helpommin riistaa ja söivät
itse vähän, ei niin kuin jääkarhu melkein peuran kerrallaan. Ja sen
tähden naalit päättivät lyöttäytyä ihmisen seuraan tasaamaan hänen
haaskojaan ja kätköjään.

Kun valaan raato loppui ja peuran lihat kannettiin suolaan kivillä
ympäröityihin tynnyreihin, tulivat naalit niin rohkeiksi, että
pistäytyivät teltassa leipälaatikollakin miesten ollessa poissa.
Ne kävivät säännöllisesti syömässä ulos heitetyt ruoan jätteet, ne
istuivat miesten syödessä heidän ympärillään kuin nälkäiset koirat
heidän liikkeitään katselemassa. Ja kun joku heitti luunpalasen
tai lihankimpaleen, karkasivat kaikki sitä tavoittamaan tapellen
keskenään. Kerran oli Vasili riisunut kenkänsä ja asettanut ne teltan
seinustalle kuivamaan. Kun hän vähän ajan perästä meni ulos, näki
hän naalin täyttä laukkaa karkuuttavan kenkää tunturille päin. Siinä
syntyi äkäinen kilpajuoksu, ja naalin täytyi luovuttaa varastamansa
saapas oikealle omistajalle. Toisen kerran vei naali Miihkalin
puukon, jolla hän oli juuri peuraa teurastamassa.

Naalien tunkeileva käytös ei näyttänyt johtuvan niin paljon nälästä
kuin uteliaisuudesta ja siitä hyvästä käsityksestä, jonka naalit
olivat aluksi saaneet ihmisestä. Niillä olisi kyllä ollut muutakin
ruokaa yllin kyllin, kun vesilinnut parastaikaa hautoivat. Mutta
naalit tiesivät, että pesiään puolustavat linnut olivat pelottomia
taistelijoita. Tuhannet siivekkäät olivat heti pesänryöstäjien
kimpussa. Ne huusivat korvat lukkoon, ne kiskoivat kipeästi joka
karvasta, iso pormestarilokki sokaisi silmät siivillään hosuen ja
ilkeä myrskylintu sinkautti sieraimiin pahanhajuista nestettä.
Parempi oli elää ihmisen hankkimien herkkujen ääressä.

Ja luottamus ihmisen toverillisuuteen vahvistui vielä sen jälkeen,
kun pikku pedot huomasivat, että Lauri kantoi eräänä päivänä viisi
naalin poikasta majalle, asetti ne laatikkoon ja ruokki niitä
pehmeällä, tuoreella lihalla. Naalit kerääntyivät joukolla laatikon
ympärille katselemaan niitä onnellisia, jotka ihminen otti näin omaan
hoitoonsa.

Mutta nämä hyvät suhteet rikkoutuivat, sillä majan asukkaat
eivät olleet lainkaan halukkaita elämään naalien kanssa kovin
läheisissä väleissä. Tämä tapahtui silloin kun Lauri ja Uula toivat
majalle tiedon, että naalit olivat syöneet peuran lihat vähiksi.
Neuvotteluissa julistettiin yleinen sota naaleja vastaan, sillä jos
ne jo kesällä ryöstivät vaivalla kerätyt talvivarastot, niin talvella
miesten edessä olisi nälkäkuolema ja sitten naalit söisivät heidät.
Nämä loiset olivat saatava hävitetyksi ja vasta sitten käytävä
kokoamaan talvivarastoja.

Pyyntikeinot olivat ensin hyvin yksinkertaiset. Aluksi nakattiin
vain lihankimpale pedoille, ja kun ne kerääntyivät äriseväksi
rykelmäksi sen ympärille, niin yksi miehistä, useimmiten Uula, kolkki
kirveenhamaralla niitä kuoliaaksi. Kun taistelevain rivit näin
harvenivat, perääntyivät varovaisemmat tantereita saaden samalla
opetuksen, niin etteivät ne sen jälkeen enää tulleet joukolla kirveen
ulottuville.

Seuraava pyyntitapa oli ’onkiminen’. Lauri sitoi lihanpalan lujasti
nuoran päähän ja heitti sen naalille. Kohta se tarttui lihaan kiinni
hampaillaan niin lujasti, että sitä sai vetää nuoralla lähemmäksi,
ja silloin toinen löi sivultapäin eläimen kuoliaaksi. Mutta pian
naalit tulivat epäluuloisiksi, ja kun Lauri seuraavan kerran heitti
’ongen’, eivät ne enää tarttuneet siihen, vaan katselivat täkyä
päätään kallistellen ja himokkain silmin. Täytyi siis miettiä uusia
pyyntitapoja.

— Ahaa! sanoi Lauri keksiessään vielä uuden keinon. —
Pyydystetäänpä niitä polkimella niin kuin poroja. Lauri asetti raadon
lähelle suopungin silmukan maahan ja piteli kädessään nuoran toista
päätä. Kun naali astui jalkansa silmukan sisään, hyppäytti ja vetäisi
Lauri nuoraa, ja silmukka tarttui naalin jalkaan. Täten hän sai
useita kymmeniä naaleja. Mutta lopulta naalit oppivat suopunkiakin
varomaan, ja Varangin miesten täytyi kaivaa niille sudenkuoppa.
Siihen niitä meni paljon, mutta uusia tuli aina kuolleiden tilalle ja
taistelu naaleja vastaan näytti toivottomalta. Koltat saivat nylkeä
niitä alinomaa, sillä Lauri ja Bukke olivat määränneet, että niiden
nahoista oli valmistettava kevyet syysturkit. Eloon jääneet naalit
söivät nyljettyjen toveriensa ruumiita minkä jaksoivat ja kantoivat
niitä penikoilleen. Osa jäi mätänemään. Raadon haju levisi laajalle
ympäristöön ja houkutteli uusia tulokkaita entisten lisäksi.

Eräänä aamuna Bukke tuli kiukuissaan telttaan; hän melkein vapisi
vihasta ja sai änkyttämällä sanotuksi:

— Nyt ne riivatun rosvot syövät rasvankin tynnyreistä, kalliin
rasvan, jonka kerran Vuoreijaan päästyämme voimme muuttaa rahaksi.

Mentiin miehissä katsomaan tynnyreitä ja huomattiin, että Bukken puhe
oli totta. Monen tynnyrin kanteen olivat naalit nakertaneet pään
mentävän aukon, josta ne olivat latkineet rasvaa. Pahimmin oli niiden
tynnyrien laita, joiden kylki oli puhkaistu, niissä ei ollut enää
jäljellä kuin kipene sisällystä uurteissa.

— Näin meiltä menee maahan ja noiden paholaisen lähettiläiden
vatsaan kallis polttoaine, hätäili Lauri. Millä lämmitämme ja
valaisemme talvella majaa, jos ei ole rasvaa lamppuun!

— Tämä ei saa jatkua, sanoi Bukke. — Yhden kerrallaan on aina kivet
valmiina taskussa vartioitava varastoja, jottemme menettäisi kaikkea.

Varangin miehet väsyivät naalien teurastamiseen, josta ei näyttänyt
tulevan loppua. He aikoivat jo muuttaa majaa uuteen paikkaan, mutta
huomasivat sitten, että vartioimalla he voivat säilyttää varastonsa.
Bukke arveli, että parasta on tappaa naalit talvella, kun karva on
hyvä ja valkea. Silloin niistä saatiin rahan arvoista tavaraa, jota
kannatti viedä Norjaankin.

Miehet eivät voineet oikein ymmärtää, mikä veti naaleja niin suurin
joukoin heidän asunnolleen. Toiset arvelivat, että alkusyynä oli
valaan ruho, toiset taas, että rasvankeittimistä tuulen mukana
levinnyt lemu kutitti niin makeasti naalien hajuhermoja, etteivät ne
voineet sitä vastustaa.

Naalisodan jälkeen ruvettiin tositeolla kartuttamaan varastoja.
Kun ei vähillä kuulilla kannattanut ampua lintuja, valmistettiin
verkosta haavi. Varsi tehtiin pitkästä rautatikusta, joka saatiin
öljynkeittimien varusteista. Bukke oli nähnyt Islannissa käytettävän
lintuhaavia. Haavi aseenaan väijyskeli Uula-Piera Vangelin saaren
kalliorinteellä ja sieppaili lintuja kymmenittäin päivässä. Jensenin
saarelta hän pyydysti hanhia ja haahkoja. Linnut perattiin ja Bukke
keitti niitä entisissä rasvankeittimissä ja suolasi tynnyreihin
säilöön talveksi. Lauri kulki milloin yksin, milloin Mahtvein tai
Miihkalin kanssa metsästämässä peuroja, eikä hän usein tyhjänä
palannut. Nyt hän ei kätkenytkään lihoja lumeen, vaan kantoi ne
kotiin vartijan luokse. Työtä riitti kaikille. Ketkä eivät olleet
näissä puuhissa, ne kalastivat. Ruokaa siis oli, vaikka vähän
yksipuolista, ja suolaa keitettiin merivedestä.

Näissä puuhissa kului aika huomaamatta. Miehet eivät kerinneet
monesti ajattelemaankaan eristettyä asemaansa.

Kesän aikana miehiä elähdytti vielä toivo, että syksyllä heitä
tultaisiin hakemaan pois. Mutta syyspuolella jo alkoi huomata, että
heitä vaivasi koti-ikävä. Usein he kesken kiireisiä töitään nousivat
niemen selänteelle tähystelemään eteläiselle taivaanrannalle toivoen,
että näkisivät siellä jonkin norjalaisen laivan purjeet tai savut.

Eräänä aamuna Lauri oli Poolinniemen selällä lipun luona
tähystelemässä ja juoksi sieltä kiireesti telttaan ilmoittamaan
ilosanoman:

— Merellä näin suuren mustan esineen, sumun yli se näytti laivalta.

Kaikki riensivät ylös kunnaalle. Tosiaankin. Harvan sumun läpi
kangasteli kauempaa musta pitkulainen ryhmä.

— Se on varmasti meitä hakemaan lähetetty laiva, nyt meidän olisi
annettava sille merkki. Haetaan tänne rasvatynnyri ja sytytetään
palamaan, ehdotti Lauri innoissaan.

— Ei tuo ole laivan näköinen, epäili Bukke.

— Miä metsehisen laiva se ollah, hylkehet vain pruijuiloo
jäämöhkälehellä, väitti Uula-Piera, joka tunsi ennestään meren
kangastetut.

Kun sumu selkeni, näkivät kaikki koltan olleen oikeassa: pieni
jäälautta oli täynnä hylkeitä.

Pelastumisen toiveet näyttivät itse asiassa nyt entistä pienemmiltä,
sillä Itäsaarten eteläpuolelle oli kantautunut suuria ajojäälauttoja,
jotka ulottuivat silmänkantamattomiin. Seuraavina öinä oli jo niin
pakkanen, että jäiden väliset railot jäätyivät. Päivä päivältä väheni
toivo ja viimein oli mukauduttava siihen masentavaan tosiasiaan, että
heidän oli jäätävä talvehtimaan Itäsaarille.

Alakuloista mielialaa ja koti-ikävää lisäsi sekin, että pulmuset,
jotka Huippuvuorilla pesivät suurin joukoin ja jotka kesäkauden
olivat iloisella viserryksellään ilahduttaneet mieltä, kerääntyivät
parviin ja eräänä yönä katosivat kokonaan. Ne olivat lähteneet etelän
lämpimiin maihin. Samoin lähtivät kahlaajat, hanhet ja haahkat.
Elämä lintuvuorilla hiljeni hiljenemistään, sillä napaseudun ankara
talvi oli lähestymässä. Viimeksi jäivät lunnit, lokit, kiislat,
myrskylinnut ja jääkyyhkyset. Mutta Poolinlahden jäätymisen jälkeen
nekin siirtyivät etelämmäksi, ja korkeilla lintukallioilla, joilla
kesäisin kohisi vilkas elämä, oli taas syvä hiljaisuus. Vain jokin
kiirunaparvi siellä aamun sarastaessa nauraa väkätti keräillessään
viimeisiltä sularinteiltä ahkerasti ravintoa, jotta kestäisi paremmin
ankaran talven.

KORPILAKI

Itäsaarten yhdyskunta eli omaa eristettyä elämäänsä, tavallaan
omana valtionaan, jolla piti olla oma hallitus ja lainsäädäntö.
Sinne eivät enää ulottuneet Norjan, Suomen tai Venäjän lait eivätkä
ne mutkaisuutensa tähden olisi sopineetkaan tähän yksinkertaiseen
miesvaltioon, jossa säädökset piti olla mahdollisimman lyhyet, selvät
ja tepsivät.

Ei ole niin pientä yhteiskuntaa, ettei sinne hiipisi rikollisuus
jossakin muodossa myrkyttämään rauhallista elämää. Niin kävi
Itäsaarillakin. Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, molemmat
synnynnäisiä rikollisia ja Siperian vankeja, syyllistyivät pahaan
rikkomukseen, joka syvästi loukkasi yhteiskunnan muiden jäsenten
oikeutta. Tapaus oli seuraava.

Palatessaan eräänä iltana metsästämästä Lauri näki rannalla
louhikossa Vasilin ja Miihkalin nostelevan kiviä.

kasaan. Häntä kummastutti miesten salakähmäisyys. Kuin pahantekijät
he vilkuilivat ympärilleen ja majalle päin. Miesten huomaamatta
pääsi Lauri telttaan. Kun venäläiset tulivat sisälle, pujahti hän
ulos, meni rantaan kiviröykkiölle ja kaivoi sen alta esille neljä
leipää. Miehet olivat varastaneet ne leipälaatikosta ja kätkeneet
itselleen lisäannoksiksi. Rasvankeittäjillehän oli jäänyt vain yksi
laatikollinen leipiä. Kun sen nyt oli määrä riittää koko vuodeksi,
olivat he päättäneet panna toimeen tarkan säännöstelyn: joka miehelle
annettiin päiväksi vain kämmenen puolikkaan kokoinen leivänpala.
Lauri oli valittu yhteiseksi muonan jakajaksi. Lihaa ja rasvaa sai
kukin sen sijaan niin paljon kuin halutti.

Lauri käski toisetkin katsomaan. Koltat ja Bukke tulivat hyvin
kiukkuisiksi. Majassa pidettiin yhteinen neuvottelu, jossa Bukke
johti puhetta:

— Vasili Kanin ja Miihkali Kurenko, oletteko varastaneet nämä leivät
yhteisestä varastostamme?

Ei vastausta. Syytetyt katsoivat maahan.

— Kyllä he sen tekivät, todisti Lauri.

— Mie näin äsken Miihkalin vievän jotain rantah, sanoi Uula.

— Te rosvot! huusi Bukke. — Vai tahdoitte te tappaa meidät toiset
nälkään! Minkä rangaistuksen määräämme heille?

— Meillä ei ole vielä lakeja, joiden mukaan tuomittaisiin, huomautti
Lauri.

— Me säädämme ne tässä. Minkälaista rangaistusta ehdotetaan
varkaudesta?

— Varas hirteen, murhamies mestattakoon; se on hyvin tepsivä ennen vanhaan
käytetty laki, esitti Lauri.

— Ylen jykie rangaissus, moitti Uula.

— En nyt tarkoita, että kohta ensimmäisestä varkaudesta
kiikutettaisiin miehet hirsipuuhun — eikä se täällä puuttomalla
saarella kävisikään — mutta ainakin toisesta pitäisi säätää
kuolemanrangaistus tai erottaminen joukostamme. Se olisikin vielä
kovempi rangaistus, sillä rikoksen tekijä joutuisi yksinään
kamppailemaan elämästä ja kuolemasta tässä hirvittävässä
ympäristössä. Ensimmäisestä rikkomuksesta pitäisi keksiä lievempi,
mutta silti tuntuva ojennus. Ehdotan hyväksyttäväksi seuraavan lain:

”Joka tekee itsensä syypääksi varkauteen, rangaistakoon
ensimmäisellä kerralla vähintään kahdellakymmenelläviidellä,
enintään viidelläkymmenellä raipan iskulla paljaaseen selkään.
Rikoksen uusiintuessa ajettakoon hänet pois yhteiskunnasta.”

— Hyväksytäänkö tämä lakiehdotus? kysyi Bukke.

— Hyväksytään, sanoivat koltat.

— Minä hyväksyn sen myös, sanoi Bukke.

— Monellako raipan iskulla rangaistaan näitä leipävarkaita? hän
kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.

— Kahdellakymmenellä viidellä, ehdotti Lauri. — Joka mies antaa
mursunnahkaisella hihnalla viisi lyöntiä. Tästä järjestelmästä on se
hyöty, ettei kuritettu voi kenellekään erityisesti kantaa kaunaa.

— Hyväksytäänkö?

— Hyväksytään.

— Tuomioistuin on päättänyt antaa Vasili Kaninille ja Miihkali Kurenkolle
ensikertaisesta varkaudesta kaksikymmentäviisi raipan
lyöntiä selkään. Tuomio pannaan heti täytäntöön, julisti Bukke
juhlallisesti. — Vasili kärsiköön ensin.

Uula-Piera haki hihnankappaleen. Vasili asettui vatsalleen
peurannahan päälle majan edustalle ja Miihkali oli valmiina
aloittamaan. Kuului viisi peräkkäistä läiskähdystä ja jokaisen
jälkeen Bukken lukusana. Kun kaikki miehet olivat tällä tavoin
lukeneet korpilakia varkaan selkään, vaihtui rangaistava. Pahasti
mulkoillen kuritettavat katselivat lyöjiä, mutta kumpikaan ei
päästänyt valituksen sanaa, puri vain hampaiden välissä sammaltukkoa.

Lainkäytön jälkeen vallitsi majassa myrtynyt hiljaisuus, sekä
kurittajat että kuritettavat olivat pahalla tuulella, mutta kukaan ei
puhunut mitään. Kun Vasili pääsi sitten Miihkalin lähelle, kysyi hän
kuiskaten:

— Kävikö kipeästi?

— Ei, ne löivät samaan paikkaan kuin kasakat ennen Sahalinilla.
Siinä on nahka paksumpaa.

— Niin minullakin, sanoi Miihkali. — Eivät tienneet, että ylempänä
olisi nahka ollut ohuempaa.

Leipälaatikko pidettiin edelleenkin lukitsematta nurkassa, mutta enää
siitä ei kadonnut mitään muulloin kuin yhteisen muonanjaon aikana. Ja
elämä pienessä yhteiskunnassa olisi rauhoittunut, ellei kiusaus olisi
tullut toisessa muodossa järkyttämään mielenrauhaa ja nostattamaan
pahoja intohimoja.

HOLLANTILAISEN KULTA-AARRE

Metsästysmatkallaan tunturin liepeillä oli Lauri nähnyt, että
kaitaisen kallioselänteen takana Poolinlahden pohjoispuolella
pisti merestä vuoristoon toinen vähän lyhyempi vuono. Ollessaan
kerran myöhemmin niillä tienoilla peuroja metsästämässä hän päätti
käydä tuntemattomalla vuonolla saakka. Maasto sen ympärillä oli
kuitenkin niin jylhää ja rinteet niin jyrkät ja sileät, ettei hän
päässyt sivultapäin rantaan. Hän kulki sen tähden vuonon pohjukkaan,
johon ulottui sisämaan lumitunturista pitkä jääkieleke lähelle
meren rantaa. Mutta sen pään ja vuonon pohjan välillä levisi pieni
sorakumpujen täyttämä tasaisempi maa, jonne pääsi kiertelemään
rinteitä pitkin. Laskeuduttuaan laaksoon Lauri huomasi, että sen
poikki kulki eläinten tie vuonon ympäri. Äsken sataneessa lumessa
oli peuralauman ja jääkarhujen jälkiä. Näytti siltä, että tätä
tietä olivat eläimet kesälläkin kulkeneet puoleen ja toiseen, sillä
jäljet kuumottivat vielä ohuen lumen läpi. Siinä oli siis mainio
pyyntipaikka. Jos asettuisi asumaan vuonon perälle, voisi teltasta
käsin ampua peuroja ja jääkarhuja, ja yhtä läheltä olisi saatavana
meren riistaa, hylkeitä ja lintuja.

Lauri nousi muutamalle sorakummulle ja katseli pitkin vuonon rantaa.
Silloin hän huomasi omituisen näköisen suuren kivikasan lähellä
merta. Lähemmin tarkasteltuaan hän tunsi siinä ihmiskäden jälkiä; se
oli vanha kivistä tehty maja. Sen ympärillä oli kerran ollut multa-
ja turvekerroskin, mutta niistä oli enää jäljellä vain lahonneita
kehyksen palasia. Lauri meni matalasta oviaukosta sisälle, ja häntä
vastaan löyhähti ummehtuneen hajua. Majan nurkassa oli kerran ollut
uloslämpiävä kiuas. Perällä, ikkunan alla oli seisonut laakakivestä
tehty pöytä, mutta se oli särjetty ja levynpuolikas nostettu seinää
vasten pystyyn. Lattia oli ylt’yleensä jääkarhun karvojen peittämä
ja niiden seassa oli mursun, hylkeen ja peuran luita, varsinkin
pääkalloja. Kuka onneton olikaan asunut tässä majassa? Oliko hän
vapaaehtoisesti vai pakosta ollut täällä? Oliko hän pelastunut
ihmisten ilmoille vai kuollut tänne? Kysymykset tulvivat Laurin
mielessä hänen tarkastellessaan tätä ikivanhaa ihmisasuntoa.

Saattoi nähdä, että jääkarhut olivat kauan pitäneet majaa asuntonaan,
mutta tällä kertaa oli hanki sen ympärillä rikkumaton, ja siitä voi
päätellä, etteivät karhut olleet viime vuorokautena käyttäneet sitä
suojanaan.

Lauri siirteli pyssynsä perällä hylkeen kalloja ja luita nähdäkseen,
oliko majassa lattiaa. Silloin siirtyi syrjään pyöreä esine. Kivikö?
Ei, vaan ihmisen pääkallo. Hiukan kammoksuen hän tarkasteli lähemmin
löytöään. Se oli isonlainen miehen pääkallo, nähtävästi melkoisen
vanha. Petoeläimet olivat nakerrelleet otsaluuta.

— Tässä ovat siis majan rakentajan viimeiset jäännökset, ajatteli
Lauri. — Tuo mies on nähtävästi ollut samassa asemassa kuin me nyt.

Lauri penkoi vielä majan lattiaa, löytyisikö sieltä muita ihmisen
luita. Luut olisi myöhemmin haudattava ja maja puhdistettava heidän
omaksi talviasunnokseen, sillä teltta alkoi käydä jo kylmäksi. Kun
hän kivipöydän lähellä siirsi laakakiveä, paljastui sen alta jotakin
kiiltävää: kultaraha — kaksi — viisi — kokonainen aarre! Lahonnut
nahkasäkki oli täynnä rahoja, kaikki kultaa.

Sydän löi kiivaasti, nuorukaisen valtasi kultakuume. Nyt hän oli siis
rikas mies, hyvin rikas. Kotiseudulla ei olisi hänen vertaistaan. Ja
hänen mieleensä tuli, mitä hän rahoilla tekisi, jos pääsisi kotiin.
Hän ostaisi pitäjän suurimman talon, veisi Koutaniemen Hannan sinne
emännäksi, ja he eläisivät ihmisten kunnioittamina.

Lauri penkoi tarkkaan kuopan pohjan, kaiveli ja haki lattialta ja
löysi sieltä luiden seasta vielä muutamia rahoja. Karhut olivat niitä
nähtävästi levitelleet. Sitten hän istui majan ovelle niitä laskemaan.

— Viisisataaneljäkymmentäkolme kappaletta. Ei yhtään naapurimaiden
rahaa, kaikki outoja, mietti hän ammentaessaan rahoja laukkuunsa.

Viidessä rahassa oli toinen puoli sileäksi hiottu ja niihin oli
jollakin terävällä kärjellä kaiverrettu kirjoitus. Lauri koetti
lukea, mutta ei ymmärtänyt vierasta kieltä. Varmaankin tiedonanto,
ehkä koko tämän arvoituksen selitys.

— Mikä oli tuo mies, joka kuoli kultakasalle täällä kaukana
napaseudulla? Miksi hän juuri tänne kätki aarteensa?

Lauri aikoi lähteä kantamaan aarrettaan ja sai hädin tuskin
nostetuksi laukun selkäänsä, niin raskas se oli. Silloin hän oivalsi,
ettei ollut viisasta viedä sitä toisten luo. Nähdessään aarteen
he tulisivat kateellisiksi, ahneiksi ja petollisiksi. Kultakuume
tarttuisi heiliinkin ja silloin olisi yksimielisyys poissa, riita ja
eripuraisuus sijalla. Ja mitäpä he täällä Huippuvuorilla tekisivät
rahoilla.

Lauri kaatoi rahat uudestaan entiseen koloonsa ja asetti laakakiven
päälle. Ainoastaan ne viisi sileäksi hiottua ja kaksi eheää rahaa hän
otti mukaansa.

Laukku tyhjänä, mutta pää täynnä ajatuksia hän tuli sinä iltana
toveriensa luo. Hän näytti hyvin miettiväiseltä ja alakuloiselta ja
vastaili toisten kysymyksiin yksikantaan.

Illalla kaikkien muiden jo nukkuessa hän herätti Bukken ja näytti
viisi salaperäistä rahaa.

— Mistä sinä olet nämä löytänyt?

— Minä sanon sen myöhemmin, mutta nyt olisi tutkittava tuo kirjoitus.

Bukken silmät kiilsivät omituisesti rasvalampun valossa.

— Oliko siellä näitä enemmän?

— Myöhemmin selitän sinulle.

Bukke, joka osasi vähän englantia ja hollantia, luki rahoista
seuraavan tiedonannon ja testamentin:

”Nimeni on Paul Groll, ja olen valaslaiva ’Venuksen’ kapteeni
Amsterdamista. Laiva uponnut jäissä, miehistö hukkunut, paitsi
kippari Vaal ja minä, jotka pääsimme tänne. Toverini jo kuollut,
minä näännyn tänne kylmään ja nälkään, kun jalkani on poikki. Ei
ole sukulaisia. Se, joka minut hautaa, periköön aarteeni. Sinä,
joka löydät minut, itke.”

— Merkillinen testamentti, kuiskasi Lauri.

— On siis olemassa kokonainen aarre. Löysitkö sen?

— Löysin, mutta puhutaan siitä huomenna.

Bukkea ei yöllä nukuttanut. Hänen silmissään kiertelivät
hollantilaisen kultarahat. Olikohan se suurikin aarre? — ”Joka minut
hautaa, saa periä...”

— Lauri kai aikoo hänet yksin haudata ja yksin periä, koska on niin
salaperäinen. Ei käy laatuun. Minä tahdon osani, puolet, sillä noille
toisille ei kannata ilmaista sitä. Me hautaamme kapteeni Grollin
yhdessä.

Seuraavana aamuna ei Bukke antanut Laurille hetkeäkään rauhaa, vaan
kärtti lisätietoja eilisestä löydöstä ja pyysi häntä heti lähtemään
löytöpaikalle. Lauria alkoi tympäistä moinen kiihko. Hän tahtoi ensin
koetella toveriaan eikä ilmaissut mitään.

Kun Lauri meni syötyään tapansa mukaan peuroja ampumaan, ihmettelivät
toiset, että Bukkekin lähti mukanaan Uulan kivääri. Molemmat
katosivat tunturilaaksoon, Bukke niin paljon myöhemmin, että edellä
kulkija oli jo noin puolen virstan päässä.

Bukke oli päättänyt vakoilemalla ottaa selvän aarteen paikasta ja
pakottaa Laurin jakamaan sen heidän kahden kesken. Sen tähden hän
kulki väijyen toisen perässä kuin varjo, kyyrysillään kuin olisi
vaaninut metsän otusta. Hänen jäsenensä vapisivat, silmät tuijottivat
oudosti, hän oli yön valvomisestakin hermostunut.

Lauri arvasi, että ahneudestaan tunnettu Bukke vakoili häntä. Laakson
käänteessä hän näkikin seuralaisensa, joka hiipi rinnettä pitkin
hieman alempana.

Vaikka heidän kaikkien asema oli niin tavattoman tukala, ettei heidän
elämässään olisi luullut olevan leikillä mitään sijaa, oli Bukken
käytös hänen mielestään niin ala-arvoista, että hän päätti tehdä
tälle pienen pilan. Hän tiesi ennestään, että vähän ylempänä laakson
seinämässä oli luolan tapainen syvennys. Sinne päästyään hän odotteli
hetken, että hänen salainen seuralaisensa voisi jostakin kiven
suojasta kurkistella minne hän meni. Sitten hän oli siirtelevinään
kiviä luolan suulta ja pohjalta ja asetti ne kaksi kultarahaa,
joissa ei ollut kirjoituksia, litteän kiven alle luolaan. Jonkin
aikaa levähdettyään hän lähti pois, kulki laakson poikki ja nousi
rinnettä ylös vähän väliä katsoen taakseen. Kalliorinteen takaa hän
näki, kuinka Bukke kiirehti luolalle, kuinka hän kuumeisen kiireesti
käänteli kiviä ja sitten katseli kauan jotakin kädessään. Sen jälkeen
hän alkoi entistä kiihkeämmin myllertää luolan kivikossa.

Lauri oli nähnyt tarpeeksi. Häntä harmitti toisen ahneus, ja hän
päätti yllättää toverinsa. Kiireesti hän kulki selänteen yli
edellisenä päivänä löytämälleen kivimajalle, latoi rahat laukkuunsa
ja asteli asunnolle raskain askelin ja usein vastamäissä levähtäen.

— Ka, eipä silmäh-ampuja eneä petrah osoakana, kun tyhjänä tulou,
sanoi Miihkali.

— En osaa. Silmäni ovat hulenneet kultaa katsellessaan, sanoi
Lauri.

Miehet nauroivat.

Illalla tuli Bukke majalle perin väsyneenä ja katseli Lauria
epäluuloisesti. Kun hän oli löytänyt vain ne kaksi kultarahaa eikä
muuta, oli hän päättänyt, että aarre oli ollut siinä luolassa, mutta
Lauri oli kantanut sen juuri laukullaan pois ja kätkenyt varmempaan
paikkaan ja että ne kaksi olivat jääneet häneltä huomaamatta.

Silloin Lauri levitti peurannahan teltan lattialle, kantoi
täyteläisen laukkunsa sisään ja pudisti helisevän aarteensa taljalle.
Majassa vallitsi hetkisen mykkä hämmästys.

— Hospoti auttakkah, mitys kultakasa — mistä sie sen ugotit? Äijä
djenkoa!

Venäläiset ja koltat tulivat kourin haromaan kasaa, kun eivät
uskoneet silmiään.

— Hyvät kohtalotoverit, sanoi Lauri. — Minä löysin eilen tämän
aarteen, jonka on jättänyt jälkeensä eräs hollantilainen merikapteeni
ja testamentannut sille joka hänet hautaa. Me käymme kaikki yhdessä
hautaamassa hänen puoleksi lahonneet luunsa ja jaamme hänen aarteensa
tasan. Jos joku kuolee ennen kuin pääsemme täältä ihmisten ilmoille,
perikööt jäljelle jääneet hänen osansa. Aarretta säilytämme kuitenkin
toistaiseksi jakamatta tässä minun laukussani, sillä emme tiedä
pelastuuko meistä kukaan.

Miehet ihmettelivät ja kehuivat Lauria rehelliseksi toveriksi.

Mutta Bukke ei yhtynyt toisiin. Kun hän pääsi Laurin kanssa kahden
kesken, purki hän tälle kiukkuaan:

— Sinä olet aasi, miksi toit sen heidän näkyvilleen? Olisimme
jakaneet sen kahden, niin meistä olisi tullut hyvin rikkaita. Mitä
nuo koltat ja venäläiset tekevät näillä rahoilla?

— Älähän nyt kiivastu! Sinulla ei aarteeseen ole yhtään suurempaa
oikeutta kuin meillä toisillakaan. Minä löysin sen ja olisin voinut
pitää yksin; minulla oli oikeus jakaa se myös toverillisesti kaikkien
kesken, kun kerran muukin saalis on jaettu. Itsehän jokin aika
sitten istuit tuomitsemassa Vasilia ja Miihkalia siitä, että olivat
anastaneet itselleen viisi leipää. He kärsivät siitä rangaistuksensa.
Nyt sinä anastaisit paljon enemmän, monta sataa kultarahaa
tovereiltasi, joiden kunkin pitäisi kuolemaan saakka puolustaa
jokaista joukkomme jäsentä niin kuin oikea toveruus vaatii.

— Älä uskokaan heistä niin hyvää. Heistä on jokainen valmis iskemään
meidät kuoliaaksi saadakseen yksin aarteen. Olit varomaton. Et näy
tuntevan vielä kullan tenho voimaa, jonka edessä ei mikään kestä.
Olisihan testamentti sitä paitsi ollut puolellamme.

— Sinä et näy kestävän, sen olen nähnyt tänä päivänä. Mutta minä
tiedän mikä kestää.

— Minkä luulet voivan vastustaa kullan kimallusta?

— Tiedän, että rehellisyys kestää. Lain varjollakin anastaminen on
yhtä lajia varkautta, ja se on rangaistava.

KAPTEENI GROLLIN TARINA

Minne ei ulottuisi ihmisen kullanhimo? Siltä eivät jää rauhaan
asumattomat erämaat, valtamerien syvyydet tai ikuisen jään kattamat
napaseudut. Missä ihminen vain luulee olevan tuota keltaista metallia
tai sen arvoista riistaa, sinne hän rientää valloitusretkelle. Hän
sanoo olevansa luomakunnan herra ja siksi luulee maapallon kaikkien
aarteiden, kaikkien kasvien ja eläinten olevan vain häntä varten.

16. ja 17. vuosisadan vaihteessa olivat muutamat hollantilaiset
merenkulkijat löytäneet Huippuvuoret — norjalaiset tosin väittivät
käyneensä siellä jo ennen — ja tuoneet kotimaahansa tiedon tuon
seudun satumaisesta eläinrikkaudesta. Siellä on valaita — näin
he kertoivat — niin paljon, että laivojen on vaikea purjehtia
parvien läpi, jäätiköillä ja rannoilla makailee mustanaan mursuja ja
hylkeitä, vuorten rinteillä kuhisevat miljoonat vesilinnut, vuorten
laaksoissa vaeltelee tuhatpäisiä peuralaumoja, joita vain valkea
jääkarhu ahdistelee. Lihaa ja rasvaa on niin paljon kuin viitsii
ottaa.

Ei ole ihme, että moiset kertomukset synnyttivät
Huippuvuori-kuumetta. Hollantilaiset varustivat ja lähettivät
sinne seuraavina vuosikymmeninä lukuisia laivoja ottamaan noita
riista-aarteita omakseen. He perustivat Länsisaarille kylänkin,
jota he sanoivat Rasvakyläksi. Siellä keitettiin kesäkaudet rasvaa
suurilla kattiloilla valaan ja hylkeen ihrasta. Pian tulivat
saaliinjaolle myös englantilaiset, venäläiset ja norjalaiset
valaanpyytäjät teurastamaan napaseutujen runsasta riistaa. Mutta
sitten seurasi taantumus. Rajumyrskyt hävittivät kymmeniä laivoja
kerrallaan, keripukki tuhosi miehistöjä, ja kun valaatkin vähenivät,
luopuivat hollantilaiset Huippuvuoren retkistään, mutta norjalaiset
ja venäläiset kävivät siellä silloin tällöin.

Hollantilaisten valtakaudella saapui Rasvakylään myös kapteeni Groll
lujalla aluksellaan. Hän oli voimakas, peloton ja seikkailunhaluinen
mies, joka samalla oli suuri saituri ja alinomaa huonoissa väleissä
miehistönsä kanssa. Hän ei tyytynyt Rasvakylän pyyntivesiin, vaan
purjehti ylpeästi Itäsaarille, joilla vain joku uskalikko oli ennen
häntä käynyt. Siellä olivat koskemattomat metsästysmaat ja vedet.
Muutamissa viikoissa hän sai laivanlastin riistaa ja kiirehti myymään
sitä Rasvakylän kauppiaille, jotta kerkiäisi vielä toista lastia
keräämään. Hinnan hän otti puhtaana kultana. Toiset hollantilaiset
tahtoivat tietää, mistä hän sai riistaa niin nopeasti, mutta hän ei
sanonut, hän tahtoi yksin kaataa riistan ja tulla rikkaaksi. Kun
muut syyskesällä veivät Hollantiin ensimmäistä lastiaan, oli Grollin
laivassa jo toinen.

Samalla tavalla hän teki toisenakin kesänä. Kultaa karttui
runsaasti pussiin, jota hän kuljetti aina laivassa mukanaan. Hän
rakennutti lahden rannalle majan kivistä ja turpeista ja sen lähelle
varastoaitan.

Joka kesä jäiden lähdön aikaan hän saapui ja joka syksy lähti
Hollantiin saaliinensa ennen kuin syysmyrskyt alkoivat ja ajojäät
tukkivat vuonon.

Mutta kerran hän erehtyi, ahneus petti hänet. Se tapahtui neljäntenä syksynä
. Olisi ollut jo aika lähteä ihmisten ilmoille ja jättää
pyynti seuraavaan kesään, mutta hyvä saalis houkutteli hänet jäämään
vielä muutamaksi viikoksi. Miehistö tahtoi pois ja oli vähällä nousta
kapinaan kapteeniaan vastaan, mutta Groll ei antanut uhkausten eikä
rukousten taivuttaa itseään. Hän tahtoi olla itsevaltias aluksellaan.

Sinä tulivat ajojäät aikaisemmin kuin ennen. Grollin
retkikunta oli jo lastannut kaikki tavaransa laivaan lähteäkseen
kotimatkalle, kun ankara rajuilma nousi ja tukki vuonon ajojäitä
täyteen. Laiva joutui hirveään puristukseen, laidat luhistuivat
ja laiva upposi miehistöineen. Ainoastaan kapteenin ja kippari
Vaalin onnistui veneen turvin päästä maihin eväittä ja aseettomina,
ainoastaan kapteenin kultapussi mukanaan.

Nämä kaksi eloon jäänyttä saivat kokea monia kärsimyksiä Pohjolan
pimeillä perillä. Ne olivat samantapaisia kuin Lauri Päiväniemen
elämykset. Kippari Vaal kuoli keripukkiin ja kapteeni Groll
haavoittui taistelussa jääkarhun kanssa, kun hänellä oli aseenaan
vain puukko. Hän kuoli myöhemmin nälkään, kun raajarikkona ei voinut
saada saalista. Ennen kuolemaansa hän kaiversi veitsen kärjellä
viiteen kultarahaan testamenttinsa.

Jääkarhut ja naalit pitivät huolen kapteeni Grollin hautaamisesta ja
aarre olisi oikeastaan kuulunut niille. Mutta majasta löytyi vielä
pääkallo, jonka ”Varangin” eloon jäänyt miehistö hautasi läheiseen
kivikkoon ja arveli siten täyttäneensä vainajan viimeisen toivomuksen
ja tulleensa lähes parisataa vuotta vanhan aarteen omistajaksi.

KAPTEENI GROLLIN HAUTAUS

Kapteeni Grollin perintö oli siis omistettu ennen kuin testamentissa
määrätty ehtokaan oli täytetty, mutta ”Varangin” miehet pitivät
kunnia-asianaan täyttää vainajan viimeisen toivomuksen ja sen tähden
lähtivät kaikki Uulaa lukuunottamatta hollantilaisen kivimajalle
hautaamaan kapteenin maallisia jäännöksiä. He ottivat mukaansa
kirveet ja valaan kylkiluista tehdyt lapiot, joilla oli aikomus
puhdistaa maja asuttavaan kuntoon.

— Katsokaa, eikö ole suojainen paikka tämä vuonon perä, sanoi Lauri
toisille heidän lähestyessään kivimajaa.

— Mainio paikka. Kapteeni on ollut viisas mies ja hyvin hän näkyy
majankin rakentaneen, koska se vielä satojen vuosien perästä on
pystyssä. Tämän otammekin asunnoksemme ja kodiksemme, kunnes pelastus
tulee, innostui Bukke.

— Moasteri on ollut, äijin jykiet kivet seinäh nosti, sanoi Mahtvei.

— Ei hän sitä yksin tehnyt, oikaisi Lauri. — Olihan hänellä aluksi
toveri, kippari Vaal, mutta ahertaa he ovat saaneet kuin hevoset
kantaessaan näitä kiviä monen sadan metrin päästä ja muuratessaan ne
seinään.

— Me saamme heiltä siis toisenkin perinnön, tämän kivimajan. Mutta
pelkäänpä, että jääkarhut koettavat talvella valloittaa sen meiltä
takaisin.

Miehet kömpivät sisälle. Hiljaisina he katselivat vanhaa majaa
kuin kunnioittaen entisiä ihmiskätten töitä, joita he eivät olleet
luulleet Itäsaarilta löytävänsäkään. Lauri otti pöydän alta kolosta,
jossa kulta-aarre oli ollut, vainajan pääkallon. Hän näytti sitä ja
sanoi:

— Mies, urhea merikapteeni Groll, jonka viimeiset maalliset
jäännökset ovat tässä, rakensi kerran toverinsa kanssa tämän majan
ja keräsi monilla merimatkoillaan sen kulta-aarteen, jonka me
perimme. Kukaan ei tiedä mikä hänet aikoinaan veti tänne äärimmäiseen
Pohjolaan. Napamaiden kesän kauneusko vai seikkailut vai yksinomaan
rikastumisen himo? Mutta näyttää siltä, että kulta oli hänelle liian
kallista. Vasta kuolinhetkellään tämä rikas mies huomasi, ettei
kulta yksin tuo onnea, sillä rikkaudestaan huolimatta hän kuoli
kurjempana kuin kukaan hänen kaukaisessa kotimaassaan. Sen tähden hän
viidenteen kultarahaan merkitsi tuon surullisen lauseen: ”Kun löydät
minut, itke.” Tässä kivimajassa hän on ehkä kärsinyt hirveitä tuskia,
on kenties arvioinut omaa entistä elämäänsä ja päätynyt tuohon
lohduttomaan tulokseen.

Lauri koetti tällä puheellaan juurittaa tovereistaan pois
kullanhimoa, josta hän oli jo nähnyt surullisen esimerkin, ja väri
vaihteli hänen sanojensa aikana Bukken kasvoilla.

— Hyvä mies hän oli, meille rahoa keräs, sanoi Mahtvei.

— Mutta onko siitä meillekään hyötyä? kysyi Lauri.

Miehet hautasivat kapteenin pääkallon peurannahkaan käärittynä ja
laittoivat haudalle kivisen korokkeen.

Sitten puhdistettiin maja. Eniten vaivaa aiheuttivat ne valtavat
luuröykkiöt, joita jääkarhut olivat sinne keränneet. Siinä
oli kaikenlaisten meri- ja maaeläinten luita ja nahanpalasia:
peuran, naalin, hylkeen ja mursun pääkalloja, valaiden luita sekä
monenlaisten merilintujen päitä, jalkoja ja siipiä, olipa kalankin
päitä. Näytti kuin koko Nooakin arkin eläimistö olisi kuollut siihen
ja lahonnut paikoilleen. Kaikkien näiden eläinten lihalla olivat
jääkarhut ruokkineet poikasiaan. Vasili ja Miihkali kantoivat luut
ja muut roskat mereen, kun pelkäsivät naalien taas kerääntyvän
jätekasoille heidän naapureikseen.

Majan lattiana oli paljas maa. Seinän vierellä nurkkauksessa oli
vielä jäljellä hylkeen- ja peurannahan palasia maassa kiinni. Siitä
päättäen kapteenivainajalla oli ollut nahkaiset lattiamatot. Toisessa
nurkkauksessa oli puoleksi lahonneita haahkan untuvia, nähtävästi hän
oli suojellut itseään kylmältä samoin keinoin kuin ”Varangin” miehet.
He kantoivat meren rannalta puhdasta hiekkaa lattialle, asettivat
pöytäkivet ja istuinkivet paikoilleen ja korjasivat takkaa, jonka
jääkarhut olivat hajoittaneet tapellessaan.

Kiuasta korjatessaan he löysivät kupinmuotoisen kiven, jota vainaja
oli käyttänyt rasvalamppuna, ja lieden liettyneestä tuhasta
kivihiilen palasia.

— Mistähän kapteeni vainaja on saanut tänne kivihiiliä? ihmetteli
Lauri.

— Ehkä laivastaan. Ehkä tämä maja on ollut hänen asuntonaan jo ennen
laivan uppoamista, arveli Bukke.

— Maja on tehty sen jälkeen kun hän haaksirikosta pelastuneena
tuli maalle, penäsi Lauri. — Sitä ennen hän asui laivassaan eikä
varmastikaan olisi ruvennut näin suuritöisen majan tekoon, johon
häneltä olisi mennyt paljon kallista aikaa. Katsokaa tuota kattoa.
Sehän on kivistä koottu kuin saunan kiukaan laki. Jos hän olisi
rakentanut tämän majan ennen laivansa tuhoa, olisi hän tuonut
kattoaineksia tullessaan eikä ryhtynyt noin suureen työhön.

Siihen käsitykseen tulivat lopulta toisetkin. Mutta arvoitukseksi
jäi, mistä kapteeni oli saanut kivihiiliä.

Kiukaan takaa löytyi kolmipiikkinen luusta tehty lintukeihään terä,
josta varsi oli lahonnut, luinen haarukka sekä kultaisia ja kivisiä
nuolenkärkiä. Kapteenilla oli nähtävästi ollut kiukaassaan pieni
varastokomero, jossa hän oli säilyttänyt esineitään.

— Hän näkyy eläneen täällä loppuikänsä kuin Robinson Crusoe ennen.
Yksinkertaisilla luu- ja kiviaseilla hän pyyteli riistaa. Ei tainnut
miehelle jäädä haaksirikosta muuta metallia kuin kultaa.

Kiuasta ei saatu valmiiksi sinä päivänä, sillä hautaamisessa ja
puhdistuspuuhissa kului päivä iltaan saakka.

                                                  ⸻

Toisten ollessa kivimajalla Uula alkoi miettiä vainajan testamenttia
ja hänen perintöään. Hän otti kultalaukun esille nurkasta ja
katseli rahoja. Kuta enemmän hän niitä hypisteli, sitä suuremmaksi
kasvoi hänessä halu ottaa ja kätkeä niistä osa. Ahneuden paholainen
sinkautti hänen sydämeensä epäilyksen kyyn, joka tuntui hänelle
kuiskaavan: ”Uula-Piera, sinä et saakaan osaasi, kun et ole vainajaa
hautaamassa. Toiset vain jakavat keskenään, sillä hyvä. Ota sinäkin
osasi”.

Uula epäröi hetkisen, mutta kiusaus voitti. Hän valitsi joukosta
kaksikymmentä kirkkainta rahaa ja ompeli ne kaksinkertaisen
nahkaliivinsä sisään — erilleen toisistaan, jotteivät liikkuessa
kilisisi.

Kun hautaussaattue tuli illalla asunnolleen, oli Uula olevinaan
vartiopuuhissa aivan kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.

Seuraavina päivinä oli miehillä ankara työ, oli majanmuutto. Kaikki
tavarat kannettiin hollantilaisen kivimajaan. Työläintä oli raskaiden
rasvatynnyrien kantaminen, mutta kolmen päivän kuluttua maleksivat
nälkäiset naalit entisen leirin tyhjällä paikalla.

VARANGIN MAJA

Hollantilaisten rakentama kivimaja oli mukavampi ja kodikkaampi
asunto kuin entinen hatara teltta. Se oli suojaisessa laaksossa; se
saatiin tiiviiksi luomalla lunta päälle, ja silloin se muistutti
eskimojen lumimajaa. Sitä voitiin lämmittää ja ikkunakin siinä
oli; ruuduiksi pingotettiin hylkeen suolien kalvoja. Kivimajan sai
myös pienin keinoin sisustukseltaan kodikkaaksi. Bukke levitteli
lattialle peurannahkoja karvapuoli ylöspäin, vuorasipa niillä osan
seiniäkin. Lauri laittoi pöydän jälleen kuntoon, hankki kiviä
istuimiksi ja asetti pienet höyhensäkit niille pehmikkeiksi. Uula löi
seinälle peuransarvia nauloiksi, joihin liiat vaatteet ja tavarat
ripustettiin. Makuupatjoina oli untuvasäkkejä, jotka päiväksi
siirrettiin peränurkkaan.

Vähitellen alkoi uusi Varangin maja tuntua yhä kodikkaammalta.
Pimeän tullen sytytettiin kiukaalle Grollin rasvalamppu, jonka
vihreänkeltainen valo levisi joka soppeen ja joka samalla hohti
majaan lämpöä. Sen liekillä miehet keittivät ruokansa. Vaikka naalit
olivat tyhjentäneet monta rasvatynnyriä, oli sitä vielä riittämiin,
oli vaikka kahdeksi vuodeksi. Tynnyreitä oli tosin edelleen tarkasti
vartioitava, sillä tarkkavainuiset naalit olivat seuranneet
muuttomiesten jälkiä uudelle asunnolle ja kiertelivät sitä nälkäisinä
haukkuen ja ulvoen öisin kuin pahaääniset koirat.

Kävellessään eräänä aamuna majan ympäristössä Bukke löysi vuonon
rannalta kivikasan, jonka hän huomasi ihmisten tekemäksi. Hän
ilmoitti löydöstään toisille, ja sitä tutkittiin miehissä. Se näytti
olleen varastomajana, mutta katto oli myöhemmin sortunut alas. Kun
kiviröykkiö purettiin, löytyi sen pohjalta kokonainen kasa lahoja
nahanpalasia ja kivihiilen muruja. Nähtävästi kapteeni oli kerännyt
sinne turkiksia vankeusvuosinaan siinä toivossa, että kerran voisi
viedä ne maailman markkinoille ja vaihtaa rahaksi.

Kivimaja ladottiin uudestaan käyttökuntoon ja se toimi sitten
Varangin majan varastoaittana. Sinne vietiin liiat liha- ja
nahkatavarat ja oviaukko tukittiin kivillä.

Vähän myöhemmin Lauri pääsi sattumalta selville siitä, mistä kapteeni
vainaja oli saanut kivihiiliä. Kun hän kerran metsästämään mennessään
kulki korkean rantakallion alla, sattui hänen katseensa osumaan
kallion kyljessä olevaan mustaan vuorikerrokseen. Hän louhi sitä
puukolla ja huomasi, että se oli kivihiiltä; rannallakin oli aaltojen
murentamia kivihiilenpalasia. Lauri keräili niitä ja vei majaan. Ne
paloivat hyvin takassa ja antoivat huoneelle enemmän lämpöä kuin
rasvalamppu. Siitä miehet innostuivat vuorityöhön ja pian kuului
kallion kyljestä jyske ja pauke, kun siellä louhittiin tuota mustaa
polttoainetta talven varaksi.

Lauri ja Uula kulkivat edelleen yhdessä metsästysmatkoilla, milloin
peuroja ampumassa, milloin kiirunoita pyydystämässä, milloin
Poolinlahdella ja avoimella merellä hylkeitä vaanimassa. Luoteja oli
niin vähän, ettei heidän kannattanut hylkeitäkään ampua pyssyllä;
he pyytivät niitä harppuunalla kuten eskimot. Nähdessään hylkeen
makaavan jäällä he ryömivät varovasti tuulen alta sen lähelle
ja heittivät harppuunan eläimen selkään. Useimmiten hylje pääsi
sukeltamaan jään alle, mutta kaksi miestä jaksoi kuitenkin pidellä
nuorasta ettei se päässyt pakoon, ja lopuksi se väsyttyään kohosi
reiälle, jossa sitä odotti varma kuolema. Miehet käyttivät hylkeen
lihaa keitettynä ja paistettuna usein ruoakseenkin, kun peuranliha
alkoi kyllästyttää.

Vaikka Lauria oli lähtiessä peloteltu Huippuvuorten jääkarhuilla,
ei hän ollut nähnyt niitä koko. Mutta talven tullen ne
alkoivat palailla pohjoisesta etelään. Ensimmäisen jääkarhun Lauri
näki omituisissa olosuhteissa, ja hän katui aina jälkeenpäin, ettei
yrittänyt sitä pyydystää.

Lauri oli taas Poolinlahden suulla hylkeitä vaanimassa, sillä kertaa
yksin. Hän oli päässyt jäällä makaavaa hyljettä niin lähelle, että
oli jo heittämässä siihen harppuunan, kun äkkiä vesi hylkeen reiässä
posahti. Jään alta ilmaantui näkösälle jääkarhun mahtava pää ja heti
sen jälkeen koko ruumis.

Karhu tarrasi hylkeen niskaan ja alkoi syödä sitä aivan Laurin
silmien edessä. Hän olisi hyvin yltänyt heittää harppuunan karhun
kylkeen, mutta ei uskaltanut. Hänen täytyi jäällä maaten katsoa,
kuinka hylje vähin erin katosi karhun vatsaan. Jos olisi ollut pyssy
mukana, olisi sen varmasti saanut ammutuksi.

Lauri pelkäsi, että hänen maatessaan siinä hangella jääkarhu luulisi
häntä hylkeeksi ja syöksyisi kimppuun. Sen tähden hän koetti toimia
mahdollisimman varovasti ja harkitusti. Hän punnitsi kauan, miten
olisi paras menetellä: lähtisikö pakoon, jäisikö paikoilleen vai
hyökkäisikö harppuuna aseenaan pedon kimppuun. Lopuksi hänestä oli
viisainta antaa jääkarhun syödä saaliinsa rauhassa, sillä kaikki
petoeläimet ovat kärtyisiä kun niiden ruokarauhaa häiritään. Monelta
merimieheltä hän oli kuullut, että jääkarhu useimmiten lähtee ihmistä
pakoon, ja siihen luottaen hän päätti säikyttää petoa. Kun karhu
oli syönyt hylkeen, Lauri hyppäsi pystyyn ja karjui täyttä kurkkua
heilutellen harppuunaa kädessään. Ihmeellisen näköinen kahdella
jalalla kulkeva hahmo, jonka äänikin oli peräti outo, hämmästytti
jääkarhua niin, että se hetken mietittyään lähti karkuun.

Lauriin jääkenttien valkoinen majesteetti teki juhlallisen
vaikutuksen. Sen jokainen liike oli joustava ja hitaan arvokas.
Ylhäisesti se katseli ympärilleen niin kuin ainakin se, jolla on
valtaa ja voimaa ja jonka ei tarvitse pelätä mitään.

Lauria harmitti, ettei pyssy tullut mukaan ja että ensimmäinen
kohtaus jääkarhun kanssa oli näin nolo. Hän ei voinut aavistaa, että
näistä pedoista koituisi hänelle myöhemmin tavatonta harmia.

Varangin majan asukkaat olivat joutuneet jäämään kaukaiseen pohjolaan
yllään kevyet kesävaatteet; heillä ei ollut turkkeja eikä pakkasta
eristäviä kenkiäkään. Mutta niistä ei ollut hätää, sillä aineksia oli
ja tekotaitoakin. Turkisnahkoja oli riittävästi. Naalien kesäkarva
oli muuttunut valkoiseksi ja tihentynyt. Niiden nahoista tuli siis
keveitä, kauniita ja lämpimiä turkkeja mestarien käsissä. Ja täytyy
tunnustaa, ettei Varangin miehillä ollut peukalo keskellä kämmentä.
Vasili oli ennen tehnyt räätälin työtä Pietarissa. Mahtvei ja Uula
osasivat kuten kaikki koltat — tehdä koipikenkiä ja ommella peskejä.

Kukin sai pyytää itselleen turkkinahat. Se ei kestänyt monta päivää,
sillä nälkäisiä naaleja maleksi runsaasti. Nahat peitottiin ja
pehmitettiin, ja niin alkoi ahkera istuminen rasvalampun ympärillä.
Vasili ompeli neulalla ja langalla, jota oli joka miehellä mukana,
koltat taas käyttivät peuranjännesäikeitä. Ompeluaskareissa
päädyttiin työnjakoon: Uula ompeli yksinomaan kenkiä peurankoivista,
Mahtvei ja venäläiset turkkeja ja Lauri Bukke ja lakkeja, jotka
olivat padanmuotoisia ja leuan alta solmittavilla sivuviilekkeillä
varustettuja aivan kuin samojeedeilla.

Parin viikon ahkeran työn jälkeen oli Varangin majan miehistön
ulkoasu muuttunut valkoiseksi. Naaliturkeissaan, joissa karvapuoli
oli ulospäin, he näyttivät aika uhkeilta eikä pakkasesta ollut
pelkoa. Kun miesten koko ulkoasu oli nyt täydellisesti lumisen
ympäristön värinen, oli uusista turkeista sekin hyöty, että
metsästyksessä pääsi otuksia aivan lähelle.

Myöhemmin koltat ompelivat peurannahoista peskin joka miehelle ja sen
jälkeen kaksinkertaisissa turkeissa tarkeni vaikka lumihangessa.

Asunto- ja vaatetusolot oli näin ollen saatu tyydyttävään kuntoon,
mutta toisin oli ravinnon laita. Leipä loppui heti sen jälkeen
kun he olivat uuteen majaan muuttaneet. Kalaa ei saanut jään alta
ja ainainen liha ja rasva alkoivat varsinkin Bukkea ja Lauria
tympäistä. Monesti muistuivat silloin Laurin mieleen Päiväniemen
maukkaat nauriit ja perunat ja äidin leipoma ohrarieska, jota
syötiin sunnuntaisin voin ja maitovellin kanssa. Kovasti kärsivät
kasvisravinnon puutteesta myös venäläiset, jotka olivat kotioloissaan
tottuneet syömään vain ruislimppua ja hapankaalikeittoa. Siihen
aikaan he olivat hartaasti toivoneet pääsevänsä lihapatain ääreen,
nyt heidän toivomuksensa oli toinen. Kun Lauri tätä kasvisravinnon
puutetta kerran valitteli, virkkoi Uula:

— Meillä monitsi syyväh petran rapoa, kun liebuska lopahtaa.

— Mitä peuran rapaa?

— A, mahalaukun sisältä. Tuo sie petran maha, niin näytän siula.

Kun Lauri seuraavana päivänä sai ammutuksi peuran, toi hän sen
pullean mahalaukun majaan.

— Vot, vot, tästä tulou hyvä ruoka! huudahti Uula.

Hän avasi mahalaukun, asetti sen pöydälle, haki lusikat ja käski
toisia syömään sen ruskeanvihreää puuromaista sisällystä. Koltat
alkoivat sitä ahmia hyvällä ruokahalulla. Vastenmielisesti tarttui
Lauri lusikkaan, mutta maistoi kuitenkin.

— Tämähän on hyvää, myönsi Lauri vaikka ennakkoluulot tappelivat
kovasti vastaan.

— Tämä on erinomaista, kehui Bukke, — kerrassaan herkkua. Miksi ei
ole ennen osattu sitä käyttää!

Mahalaukun sisällys katosi tuossa tuokiossa miesten vatsaan, ja
myöhemmin käytettiin peurojen mahalaukun sisällys aina ravintona.
Keittivätpä miehet siitä puuroakin sekoittamalla joukkoon peuran
verta.

Nopeasti lyhenivät päivät, ja pitkät yöt tekivät elämän yhä
tukalammaksi. Metsästysretkiä voi tehdä vain keskipäivällä.
Viimein sammui kokonaan päivän kajastus, ja edessä oli napamaiden
yhtämittainen talviyö, jolloin ei juuri tehnyt mieli retkeilylle.
Näinä pitkinä viikkoina istuivat miehet enimmäkseen majassa valon
ääressä tehden käsitöitä tai kertoillen meriseikkailuja ja tarinoita.
Mutta ylevän kaunis oli toisinaan talviyökin.

Kerrankin tähtikirkkaana yönä toisten nukkuessa sikeästi istuivat
Lauri ja Bukke majan edustalla katsellen ylhäisen juhlallista
näkymää. Syvän sinisenä kohosi taivaanholvi valkean maiseman yllä.
Tähdet paloivat kirkkaina, meteorit viilsivät taivaan korkeutta
kuin tuliset veitset, linnunrata kaartui ylitse maidonvalkoisena,
ja punertavan keltaisina lainehtivat revontulet mittaamattomassa
avaruudessa heijastellen hangelle ihmevaloaan.

— Mitä sinä nyt mietit, Bukke?

— Ajattelin kotia. Onkohan Ingeborg siellä vielä minulle uskollinen,
kun en tullutkaan syksyllä niin kuin lupasin! Mutta minä tulen
silloin, kun kesä on ihanimmillaan. Omenapuut ja kirsikat kukkivat
silloin majan ympärillä, ja vuonon pinnalla välkehtii kesäyön rusko.
Silloin palaan ja palaan rikkaampana kuin läksin.

Miehet istuivat hajamielisinä miettien kotoisia kaipaajiaan, kunnes
yltyvä pakkanen pakotti heidät lämpöiseen majaan.

KERIPUKKI JA 'KUOLEMANMYLLY'

Varangin majan miehet taistelivat urhoollisesti monia ulkonaisia ja
sisäisiä vihollisiaan vastaan säilyäkseen olemassaolon taistelussa.
Mutta pitkä talvinen pimeys, yksipuolinen ravinto, ankara ilmasto
ja ikävä valmistivat yhdessä tietä napaseutujen kauhulle,
keripukille. Se hiipi heidän keskelleen salaa, näkymättömänä, mutta
sen vaikutukset ilmenivät pian. Aluksi majan asukkaat olivat aivan
neuvottomia, sillä heillä ei ollut keinoja taudin torjumiseen. Jos he
olisivat saaneet yhdellä ainoalla hollantilaisella kultarahalla ostaa
vihanneksia tai perunoita, olisi se kadonnut kauaksi aikaa heidän
joukostaan.

Keripukin tuntevat hyvin kaikki Jäämeren laivamiehet ja
tutkimusmatkailijat ja kauhistuvat sen saapuessa heidän keskuuteensa,
sillä useimmiten se vaatii uhriltaan hengen. Se on aikojen kuluessa
tuhonnut useita retkikuntia perin pohjin.

Muutamia sen illan jälkeen, jona Bukke toiveikkaana
puhui Norjaan palaamisestaan, ilmenivät hänessä tuon kamalan taudin
oireet. Hän kävi uneliaaksi ja oli haluton liikkumaan, hän olisi
vain nukkunut vuorokaudet läpeensä. Kasvot kävivät harmaan kalpeiksi
ja nivelissä tuntui särkyä. Päivä päivältä hänen tilansa tuli yhä
pahemmaksi, ruokahalu katosi, ikenet turposivat niin ettei hän
voinut syödä, ja nenästä vuoti verta eikä sitä mitenkään tahtonut
saada asettumaan. Hänen toverinsa tunsivat taudin ja koettivat niitä
parannuskeinoja, joita oli käytettävissä. Ensin sen huomasi Vasili,
joka Sahalinilla oli nähnyt paljon keripukkia vankien keskuudessa, ja
sitten sen tunsivat toisetkin.

He kaikki tiesivät, että liikkuminen ja uinuvien elinvoimien
herättäminen oli paras vastustuskeino. Sen tähden he pakottivat
sairaan liikkumaan. Lauri ja Uula ottivat häntä ensin käsistä
kiinni, nostivat vuoteelta ja veivät ulos. Bukke sai siellä kahlata
kinoksissa ja juosta heidän välissään, mutta se oli sangen työlästä
taluttajillekin. Sitten Uula haki puukangen, vanhan purjepuun, jonka
he olivat löytäneet meren rannalta, ja he sitoivat Bukken kädet
hihnoilla sen keskelle. Nyt alkoi uudestaan lumessa juoksu. Neljä
miestä tarttui kangen päihin, he lähtivät täyttä vauhtia juoksemaan
kinosten halki ja sairas sai kiirehtiä jalkojaan pysyäkseen pystyssä.

— Älkää hyvät toverit! Jäseniin käy hirmuisen kipeästi — älkää
rääkätkö! Laskekaa majaan lepäämään! Annan teille ku- kultaosuuteni,
jos päästätte — minä kuolen tuskaan.

— Koeta kestää, Bukke, sanoi Lauri. Me tahdomme vain, että paranisit
etkä kuolisi. Emme halua kultaasi.

— Säästäkää, muuten majaan päästyäni kostan. Te kiusaatte minua
kuin paholainen sielua, te kidutatte minua hirveästi. Onko teillä
vähääkään ihmistunteita?

— Juoksehan vain tangossa äläkä laahaudu kuin pulkka.

— Ampukaa minut, älkää kiduttako!

Keskustelu tapahtui katkonaisesti juoksun aikana. He seisahtuivat
hetkeksi levähtämään ja miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kohta alkoi
sairaan ’lääkintä’ uudelleen.

— Voi Ingeborg, jos tietäisit, kuinka minä kärsin. Nämä tuskat ovat
helvetilliset, enkä minä tästä enää koskaan parane.

Toiset luulivat sairaan hourailevan. Se hellytti Laurin ja hän päätti
sillä kertaa lopettaa tämän kovakouraisen sairasvoimistelun. Bukke
pääsi hartaasti toivomalleen vuoteelle, ja Lauri lähti pimeästä
huolimatta hakemaan metsän riistaa, sillä hän tiesi, että myös tuore
eläimen veri oli hyvää lääkettä. Lauri sai ammutuksi kuun valossa
kaksi kiirunaa, joiden veren hän valutti tarkoin kuppiin ja juotti
sairaalle. Neljän tunnin nukkumisen jälkeen aloitettiin juoksu
uudestaan. Vaihteen vuoksi he kiipesivät nyt laakson sivuseinää ylös
ja antoivat sairaan pudota jyrkimmästä kohdasta alas lumikinokseen
noin kymmenen metrin matkan. Putoamisen aiheuttama huimaus pani
veren Bukken suonissa häilähtelemään, ja se vaikutti virkistävästi.
Tämänkin käsittelyn aikana sairas rukoili, että hänet päästettäisiin
lepäämään.

— Antakaa minun nukkua pois tästä kurjuudesta! hän sanoi usein.

Mutta viiden ilmamatkan jälkeen hän tunsi olonsa virkeämmäksi ja
ruokahalukin oli palannut. Pienen levon jälkeen alkoi taas juoksutus.
Näin he elivät viikkoja Kukaan ei uskaltanut nukkua neljää tuntia
enempää vuorokaudessa, sillä pitkä uni saattoi aiheuttaa keripukin.
Kaikki koettivat aikansa kuluksi tehdä jotakin, jottei vaipuisi
uneliaisuuteen ja velttouteen. Ne jotka eivät olleet sairasta
juoksuttamassa tekivät käsityötä, muokkasivat nahkoja, ratkoivat
turkkejaan ja ompelivat saumat uudellen kiinni. Tehtiin aivan
tarkoituksetonta työtä. Pääasia oli, että oltiin hereillä jossakin
toimessa, joka kiinnitti mieltä ja piti jäseniä liikkeellä.

Huolellisen hoidon vaikutuksesta Bukke välillä vähän tointui, ja
jos hänelle olisi ollut hiukan kasvisruokaa, olisi hän parantunut
täydellisesti. Mutta pitkän pimeän aikana ei Lauri saanut ammutuksi
yhtään peuraa, jotta olisi saanut sairaalle ainoaa kasvisravintoa
mitä voitiin hankkia. Harvoin hän sai muutakaan riistaa, paitsi
naaleja, joiden verta koetettiin juottaa sairaalle. Ponnistuksista
huolimatta Bukke tuli äkkiä huonommaksi ja sairas voimistelu jatkui
entiseen tapaan.

Vielä synkemmäksi tuli elämä Varangin majassa, kun Uula ja
Mahtvei sairastuivat samoihin aikoihin. He olivat jo kauan aikaa
osoittaneet sairauden oireita. Työ ei ollut juuri laisinkaan sujunut,
vastahakoisesti he olivat lähteneet Bukkea juoksuttamaan, silmät
olivat painuneet syvälle päähän ja ne olivat alkaneet omituisesti
kiiltää. Viimein hekin jäivät kokonaan vuoteeseen.

Mitä oli nyt tehtävä? Oliko heidän kaikkien vuoron perään painuttava
vuoteeseen ja kuoltava siihen jääkarhujen ja naalien ruoaksi!

Lauri, Vasili ja Miihkali eivät voineet juoksuttaa sairaita niin
paljon kuin olisi pitänyt; kutakin juoksutettiin vuorollaan, mutta
sillä aikaa joutuivat toiset olemaan liian kauan liikkumatta. Lauri
ja venäläiset neuvottelivat huolestuneina tilanteesta.

Suurimman hädän aikana työskentelevät ihmisen aivot ihmeellisen
tarmokkaasti keksiäkseen pelastuksen. Näissä ponnistuksissa
voivat ajatusten salaperäiset langat sotkeutuakin ja ihminen jää
mielipuolena haparoimaan tai tylsänä tuijottamaan. Mutta usein
välähtää myös pelastuksen tie avoimena tai valkenee keino, jolla
hätää lievennetään tuntuvasti.

Kun Lauri taas mieli uusia lääkintäkeinoja, muistui hänen mieleensä
lasten ’karuselli’ eli hoijakka. Siinähän oli oivallinen laitos,
jolla voi saada kaikki sairaat yhtaikaa juoksemaan. Hän puhui
keksinnöstään Vasilille ja Miihkalille ja he rupesivat heti
valmistamaan hoijakkaa. Varangin niemen rannikolta, samalta seudulta
jolta purjepuu oli löytynyt, oli Lauri myöhemmin löytänyt tyvestä
katkaistun purjeveneen maston, jonka merivirta ja tuulet olivat
kuljettaneet sinne. Miehet olivat kantaneet sen kokonaisena majalle.
Tyvestä Lauri katkaisi kirveellä kappaleen, joka sitten upotettiin
maahan pystyyn, ja sen päähän iskettiin pyöreä rautapalanen
karusellin navaksi. Mastosta hän veisteli selkäpuun ja teki sen
keskikohdalle napaa varten reiän. Kun selkäpuu nostettiin kieppumaan,
oli hoijakka valmis.

Sen käyttäminen keripukin lääkinnässä oli hyvin yksinkertainen.
Sairaat sidottiin hihnoilla käsistään tangon päihin, ja terveet
pyörittelivät navan läheltä laitetta. Siinä sai sairaiden
juoksunopeuden minkälaiseksi halusi; vähemmän sairaat asetettiin
tangon nenään, ja he juoksivat siellä pitkin harppauksin.
Varangin majan hoijakkaa sanoivat miehet ’könttyrimyllyksi’ ja
’kuolemanmyllyksi’, ja sairaat rukoilivat ettei heitä sidottaisi
siihen.

Taisi olla joulun aika — he eivät enää olleet selvillä viikon eikä kuukauden
päivistä, vielä vähemmän juhlista — kun kuoleman
viikatemies vieraili ensimmäisen kerran Varangin majassa. Kauan
sairastanut Bukke pääsi kaipaamaansa lepoon, sisäinen verenvuoto oli
äkkiä lopettanut hänen päivänsä.

Se oli Laurille kova isku, sillä huolimatta heikkoudestaan Bukke oli
ollut hänen paras toverinsa sen jälkeen kun Vangel oli hävinnyt.
Kuten ystävät ainakin he olivat viime aikoina uskoneet toisilleen
kaikki salaisuudet, kertoneet toiveistaan ja tulevaisuuden
suunnitelmistaan. Bukken kuoleman jälkeen ei ollut ketään, jolle
olisi voinut paljon muusta puhua kuin jokapäiväisistä asioista.

Bukken kuolema häiritsi pahasti Itäsaarten yhteiskunnan sisäistä
elämää. Terveenä ollessaan hän oli valvonut kotitöitä, hoitanut
pieniä varastoja ja pitänyt yllä majassa ja sen ympäristössä
järjestystä sillä aikaa kun Lauri kulki metsästämässä. Nyt kaikki
tuo jäi Laurin niskoille. Yhteiskunnan sisäinen tasapaino oli
täten pahasti järkkynyt. Venäläiset ja koltat olivat nyt suurena
enemmistönä määräämässä yhteisistä asioista.

Lauri, Vasili ja Miihkali käärivät Bukken ruumiin peurannahkaan ja
hautasivat hänet kapteeni Groll-vainajan viereen. Haudan kaivaminen
routaiseen maahan vaati paljon työtä, eikä se sittenkään ollut
tarpeeksi syvä. Naalien takia he latoivat haudalle kivisen kummun,
jolle Lauri aikoi myöhemmin pystyttää hautapatsaan.

Uula-Piera ja Mahtvei makasivat heikkoina sairaina eivätkä voineet
ottaa osaa Bukken hautaamiseen. Mutta kuoleman majesteetti oli
vaikuttanut heihin syvästi. Uula-Piera tiesi myöskin päiviensä
pian päättyvän. Hän ei halunnut kuolla valhe povellaan, ja siksi
hän toisten ollessa ulkona ratkoi nahkaliivistään ne kaksikymmentä
kultarahaa, jotka hän kapteenin hautauksen aikana oli siihen
ommellut, ja kuljetti ne konttaamalla yhteiseen kultalaukkuun
varastolaatikon taakse.

Kuukautta myöhemmin tuli Uula-Pieran vuoro ja kolme vuorokautta sen
jälkeen sammui myös Mahtvein elämä, vaikka terveet koettivatkin
parhaansa mukaan hoitaa heitä. Tunturien kuivaan ilmaan tottuneet
koltat eivät kestäneet Huippuvuorten talven kylmää kosteutta
etelätuulten aikana. Lauri ja venäläiset hautasivat heidät toisten
vainajien viereen.

— Saa nähdä kenen vuoro nyt tulee, sillä keripukki on alkanut
niittää Varangin majan miehiä kuin kortteita, sanoi Lauri
alakuloisena hautajaistilaisuudesta palatessaan.

— Sie nuori mies, sie kessät, myö Miihkali kanssa myös kessetäh.
Kuin olimme Sahalinilla, propati miestä kui heinöä.

— Kohta luulen päivän valon palaavan näille kuoleman saarille, se
virkistää, se antaa uusia elinvoimia ja tekee mahdolliseksi ampua
riistaa, josta saamme tuoretta ravintoa. Jos kestämme maaliskuuhun,
niin silloin elämme ensi kesään ja meidät noudetaan pois tästä hornan
kuilusta.

Varangin maja tuntui sen jälkeen hyvin autiolta. Vain kolme miestä
istui nyt rasvalampun vieressä tai takan hiilloksen ympärillä
näperrellen käsitöitä.

Tänä synkkänä aikana ilmaantui heille vielä uusia vihollisia:
jääkarhuja. Eräänä yönä Lauri heräsi karmeaan murinaan, joka
unen läpi kuului varastolta päin. Hän nousi istumaan ja kuunteli
tarkkaan. Ei kuulunut muuta kuin naalien rääkyminen. Siihen Lauri oli
tottunut, se oli jokaöistä musiikkia, eikä hän enää pelännyt niiden
varasteluakaan, sillä Bukke oli kannattanut jokaisen rasvatynnyrin
ympärille kivilohkareita suojaksi ja tukittanut tarkoin kivillä
varastoaitan oven. Naalit eivät päässeet murtautumaan varastoihin,
mutta seisahtuivat makean rasvan ja lihan hajun houkuttelemina
varastomajan ympärille nälkäisinä haukkumaan ja rääkymään. Lauri
luuli heränneensä tähän tavanomaiseen meteliin ja nukkui pian
uudestaan.

Mutta kun Vasili meni sitten hakemaan varastoaitasta peuranlihaa
aamiaiseksi, hän näki siellä käyneen ankaran hävityksen. Kivet
majan ovelta oli vieritetty pois ja varastot syöty melkein
putipuhtaiksi. Ympärillä oli lumi poljettu aivan tantereksi ja
kaikkialla oli jääkarhujen leveiden käpälien ja suurien kynsien
jälkiä. Lihavat peuranpaistit olivat menneet parempiin suihin,
makeat lintusäilykkeet, joita Bukke-vainaja oli valmistanut
niin huolellisesti, oli syöty ja tynnyrit hajoitettu. Useimpiin
rasvatynnyreihin olivat karhut pureskelleet suuria aukkoja ja syöneet
hyytyneen rasvan. Tuskinpa Huippuvuorten jääkarhuilla oli koskaan
ennen ollut sellaista valmiiksi katettua pöytää kuin sinä yönä.

— Voi kirottuja eläimiä, minkä tekivät! päivitteli Lauri. — Tämä
oli meidän surmamme, sillä mistä nyt saamme ruokaa?

— Liha lihasta. Karhu suimi petran lihat, myö karhun lihat. Sie
ampumas karhu, kun tulou, selitti Vasili.

— Ei ole enää paljon millä ampua. On vain muutama luoti.

— Liha lihasta, vaativat venäläiset.

KULLANHIMO JA IHMISHENKI

Napamaiden yhtämittainen yö ja ankara keripukki olivat pitäneet
Varangin majan asukkaat kotosalla. Ja olihan puuhaa sisälläkin.
Kärisevän rasvalampun valossa he peittosivat naalin ja peuran nahkoja
kuin eskimot sekä ompelivat turkkeja, peitteitä ja koipikenkiä.
Ruoanlaitto kuului enimmäkseen Laurin tehtäviin. Hänen huolenaan oli
suureksi osaksi sen hankintakin, koska hän oli paras pyssymies ja
panoksia vähän. Erinomainen ampumataito nosti Laurin arvoa kumppanien
silmissä, mutta nuorukainen oli huolissaan, sillä hän oli Bukken ja
kolttain kuoleman jälkeen huomannut, että toisiin ei voinut lainkaan
luottaa.

Kun kevät pakkaspäivänä oli niin pitkällä, että valoisimpana aikana näki ampua,
valmistui Lauri eräänä etsimään tuoreempaa riistaa.
Toiset jäivät kotiin.

Laurin poissaoloa käyttivät majaan jääneet neuvotellakseen
kulta-aarteesta.

Vasili otti raskaan kultalaukun esille, pudisti sen kilisevän
sisällön peurannahalle ja alkoi laskea rahoja.

— A, vot vot, mitys kultadjenka, se painamas enembi kui ruplan
hopieraha. Koeta Miihkali.

— Äijin jykie, äijin jykie. Myö ollah pohatat. Paljonko siinä
djenkoa?

— Mie laskin satakuusikymmentä, mie ei malta enembi laskea. Ylen
äijä on.

— Paljonko mieheh tulou? kysyi Miihkali.

— A buolet siula, buolet miula.

— Entäpä Lari?

— Ei mitänä, ei yhtänä kopeikkoa.

— Lari ei tyytymä siihe, hän ilmoittama polisil Norjas.

— Heän ei ymmärtämäs kullan peäl. Heän antamas ne meile.

— Ei anna, osan tahtou.

— Kuulekka sie Miihkali, sanoi Vasili hiljaa, aivan kuin peläten
jonkun kuulevan. — Myö lähettämä Lari pois, Lari kuolou, myö kivi
jalkah da paiskoamma mereh, ku laiva näkyy.

Miihkali mietti hetkisen. Näytti siltä kuin ihmisyys ja pahe olisivat
hänessä vähän aikaa taistelleet ylivallasta, mutta pahe voitti.

— Ka niin teemmä. Rikkahina Sunkuh baloamma.

Sitten tuli hetken kestävä hiljaisuus. Molemmat näyttivät
ajattelevan, mitä kaikkea he sillä kullalla hankkisivat, kun
kotipuoleen pääsisivät. Kuului vain tahdikas metallin kilinä, kun
rahat heitettiin toiseen läjään.

Sitten he jakoivat kasan keskenään tasan ja Vasili erotteli omansa
vielä pienempiin kasoihin. — Katso, veli! sanoi hän, — näillä ossan
talon Sunkusta, näillä heposia, näillä lehmiä ja näillä käyn kauppaa.
Mie ossan komiat vaatteet ja kuin mie gulatshin, niin inehmiset sanou
ja pokkuroitsoo: ”Tuossa mänöi kuptsa, ylen pohatta”. Ja kun mie
Piiterissä uulitsalla käyn, niin tsaari milma ikkunasta vinkkoaloo ja
poajii: ”Vasili Kanin, tuleka sie minu kera tsaijun juontih, mie oun
aikon siut tehä uratnikaksi”.

— Älä sie poaji, kakkih kulta pätöö.

Lauri kuuli koko keskustelun. Hän ei ollut mennyt suoraan
metsästämään, vaan seisoi majan ulkopuolella pyssyään kunnostamassa
kun tämä häntä läheisesti koskeva neuvottelu alkoi.

— Vai niin, vai sellaisia tovereita minulla onkin. Ihminen on
sittenkin pahin peto maailmassa, hän ajatteli alakuloisesti
lähtiessään majalta.

Hän oli kyllä tiennyt, että Vasili oli suuri heittiö, johon ei
voinut vähääkään luottaa, mutta Miihkalia hän luuli vähän paremmaksi
mieheksi. Nyt hän sen kuuli, nyt tiesi, mikä häntä odottaisi
siinäkin tapauksessa, että he eläisivät kesään ja laiva tulisi heitä
hakemaan. Toiset olivat valmiit muutamien satojen kultarahojen tähden
raivaamaan hänet tieltä. Lauri oli kiitollinen siitä, että oli
kuullut asuintoveriensa aikomukset ja tiesi pitää varansa. Siitä hän
oli varma, ettei hänellä ennen avovettä ollut hätää, sillä heittiöt
tahtoivat käyttää hyväkseen hänen metsästystaitoaan. Hän luotti myös
siihen, että voisi pitää heidät molemmat kurissa, elleivät he salaa
hyökkäisi.

Lauri sai ammutuksi peuran. Kun hän iltahämärässä peuranpaistit
selässä ja pyssy kädessä lähestyi tilapäistä kotiaan, olivat hänen
askelensa raskaat. Maja tuntui hänestä kamalammalta kuin jääkarhun
luola; ihmisen kullanhimo oli sen saastuttanut. Tästä lähtien
täytyisi Laurin alinomaa varoa ihmisshakaalien kavalaa hyökkäystä.
Miksi ei hollantilainen kapteeni ollut ennen kuolemaansa kaivanut
kirottua aarrettaan maahan, kun huomasi, että juuri kulta oli hänet
saattanut perikatoon!

— Ka, siinä se meillä pissoalimies, äsen läksi, nyt toi petran
paissit, kehui Vasili, ja kavala ilme pilkisti hänen kissannaamastaan.

Miihkali ei puhunut mitään, vaan tuijotti leukapartaansa sivellen
rasvalampun liekkiin.

Ennen oli Lauri kohdellut heitä toverillisesti ja mukautuvaisesti.
Nyt hän päätti muuttaa käytöstapaansa: ruveta käskijäksi ja
määrääjäksi. Toisten oli häntä toteltava niin kauan kuin he olivat
hänen metsästystaidostaan riippuvaisia. Pitkän vankeudessaolon aikana
oli lain koura istuttanut heihin tottelevaisuuden hyveitä, ja sitä
hän nyt aikoi käyttää apunaan.

— Ottakaa heti paikalla mursunnahkahihnat olkaukseenne ja lähtekää
hakemaan peuran lihoja tuolta tunturin laaksosta. Menette sinne
jälkiä myöten.

— Eihän tässä mitänä kiirehtä.

— Pieti matkaan, nyt ei siekailla! Vai luuletteko minun jääkarhuja
ja naaleja ruokkivan ampumillani peuroilla. Ei ole enää ruutiakaan.
Millä te luulette elävänne kesään? Jollen toisi silloin tällöin
peuraa, niin nälkään kuolisitte kuin rotat tyhjään hinkaloon.

Vasili ja Miihkali katselivat ihmeissään tätä kurssinmuutosta, mutta
lähtivät kuitenkin, vaikka vastaan kyräillen.

Illalla keitettiin peuranlihaa. Näennäinen rauha vallitsi taas
majassa, kun miehet kylläisinä asettuivat peuran ja jääkarhun
taljojen väliin, mutta todellinen rauha oli kaukana.

Vasili ja Miihkali kuiskailivat usein keskenään salaisia asioitaan,
ja se piti Laurissa vireillä epävarmuuden tunnetta. Hän ei uskaltanut
oikein levollisesti nukkuakaan, hän kuuli pienimmänkin liikahduksen
majassa ja kavahti heti istumaan. Pyssynsä piti hän aina vieressään.
Hän mietti sitäkin, että luovuttaisi aarteen noille kahdelle
roistolle, mutta huomasi, ettei se auttaisi; he eivät varmaankaan
uskoisi sitä todeksi, vaan epäilisivät, että Lauri laivaan päästyään
vaatisi kuitenkin osansa.

Näin oli aarteesta, jonka löydöstä Lauri oli iloinnut, tullut
Varangin majan kirous. Se oli sytyttänyt Vasilin ja Miihkalin
mielessä intohimon, joka kalvaen vaati, että kolmas oli saatava pois
päiviltä.

— Metsehisen jääkarhut! päivitteli kerran Vasili. Jos ne ei olis
syön meän ruokia, mie pissältäisin Larin heti avantoh jeän alle.

— Ei heän niin väleh mäne, vastah tappelou. Mutta mie avitan sitte
kevöähällä, ei nyt.

Jääkarhujen yöllinen vierailu Varangin majan varastoaitassa oli
Laurille oikeastaan onnellinen tapaus, sillä muuten nuo heittiöt
olisivat heti koettaneet panna pahan aikeensa täytäntöön.

Seuraavana yönä ei Lauria nukuttanut. Yön hiljaisuudessa,
pehmitettyjen naalinnahkavällyjen alla maatessaan hän mietti tukalaa
tilaansa ja koetti keksiä pelastuskeinoa.

— Jos hakkaisi avannon vuonoon ja upottaisi aarteen meren pohjaan?
Silloin tulisivat nuo roistot raivoon ja huutaisivat: sinä varastit
meidänkin osamme, sen saat maksaa hengelläsi oman lakisi mukaan.

— Jos paljastaisi heille heidän pirullisen aikeensa? Silloin he
panisivat heti toimeen suunnitelmansa omaa henkeään peläten.

— Voi Bukke, sinä olit oikeassa! Sinä tunsit kullan lumousvoiman
ja ihmisten heikkouden. Minä en sitä tajunnut, sillä harvoin olen
kultaa ennen edes nähnyt. Olisi pitänyt antaa aarteen olla kätkössä
siihen saakka, kun olisimme päässeet ihmisten ilmoille, missä lait ja
järjestysvalta olisivat hiukan hillinneet noiden ihmispetojen ilkeää
intohimoa.

Mutta kun Lauri tarkkaan mietti kaikkia mahdollisuuksia, hän oivalsi
kaksi seikkaa, jotka toistaiseksi suojasivat häntä: ruokatarvikkeiden
puute ja eristetty asema.

Kun Lauri aamulla nousi nukuttuaan levottomasti, kysyi Vasili:

— Ka, mitä sie pakisit unissasi?

— En kai minä mitään puhunut.

— Sie hourailit: ”Kulta, kulta... Miihkali viepi-viepi”. Sie pelkäit
jotta Miihkali viepi kullan.

— En minä sitä pelkää. Eihän kullasta ole täällä mitään hyötyä.

— A kuin ei olis?

— Kun emme pääse täältä pois... Meille käy samoin kuin kapteeni
Groll-vainajalle ja entiselle kullankaivajalle Amerikassa: kuolemme
kullan ääreen nälkään.

— Kuin sille kullankaivajalle kävi?

— Oli kerran Amerikassa köyhä kullankaivaja, jonka edestä onni
aina juoksi pois. Joka kerran kun hän tuli jollekin kultarikkaalle
erämaan joelle, olivat toiset kerinneet ennen häntä ja vallanneet
kultapitoiset kerrokset. Viimein hän suuttui huonoon onneensa, pani
viikon evään laukkuunsa ja painui yksin suureen erämaahan. Hän arveli
että yksin on parempi löytää kultasuoni eikä tarvitse antaa osaa
toisille. Mitään löytämättä mies kierteli erämaata kaksi viikkoa ja
kärsi nälkää, sillä hän oli pienentänyt päivä päivältä annoksensa
ensin puoleen, sitten neljänteen osaan. Viimein kolmannella viikolla,
kun hän oli kulkenut kauas ihmisten ilmoilta, kääntyi onni. Hän
löysi vuorenrotkon — ja katso: siellä kimalteli suuri kultalohkare
vuoripuron rannalla. Mies huudahti ilosta, hänen kuoppaan painuneet
silmänsä kirkastuivat, jäsenet vapisivat mielenliikutuksesta ja hän
soperteli katkonaisia sanoja kuin lapsi. Hän pani parin leiviskän
painoisen kimpaleen laukkuunsa ja lähti kullankaivajien kaupunkia
kohti. Mutta raskas taakka, pitkäaikainen nälkä ja tietön matka
väsyttivät hänet, niin että hänen päivämatkansa lyhenemistään
lyhenivät. Neljäntenä päivänä miehen täytyi jo kulkea konttaamalla
mäkiä ylös, mutta taakkaansa hän ei heittänyt, koska pelkäsi, että
joku toinen sen veisi. Viidentenä päivänä hän väsyi kokonaan, ruoka
oli lopussa, ei ollut vettäkään saatavissa ja jäsenet herpaantuivat.
Vuosien perästä vaeltavat intiaanit löysivät hänet kuivuneena
muumiona taakkansa vierestä. Onni oli tehnyt hänelle ilkeää pilaa.

Vasili iski merkitsevästi silmää Miihkalille. Vaikka hän ei sanonut
mitään, ymmärsi toinen: Lauri pelotteli heitä. Poika tahtoi yksin
anastaa aarteen, koska unissaankin siitä puhui!

Päivän valjettua Lauri lähti metsästämään tunturin laaksoihin,
mutta vahva lumi teki liikkumisen hyvin vaikeaksi. Polviaan myöten
kahlaten hän kulki kiirunoita vaanien ja saikin ammutuksi muutamia.
Peuran jälkiä ei näkynyt. Niukka oli illallinen sinä päivänä Varangin
majassa. Eikä se seuraavinakaan päivinä parantunut; peurat olivat
paenneet pois niiltä tienoilta eikä Lauri vahvan lumen takia voinut
kävellä kauemmaksi kuin Poolintunturin takaisiin laaksoihin.

                                                  ⸻

Kaksi viikkoa myöhemmin oli elämä Varangin majassa muuttunut. Vasili
ja Miihkali makasivat naalinnahkojen välissä majan lattialla.
Rasvalamppu loi vihreänkeltaista valoaan heidän kuihtuneille
kasvoilleen; syvälle painuneet silmät ja koko ulkomuoto ilmaisivat
keripukin taas tulleen tuhojaan tekemään. Miihkali koetti kankeilla
sormillaan solmeilla köyden päätä ja taas purkaa solmuja auki.
Sitä hän teki yhtenään pitääkseen tajuaan valveilla. Viimein
retkahtivat kädet nahalle ja hän näytti nukkuneen. Vasilin vierellä
oli aarrelaukku, ja hän luki hitaasti turtuneella kädellään rahoja.
Tasaisin väliajoin kilahti kolikko aina toiseen kasaan hänen
huuliensa höpistessä laskusanoja. Hän tahtoi tällä tavalla pysyä
hereillä.

Metsästämään lähtiessään oli Lauri antanut heille nämä tehtävät ja
käskenyt pysyä valveilla, kun ei ollut ketään, joka olisi sairaita
juoksuttanut ’kuolemanmyllyssä’. Hän oli miettinyt, oliko oikein
asettaa kuolemansairas mies rahoja laskemaan, mutta hän arveli, että
Vasilin elämän suuri intohimo, rikkauden kokoaminen, pitäisi uinuvat
henkiset voimat parhaiten vireillä, ja siinä hän oli oikeassa.

Lauri ei suinkaan toivonut sairaiden kuolemaa. Hän uskoi
jalomielisellä kohtelulla voivansa poistaa heistä pahimman
petomaisuuden. Kamalalta tuntui hänestä sekin ajatus, että hän jäisi
yksin Itäsaarille.

Ulkoa kuului askelia. Ovi ulvahti kimakasti, ja pakkashöyryn mukana
työntyi erämies sisään heittäen käsistään kaksi nahkapussia, joista
toisessa oli kiirunan verta ja toisessa lintuja.

— Täällä on miehet hyvää! Minä sain lintuja. Ammuin nämä viimeisellä
ruudilla.

Vasili nousi istumaan ja joi hylkeen pääkallosta tehdystä kupista
verta. Kontaten hän kulki sitten Miihkalin vuoteen viereen ja
herätteli häntä:

— Nouseka sie veliseni syömäh, ylene sie juomah kiirunan verta.

Mutta sairas ei liikahtanut, ei enää hengittänytkään ja käsi oli
kylmä.

— Kuollutko?

— Ropatin on minun tavaritshini, minun paras velleni, sanoi Vasili
ja kyynelet vierivät hänen parrakkaille poskilleen. — Kaksikymmentä vuotta
moalimoa matkasimma, Sipirjat ja Sahalinit samoalimma ja
djenkoa etsimmä. Monitsi lopahti raha, monitsi liebuska, mutta
pyytelemällä sai. Nyt meillä äijän djenkoa, vähä ruokoa. Parempi
Sipirjan vankina kuin Pispärkissä vapahana.

Seuraavana päivänä Lauri hautasi Miihkalin. Vasili ei kyennyt mukaan.
Sairaus ja toverin kuolema olivat järkyttäneet hänenkin paatuneen
omantuntonsa niin, että illalla, kun he kahden istuivat majassa,
hän tunnusti pahat aikeensa ja pyysi liikuttuneena anteeksi luvaten
vastaisuudessa olla rehellinen toveri.

Viikon perästä oli Varangin majassa taas hautajaiset. Lauri veti
peurannahkaan käärittyä Vasilin ruumista majasta viimeiseen
lepopaikkaansa. Kevättalven aurinko heitti silloin jo kirkkaita
säteitään maisemien yli.

Yksin jäätyään Lauri alkoi veistellä suksia ’kuolemanmyllyn’
selkäpuusta. Ne olivat hänelle välttämättömät, sillä jalkaisin pääsi
vaivoin kulkemaan vahvassa lumessa. Kauhistavalta hänestä jo tuntui
taistelu nälkää vastaan, kun hän ei voinut enää käyttää pyssyään.
Samasta hoijakkapuusta hän vuoleskeli myös jousen kaaren.

Näinä aikoina kävivät jääkarhut taas varastomajalla, mutta eivät
löytäneet sieltä mitään. Hiukan levottomana odotteli Varangin
majan ainoa asukas, milloin nuo jääkenttien suurimmat ryövärit
tunkeutuisivat majaan ja hän saisi huonoin asein taistella henkensä
puolesta.

LAURI JA JÄÄKARHU PEURAN KIMPUSSA

Suksien valmistuminen oli merkkitapaus ja käännekohta yksinäisen
ikävässä talvielämässä. Nyt Lauri ei enää ollut napaseutujen
luminietosten kahleissa, vaan voi vapaasti liukuilla hohtavien
keväthankien pintaa minne tahtoi: milloin meren rannattomalle
ulapalle, milloin pitkin rannikkoa, milloin rosoisen Poolintunturin
rinteille riistaa etsimään tai virkistämään mieltään mahtavilla
näköaloilla, joita tunturilta avautui kevään kilossa kimmeltävien
maisemien yli. Lauri toivoi myös, että hän voisi suksiensa ja
jousensa avulla pyydystää entistä enemmän riistaa henkensä pitimiksi.
Sukset olivat hänelle urheiluvälineinä, niiden avulla hän luuli
paremmin voivansa vastustaa keripukkiakin. Eihän häntä, retkikunnan
viimeistä, ollut kukaan ’könttyrimyllyssä’ jauhattamassa niin kuin
hän oli muita pyöritellyt.

Työn valmistuminen oli herättänyt mielihyvää ja sen tähden harvoin
nähty hymy karehti hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän kärisevän
rasvalampun ääressä voiteli suksiaan peurantalilla.

Siinä ne nyt ovat, ensimmäiset omatekoiset, mietti hän hyvillään
asettaessaan sukset majan seinustalle. — Kelpaisi niillä hiihdellä
vaikka Saarijärvellä Päiväniemen ympärillä.

Lauri istahti syömään niukkaa aamiaistaan, keitettyä kiirunanlihaa ja
ruisjauhoilla suurustettua lientä, valmistautuakseen sitten etsimään
riistaa vähän kauempaa, sillä hänen ruokavarastonsa oli vähissä, se
riitti tuskin kahdeksi päiväksi. Sitä ajatellessa kasvot synkistyivät
ja kauhunkuvat nälkäkuolemasta ilmaantuivat hänen mieleensä. Hänen
täytyi uskaltaa ryhtyä taisteluun vaikka jääkarhun kanssa elämästä ja
kuolemasta, ja sitten voittaja söisi voitetun, vahvempi heikomman.
Se on korven laki. Jos hän suoriutuisi voittajana, olisi hänellä
lihaa koko kevääksi siihen saakka, kun lukemattomat lintuparvet
palaisivat sulille rannoille ja hylkeet ja mursut asuttaisivat jäiset
rannat. Silloin ei olisi enää hätää ravinnosta, silloin riistaa saisi
vaikka käsin. Mutta nyt oli toista. Oli vain nälkäisiä jääkarhuja,
joita vastaan hänellä ei ollut muuta kuin keihäs ja harppuuna sekä
heikko jousi. Kaikkine varusteineen hän tiesi olevansa jokseenkin
tasaväkinen vastustajainsa kanssa. Voitto taistelussa voi näin ollen
kallistua yhtä hyvin petojen kuin hänenkin puolelleen.

Syötyään Lauri kaivoi syvän kuopan lumeen majan seinustalle ja
peitti paistetun linnun siihen, jotteivät jääkarhut — jos ne
tulisivat nuuskimaan majalle sillä aikaa — söisi hänen viimeisiä
eväitään. Naalinnahkaisen turkisnuttunsa hän kaivoi myös lumeen,
kun ei hiihtäessään sitä tarvinnut. Näiden valmistelujen jälkeen
hän teroitti keihäänsä hiomalla sitä pehmeän kiven kylkeen, samoin
harppuunan terän ja nuolten kärjet. Hän asetti jousen ja harppuunan
selkäänsä, otti keihään toiseksi sauvakseen ja lähti hiihtämään
rantamäkeä meren rannalle. Siellä hän kääntyi toissaöisille
jääkarhujen jäljille ja seuraili niitä rantaa pitkin pohjoiseen.

— Eivät ole heittiöt käyneet viime yönä majan lähellä, koska on
eilen satanutta vitilunta jäljillä, mutisi hän hiihtäessään. —
Mutta ehkä ne vielä palaavat, kun saivat niin vähällä vaivalla hyvät
paistit.

Vaikka Lauri puoleksi vaistomaisesti seurasi jälkiä, ei hän
kuitenkaan todella halunnut niin heikoin asein otteluun noiden
lumikenttien jättiläisten kanssa. Mieluimmin hän olisi suonut
löytävänsä jonkin yksinäisen peuran kaivamassa jäkälää lumen alta.
Sitä hän voisi tuulen alta vaaratta lähestyä nuolen yltämälle,
jolloin voisi sinkauttaa väkäpiikin sen sydämeen tai parhaassa
tapauksessa heittää harppuunan tai keihään sen kylkeen.

Lauri oli hiihtänyt jo muutamia kilometrejä rantaa myöten, kun hän
kyllästyneenä kääntyi pois jäljiltä ja alkoi kavuta laaksokurua ylös
tunturille. Sieltä hän aikoi palata toista kurua myöten majalleen.
Tuskin hän oli kulkenut sataakaan metriä rannasta, kun huomasi aivan
tuoreita peuranjälkiä lumessa. Niistä päätellen oli eläimiä ollut
ainakin parikymmentä. Ne olivat laskeutuneet laakson sivurinnettä
kurun pohjalle ja lähteneet sitä myöten nousemaan tunturille.

Tuo näky sai Laurin entistä vilkkaammaksi: sydän alkoi sykkiä
tiheämmin, kasvot punastuivat ja keihäs vapisi hänen kädessään,
kun hän seisahtui jäljille tarkastelemaan niitä lähemmin. Jossakin
ylempänä hän tiesi olevan kokonaisen karjan komeata riistaa, josta
yksi ainoa riittäisi hänelle ravinnoksi kevääseen saakka, kun vain
saisi kaadetuksi. Hän syöksyi ripeästi lauman jälkeen; hänen täytyi
vaikka väsyttämällä saada siitä yksi saaliikseen. Mutta jonkin
matkaa vinhasti hiihdettyään hän huomasi, että metsästäjän täytyy
aina säilyttää kylmäverisyytensä, sillä viileä harkinta vie paremmin
päämäärään kuin kuuma verinen kiihko. Niinpä hän laakson käänteessä
hiljensi vauhtia ja tarkasteli edessään kohoavaa tunturin rinnettä.
Noin kolmensadan metrin päässä hän huomasi lumella tummia, liikkuvia
täpliä. Siellä oli peuralauma jäkälää kaivamassa. Toisista näkyi
vain takaruumis, toisista vähän selkää, kun ne lumeen kaivamissaan
kuopissa söivät sinertävän valkeaa peuranjäkälää tietämättä mitään
lähestyvästä vaarasta.

Lauri huomasi, ettei ollut viisasta lähestyä peuroja jälkiä myöten
eikä myötätuuleen. Vihollisen nähtyään tai vainun saatuaan ne
olisivat lähteneet laukkaamaan tuntureille, jossa lumi oli kovaa,
ja jättäneet heti takaa-ajajan. Sen tähden Lauri kiersi kaukaa
peuralauman taakse sen yläpuolelle laakson pohjaan ja aikoi ajaa
eläimet entisille jäljilleen, jotta hän myötämäessä paremmin
tavoittaisi jonkin sarvipään.

Peurat olivat tuskin parinsadan metrin päässä, kun hän vinhaa vauhtia
harppuuna toisessa ja keihäs toisessa kädessä alkoi liukua eläimiä
kohti. Se oli huimaa menoa, tuuli vinkui korvissa, takki levisi kuin
purjeeksi ja nahkapohjaiset sukset sihisivät luistaessaan sileätä
laaksoa. Mutta peuroilla oli hyvät aistimet ja joukkoa johtava
hirvas havaitsi ajajan, antoi merkin muille, ja niin koko lauma
syöksyi tiheänä rykelmänä entisiä jälkiään myöten meren rantaa
kohti. Lumi pölisi kuin rajuilma, kaviot raksahtelivat ja haaraiset
sarvet kalahtelivat toisiinsa. Viimeiset vilkuilivat taakseen ja
huomatessaan tuntemattoman pedon lähenevän nopeasti ne syöksyivät
silmät kauhusta pyöreinä ja sieraimet levällään edellään laukkaavien
selkään, ja se hidastutti lauman pakoa.

Kun suurisarvinen johtajahirvas näki piikein varustetun pedon
kiitävän jo aivan lauman kintereillä, päätti se velvollisuutensa
tuntien käydä taisteluun koko lauman puolesta, varsinkin kun
peto ei näyttänyt kovin suurelta. Se kääntyi äkkiä päin, asetti
sarvensa tanaan ja odotti Laurin kiitävän suoraan niiden haaraisiin
piikkeihin. Viime tingassa erämies sai suksensa kääntymään kiukkuisen
peuran sivu ja voimakkaasti pistäen upotti harppuunan eläimen
selkään. Samassa hän kaatui selälleen, sillä harppuunaköyden toinen
pää oli sidottu tiukasti hänen vyötäisilleen. Sukset luiskahtivat
pois alta ja jatkoivat matkaa myötämäkeen yksi yhtäälle, toinen
toisaalle.

Haavoittunut hirvas harppasi ensin vihollisensa yli toisten jälkeen
ja Lauri laahautui perässä kuin pulkka, niin että lumi pölisi ja
esti näkemästä mitään. Hän oli sillä hetkellä kuin tahdoton kappale,
jonka matkan määrä näytti riippuvan yksinomaan peurasta. Äkkiä hirvas
kääntyi taas Lauriin päin, nousi takajaloilleen ja hyökkäsi päälle
alkaen etukavioillaan leipoa avuttomalta näyttävän vihollisensa
selkää. Lauri hapuili keihästään antaakseen raivostuneelle eläimelle
kuoleman piston, mutta ase oli pudonnut. Hän tapaili tuppipuukkoaan
ja saikin sen käsiinsä. Puoleksi istumaan kohoten hän työnsi sen
terän päätä myöten eläimen rintaan. Mutta peura ei vielä siitäkään
kaatunut, vaikka verta suihkusi selästä ja rinnasta. Kun se ei enää
jaksanut vetää miestä perässään, alkoi se laukata ympäri nuoran mitan
päässä. Vähitellen hiljenevä vauhti antoi kuitenkin toiveita siitä,
että peura tulisi sittenkin pyytäjän saaliiksi.

Niin olisi käynytkin, ellei leikkiin olisi yhtynyt kolmas elävä
olento, jota kumpikaan taisteleva ei ollut tiennyt ottaa huomioon
— jääkarhu. Mistä se tuli, sitä ei kumpikaan huomannut. Lauri
näki ensin kuin valkean leimahduksen, sitten se hahmottui suureksi
valkeaturkkiseksi pedoksi, jolla oli musta nenä, tummat silmät
ja hirvittävät käpälät. Se syöksyi sivulta peuran selkään, iski
etukäpäliensä kynnet sen lapoihin ja tarttui hampaillaan saaliinsa
niskaan. Samassa onneton kahden vihollisen vainoama tundran asukas
lyyhistyi lumeen raskaan painon ja verenvuodon lamauttamana.
Jääkarhun pitkät torahampaat iskeytyivät yhä syvemmälle eläimen
niskanikamiin, ja kuului vahvojen luiden ratinaa.

                                                  ⸻

Lauri makasi suullaan lumessa katsellen veristä näytelmää. Hän
muisti, ettei hänellä ollut enää mitään asetta jolla voisi
puolustautua, sillä jousikin oli äskeisessä mylläkässä pudonnut
selästä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään, jottei herättäisi
karhun huomiota. Onneksi vaatteet olivat niin lumessa, ettei hän
värinsä puolesta poikennut ympäristöstään. Pahinta oli, että
harppuunanuoran toinen pää oli yhä kiinni peurassa ja toinen
hänen vyötäisillään. Jos olisi ollut veitsi, olisi hän sen karhun
huomaamatta leikannut poikki, katkaissut sen kuin merkiksi siitä,
että hän ilman taistelua luovuttaa saaliinsa jääkenttien julmimmalle
ryövärille.

Jääkarhu käänsi uhrinsa selälleen, raastoi vahvoilla käpälillään
peuran eturaajat levälleen, sitten se alkoi hampain repiä rintapäätä
ja syödä pala palalta. Kun eläimen rintaan oli siten tullut aukko,
työnsi peto päänsä rintaonteloon ja imi veren. Väliin se nosti
tahraantuneen turpansa ilmaan ja katseli kieltään lipoen joka
suuntaan kuin peläten, että jokin kuokkavieras tulisi saaliinjaolle.
Niin kuin teurastaja konsanaan se viilsi kynsillään vatsan auki
ja etsi sisälmyksistä syötävät palat. Sitten se asetti vahvat
käpälänsä poikittain peuran kyljelle, laskeutui vatsalleen lumeen
ja alkoi jauhaa hampaillaan lapojen seutuja. Syödessään karhu
käänsi haaskaa toiseen paikkaan ja silloin liikahti myös Lauri,
jolla oli nuoran pää yhä vyötäistensä ympärillä. Jääkarhu murahti
äkäisesti, nousi seisomaan ja lähestyi hampaat irvissä ja nenä
rypyssä avutonta erämiestä. Lauri tunsi jo selvään sen kuuman
hengityksen, näki häneen tähdätyt kiiluvat silmät ja tunsi sitten
märän kuonon nuuskivan niskaansa. Seuraavassa tuokiossa vahva käpälä
jokseenkin kovakouraisesti käänsi hänet selälleen. Jääkarhu seisoi
pari minuuttia paikallaan kuin naulattu ja tarkasteli outoa elävää,
jolla oli pyöreä pää, karvaton naama ja lyhyt leuka. Ne olivat
kauhun hetkiä. Laurista näytti jo varmalta, että peto seuraavassa
silmänräpäyksessä repisi hänet kappaleiksi. Yksi ainoa isku tuolia
leveällä kämmenellä, puraisu pitkillä torahampailla ja sitten olisi
kaikki lopussa, Varangin retkikunnan viimeinen jäsen kuollut — ei
avoimessa, tasaväkisessä taistelussa vaan kuin myyrä kolossaan. Se
häntä enimmin harmitti ettei ollut mitään asetta, jonka avulla olisi
voinut myydä henkensä kalliista hinnasta.

Suurilla petoeläimillä on kummallinen lumousvoima uhriinsa, niin että
pedon kynsiin joutunut tulee jonkinlaiseen huumaustilaan, jolloin
pelko katoaa ja ruumiillinen tunto turtuu. Jotakin samantapaista
alkoi Laurikin tuntea maatessaan karhun edessä silmä silmää vasten.
Hän oli jo noiden villien silmien hypnotisoima, valmis ottamaan
vastaan kidutuksen ja kuoleman. Siksi hän odotti armoniskua, mutta
sitä ei tullut. Jostakin käsittämättömästä syystä karhu jätti
hänet siihen, kääntyi haaskalle ja alkoi taas selin häneen purra
rouskutella peuran kylkiä.

Vähitellen Lauri selvisi lumouksestaan, tahdonvoima palasi ja
hän alkoi taas miettiä pelastustaan. Nuora voisi milloin tahansa
sotkeutua karhun jalkoihin ja silloin hän joutuisi toistamiseen sen
huomion kohteeksi. Nuora oli keinolla millä hyvänsä saatava poikki,
kun jäinen solmu ei tuntunut aukeavan. Hän veti hiljaa nuoran
hampaisiinsa ja puri. Ei kestänyt kauan kun viimeinenkin säie oli
poikki. Lauri tunsi helpotuksen huokauksen pääsevän rinnastaan.

Ei niin pieniä pitoja ettei kuokkavieraita. Jääkarhukaan ei saanut
yksin nauttia toiselta anastamastaan saaliista, sillä Huippuvuorilla
on talvella paljon nälkäisiä. Lauri oli juuri aikeissa lähteä
ryömimään lunta pitkin laaksoa ylös, kun hän näki toisen jääkarhun
lähestyvän haaskaa hiipivin askelin. Saaliin omistaja otti tulijan
vastaan vihaisesti äristen ja asettui puolustusasentoon. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kohosivat molemmat takajaloilleen ja iskivät kynsin
ja hampain toisiinsa. Hampaiden luske, iskujen läiske ja murina
sekaantuivat yhdeksi meluksi, joka kajeana kevättalven päivänä
kantautui kauas ympäristöön.

Tätä odottamatonta käännettä vikkelä erämies käytti hyväkseen.
Päättäen antaa sillä kertaa myöten hän lähti karhujen tapellessa
kiireesti ryömimään pois ja pääsi huomaamatta kallion suojaan. Vähän
ylempää hän löysi suksensa, keihäänsä ja jousensa, mutta hänellä ei
ollut pienintäkään halua palata takaisin taistelutanterelle. Lauri
piti yleensä häpeällisenä, että järjellä varustettu voimakas mies
pakenee petoja, mutta tällä kertaa hän lohdutti itseään sillä, että
olosuhteet olivat perin poikkeukselliset. Enimmän häntä harmitti
kuitenkin maukas peuranpaisti, jonka ryövärit veivät häneltä aivan
käsistä.

— Kyllä minä niille vielä kostan, vannoi hän hiihtäessään nälkäisenä
ja väsyneenä majaansa.

LAURIN KOSTO

Aurinko nousi itäisen jääaavikon itäpuolelle, valaisi ensin
Poolintunturin särmikästä huippua, hyväili sitten sädesuihkullaan
alempia rinteitä ja koristeli viimein jääkahleissaan uinuvaa
valtameren ulappaa, jonka lukemattomat lumikristallit säihkyivät
kuin jalokivet. Jokin sädekimppu sattui Varangin majan
hylkeensuoli-ikkunaan, pistäytyi sen läpi ja siveli sitten lattialla
jääkarhun nahkojen välissä nukkuvan erämiehen tumman tukan verhoamaa
otsaa ja kalpeita poskia. Muutamat säteet tunkeutuivat silmiin kuin
herättääkseen pitkään nukkunutta.

— Aurinko, anna jäseniini pisara tarmoa, että jaksaisin nousta
vuoteesta, mutisi Lauri väsyneesti. Hän oli nukkunut yhteen menoon
neljättä vuorokautta, mutta yhä vielä olivat jäsenet lyijynraskaat
ja päätä pyörrytti. Olisiko se keripukkia? Jos oli, niin silloin oli
kuoleman uhalla noustava, muutoin unesta tulisi iankaikkinen.

Suuren peuraseikkailun jälkeen oli Varangin majan erämies maannut
sairaana. Koko hänen tahtonsa oli tapellut jäseniä vastaan, jotka
olivat tehneet lakon ja tahtoivat vain lepoa.

— Nyt minun täytyy nousta, muutoin...

Laurin piti käyttää kaikki tahdonvoimansa saadakseen päänsä ylös ja
noustakseen jalkeille. Hoippuvin askelin hän kömpi ylös katselemaan
aamuista maisemaa, tarkasteli taivasta, tuntureita ja ulappaa, sitten
lähintä ympäristöä. Siinä varastomajan edessä hän huomasi tuoreita
jälkiä. Jääkarhut olivat taas käyneet nuuskimassa hänen kätköjään.
Tyhjän ne olivat tavanneet, ei ollut enää riistaa sairaan erämiehen
aitassa. Ne olivat löytäneet sieltä vain vanhan turkin, repineet sen
kappaleiksi ja syöneet suuhunsa. Samoin oli käynyt nahkahihnan, jolla
turkki oli ripustettu kattoon.

— Kumma kun eivät syöneet tuota rautaketjuakin, äkäili Lauri
pidellessään ketjuvyyhteä, jonka karhut olivat seinältä pudottaneet.
— Ja vielä suurempi ihme etteivät käyneet minua syömässä! En olisi
mitenkään kyennyt puolustamaan itseäni, sillä jäsenistäni on kaikki
voima vuotanut pois.

Mutta rautaketjua tarkastellessaan Lauri keksi jotakin, joka antoi
hänelle elämänintoa.

— Sillähän voi saada itse jääkarhunkin kiikkiin, kun vain osaa
pyytää. Minä laitan siitä ansan ja pyydystän petoja kuin ennen
metsäkanoja.

Lauri oli kuullut lukuisia kertomuksia siitä, miten ansoilla
pyydettiin karhuja. Miksi niillä ei voisi pyytää myös jääkarhuja,
nehän ovat hiukan tyhmempiäkin kuin mustanhallavat veljensä Pohjolan
metsissä.

Maakarhulle tehdään ensin — niin oli kerrottu — puista karsina,
johon asetetaan täkyhaaska: lampaan ruho tai iso pala raavaanlihaa.
Karsinan seinään tehdään karhun mentävä reikä ja siihen sovitetaan
ansa, jonka toinen pää sidotaan parhaiksi notkeaan puuhun. Karhu
menee syömään haaskaa ja tarttuu heti kaulastaan ansaan. Aikansa
rimpuiltuaan ja koetettuaan riuhtoen nuoran kestävyyttä se istuu
sitten vuorokausimitalla sen päällä koettaen saada sen katkeamaan
lahottamalla, ei milloinkaan puremalla.

Laurilla oli valmis karsina, tuo vanha hollantilaisten rakentama
varastoaitta, ja siihen johtava oviaukko oli mainio ansapaikka,
koskapa karhut kävivät siellä usein varkaissa. Mutta mitä
täkylihaksi? Mihin solmisi ansan toisen pään, kun puita ei ollut?

Lauri muisti peuranpään, jonka oli syystalvella haudannut lumeen.
Sen hän kaivoi esille ja asetti varastomajan kattoon kiikkumaan.
Asunnossa oli suuressa astiassa hylkeentraania, jota käytettiin
poltto- ja valaistusaineena. Lauri otti muutamia aimo kimpaleita
pahalle haisevaa ihraa ja vei ne varastohuoneeseen, toisia paloja
hän kylvi majan ympärille houkuttelemaan petoja pyydykseen.
Oviaukkoon hän sijoitti ympyräisen ketjuansan silmukan, joka eläimen
koskettaessa putosi kaulaan. Majan nurkkauksessa oli hollantilaisten
iskemä iso rautarengas, johon he olivat aina nousuveden varalta
sitoneet veneensä; siihen hän solmi ketjun toisen pään.

Nämä toimet olivat Laurille monestakin syystä mieleisiä, niissä
kului keväinen päivä hupaisesti, ja hän tunsi ruumiillisestikin
virkistyvänsä. Vasta iltapäivällä hän kerkisi syömään palasen
linnunlihaa ja leipää, joka oli paistettu lappalaisten tapaan kiven
päällä. Syödessään hän arveli, että hänen tautinsa ehkä suureksi
osaksi johtui nälästä, liikajännityksestä ja selkäsaunasta, jonka hän
oli peuralta saanut.

Laurin mieli teki hiihtelemään ja riistaa hakemaan, mutta tarkemmin
harkittuaan hän piti viisaimpana pysyä majassa ja odottaa, milloin
karhut tulisivat uudelleen tutkimusmatkalle ihmisen majaan.

— Yöllä ne tulevat, päätteli hän, — puoliksi mädännyt traani
tuoksuu houkuttelevasti monen kilometrin päähän. Ne eivät ole vielä
oppineet tuntemaan ihmisen temppuja.

Kun hän penkoi ruokalaatikkoa, sattui hänen käteensä raskas helisevä
nahkalaukku — kultalaukku. Vihaisesti hän viskasi sen takaisin, niin
että sen sisällys romahti kilisten. Samassa hän otti laukun uudelleen
käteensä ja puisteli sen sisällön karhunnahalle. Hän kumartui rahojen
yli ja levitteli kasaa herjatakseen niitä kuin ymmärtäviä olentoja.

— Saastainen kulta, saatanako antoi sinulle lumousvoiman, jolla
hallitset maailmaa, vai ihminenkö itse on sinusta tehnyt epäjumalan?
Sinun tähtesi käydään sotia ja murhataan miljoonia. Vasili Kanin oli
murhannut Siperiassa toverinsa yhden ainoan kultakolikon takia, mutta
vasta kuolinvuoteellaan hänellä oli sitä paljon ja hänen sormensa
jäykistyivät ainaiseksi näitä kiiltäviä kolikoita lukiessa.

— Sinun takiasi hän oli valmis murhaamaan minutkin, saadakseen yksin
periä kaikki. Mitä hyötyä sinusta oli hollantilaisille, jotka olivat
tuoneet sinut tänne aarteenaan? Ei mitään. Jääkarhut kantelivat
seuraavana talvena hampaissaan heidän pääkallojaan. Täällä ei sinulla
ole arvoa eikä enää ainoatakaan ihailijaa. Naula vihanneksia olisi
minulle mieluisampi kuin koko tuo keltainen kasa. Minä en voi sinua
käyttää edes riistan pyytämiseen; en voi valaa luoteja, joilla
peuroja ampuisin, keihäiksi ja veitsiksi olet liian pehmeätä. Kulta
on täällä multaa, Huippuvuorilla on arvossa vain kunto, voima ja
viisaus!

Lauri keräsi kolikot laukkuun ja heitti sen ruokalaatikon taakse. Hän
tunsi tämän purkauksen jälkeen sydämensä keventyvän. Hän oli viime
aikoina katkerasti katunut sitä, että oli ajattelemattomuudessaan
vaihtanut Rikinän vämpöörin Huippuvuorten valaanpyyntialukseen.

Seuraavana ei Lauri uskaltanut nukkua kuin nimeksi. Hän pelkäsi
joutuvansa sellaiseen tilaan, ettei voisi enää nousta, kun kukaan ei
ollut herättämässä. Väliin hän nukkui koiranunta ja kuuli kaiken mitä
ympärillä tapahtui. Vieressään hän piti harppuunaa ja keihästä, sillä
saattoihan sattua, että jääkarhut repisivät oven auki ja työntyisivät
yöllä sisään.

Puolenyön tienoissa Laurin korviin kantautui heikko murahdus.
Hän hyppäsi heti jalkeille, tempaisi keihään käteensä ja työntyi
ulos. Ei kuulunut mitään. Yö oli tyyni ja taivas tähtikirkas. Kuun
puolikas paistoi heikosti lumelle ja sen valjussa valossa hän näki
varastoaitalla kaiken olevan ennallaan.

— Taisivat korvat valehdella, mietti hän ja lähti astelemaan
takaisin majaan.

Mutta äkkiä viilsi hiljaisuutta karjaisu; sitä seurasi kaksi
kiukkuista mörähdystä, jotka saivat väreet kulkemaan selkäpiissä.
Varastomajan takaa kuului töminää ja ärinää, se siirtyi lähemmäksi,
ja näkyviin tuli kaksi jääkarhua, jotka tappelivat vihaisesti
hangelle viskellyistä hylkeenrasvapalasista. Lauri katseli henkeään
pidättäen ärhenteleviä petoja: lopulta täytyi pienemmän peräytyä
majan edustalta, mutta isompi jäi hotkimaan ahnaasti rasvakimpaleita
hangelta. Sitten se huomasi nuorasta riippuvan peuranpään. Se
kahmaisi sen suuhunsa — kuului ketjujen kilahdus ja ansa putosi.
Peto ei välittänyt siitä ensin mitään, pudisteli vain päätään ja
jatkoi ateriaansa. Lauri odotti jännittyneenä; hän ei ollut vielä
aivan varma siitä, oliko silmukka pedon kaulassa.

— Kiinni on! hän melkein huudahti sillä tuntiessaan kahleen
kiristyvän tiukemmalle kaulaan jääkarhu nousi kahdelle jalalle,
pudotti peuran pään suustaan ja alkoi vimmatusti reuhtoa ketjua, joka
helisi otuksen pudistellessa. Pienempi jääkarhu lähti pahaa aavistaen
lönkyttämään pakoon ja katosi pimeyteen.

— Nyt olet kuin koira kahleissa, senkin rosvo! ilkkui Lauri, kun
tunsi otuksen samaksi, joka häneltä jokin päivä sitten ryösti
saaliin. — Nyt on sinun vuorosi olla kahleissa!

Ihmisäänen kuullessaan kontio ryntäsi majalta poispäin, mutta luja
ketju käänsi sen niskan taaksepäin ja ansa kiristi yhä lujemmin
kurkkua salvaten hengityksen. Jääkarhu näytti kiukustuvan ja laukkoi
majan edustalla puoleen ja toiseen niin pitkälle kuin ketju ylti;
toisinaan se kiersi majan taaksekin taistelemaan outoa vangitsijaa
vastaan, joka kilisi ilkeästi kivimajan nurkkauksessa.

Lauri ei pitänyt kiirettä. — Antaapa ensin väsyttää itsensä,
antaapahan sen nyt maistaa vuorostaan, miltä tuntuu kahleissaolo
vapauteen tottuneelle.

Jääkarhu luuli olevansa yksin näiden lumikenttien valtias, sillä se
ei tuntenut ihmistä. Nyt se sai nähdä, että sairaskin ihminen pystyi
sen kaatamaan ja oli sitä voimakkaampi.

Lauri meni lähemmäksi, ja vasta nyt karhu huomasi uuden vihollisen,
pysähtyi istumaan ja näytti tutkistelevan häntä ihmetellen. Lieneekö
se aavistanut, että ansalla ja tuolla uudella vihollisella oli
yhteyttä, koska se äkkiä hyökkäsi Lauria vastaan. Ketju pidätti
sen niin lähelle rohkeaa miestä, että kynnet raapaisivat turkin
etumusta. Samassa Lauri pisti sitä keihäällään, mutta isku oli niin
voimaton, että keihään terä tuskin lävisti rinnan. Jääkarhu tapasi
haavaansa, sai keihään käpäliinsä, vetäisi sen pois ja katkoi varren
käpälissään kuin hauraan korren. Silloin Lauri sinkautti harppuunan,
mutta senkään terä ei uponnut kyllin syvälle karhun kylkeen, sillä
heittäjän kädessä oli liian vähän voimaa. Majassa oli vahvavartinen
karhukeihäs, Lauri kävi hakemassa sen aseekseen, ja kun haavoistaan
ärtynyt karhu uudestaan hyökkäsi häntä kohti, upotti hän leveän terän
sen rintaan ja painoi samalla varren pään jäähän, joten ryntäävä
jääkarhu auttoi omalla painollaan keihään tunkeutumista sydämeen.
Karhu kaatui kuoliaana pyytäjänsä jalkojen juureen.

Tuore karhun liha ja veri virkistivät seuraavina päivinä väsynyttä
erämiestä siinä määrin, että hän muutaman päivän kuluttua karhun
kaadon jälkeen lähti taas retkelle Poolintunturin laaksoihin. Raitis
keväinen ilma, säännöllinen liikunta ja ravinnon vaihtelu tekivät
hänet vähitellen täysin terveeksi. Hänen asemansa parani vielä,
kun kiirunat, joita keskitalvella oli näkynyt vähän, palasivat
rannikkovyöhykkeelle ja Lauri sai jousella ampua niitä joka päivä
paistikseen.

ITÄSAARTEN KEVÄT

Kevättä oli jo ilmassa, maassa ja meren jäillä. Se saapui Itäsaarille
äkkiä ajaen edellään kylmää talvea, jonka silmäkulmaan kihosi
kirkkaita kyynelhelmiä. Päivä päivältä piteni auringon kaari,
etelätuulen leppoisa henkäys lämpeni ja laviineina vyöryi lumi
jyrkiltä rinteiltä tai virtasi villeinä vuoripuroina mereen.
Laaksoissa kohisivat vaahtoisat kosket ja kirkuen kiirehtivät
lintuparvet sulaville rinteille. Ensin kävi vain jokin yksinäinen
tutkimassa oliko lumi jo poissa vanhalta pesäpaikalta. Sitten saapui
yhä suurempia joukkoja etelästä, ne viipyivät maalla hetken ja
palasivat takaisin odottamaan, että meren sula tulisi lähemmäksi ja
rinteiden pälvet suuremmiksi.

Lauri seurasi toiveikkaana tätä talven ja kevään kamppailua.
Iloisena hän tervehti pulmuparvea, joka kaukaa meren yli liideltyään
hyppeli siristen pälvissä etsien niukkaa ravintoaan ja tulevia
pesäpaikkojaan. Joka aamu hän kuuli uusia ääniä ja siipien havinaa.
Tiirojen, räiskien, lokkien ja myrskylintujen kirkuna tuntui kuin
soitolta, sillä se ilmoitti, että Huippuvuorille oli tullut elämää
ja hänelle itselleen pelastumisen toivoa. Kun hän eräänä kuulakkaan
kirkkaana aamuna hiihteli Poolinniemelle ja katseli lipputangon luota
etelään, näki hän sulaa vettä kaukana taivaanrannalla. Se oli kuin
vapauteen pyrkivän meren kädenojennus Itäsaarten erakolle.

Palatessaan Lauri poikkesi Poolinlahden lintusaarille. Siellä oli jo
käynnissä kiihkeä taistelu pesän sijoista. Vuorten rinteet näyttivät
kiehuvan ja lainehtivan, ja kun hän lähestyi, kuului korvia särkevä
meteli. Jokaisesta jalansijasta taisteltiin. Vanhat linnut muistivat
entiset pesänsä. Siivillään iskien ja nokallaan kynien ne ajoivat
pois uusia tunkeilijoita, jotka hävyttöminä pyrkivät niiden alueille.
Höyhenet pölisivät, kun siinä iskettiin yhteen, ja heikompien täytyi
väistyä toisille rinteille koettamaan onneaan. Niin huolissaan olivat
lintuvuorten asukkaat tulevista pesistä ja poikasista, etteivät ne
lainkaan pelänneet ihmistä. Lauri kävi Varangin majalta noutamassa
lintuhaavin, jolla hän helposti sai koukituksi tuoretta lihaa.

Voimakkaan etelämyrskyn aikana oli merijäähän tullut suuria railoja.
Niiden reunoille ilmaantui joukoittain hylkeitä ja sarvivalaita.

Viimeisenä tulivat hanhet, viklat ja sirriäiset. Niiden pyytäminen
ei onnistunut pyssyttömältä mieheltä, sillä nämä linnut
olivat etelänmatkallaan oppineet tuntemaan ihmisen pahimmaksi
vihollisekseen. Kaakattaen lensivät hanhet tiehensä Laurin yrittäessä
hiipiä jousen kantamalle.

Kesälintujen tultua ei Laurilla ollut murhetta ruoasta. Peuratkin
alkoivat palailla tuntureilta sulille rannoille, ja joskus hänen
onnistui kaataa nuolella makealihainen vasikka. Lintuvuorten
rinteiltä saattoi jo löytää varhaisempien tulokkaiden munia, jotka
toivat tervetullutta vaihtelua yksitoikkoiseen ruokalistaan.

Joka päivä Lauri kävi Poolinniemellä tarkastelemassa, kuinka sulan
reuna läheni ja näkyisikö taivaanrannalla pelastamaan saapuvan
aluksen purjeita tai savuja. Toivo ja epätoivo taistelivat silloin
kiihkeästi hänen mielessään.

— Jos ”Varanki” on uponnut, hän ajatteli, niin valaanpyyntiyhtiö ja
Norjan valtio lähettävät heti apua, kun vain ajojäiltä pääsevät. Jos
taas ”Varanki” on pelastunut, niin kapteeni ei jätä osaa miehistöstä
kuolemaan. Pelastus tulee, tulee...!

Eräänä päivänä hän pystytti hätämerkin niemen kalliolle. Sinne hän
kantoi myös rasvaa kiven koloon, asetti siihen sydämeksi vaatetta ja
peitti tämän suuren rasvalampun kivin ja turpein. Jos laiva olisi
tullut näkyviin, olisi hän sytyttänyt rasvan ja asettanut turpeita
tuleen, jotta ne lehmisavun tapaan palaessaan olisivat kehittäneet
laajan savupatsaan merkiksi saarella asuvasta ihmisestä. Muihinkin
valmistuksiin hän ryhtyi poislähdön varalta. Metsästäessään hän ei
tuntenut enää erämiehen intoa: Itäsaarten maa tuntui jo polttavan
jalkoja.

Järjestellessään kerran tavaroitaan hän löysi jälleen aarrepussin,
jota ei ollut pitkiin aikoihin muistanutkaan.

— Mitä minä sille teen, kun laiva tulee? kysyi Lauri itseltään. Nyt
hänellä olisi ollut valta ja oikeus heittää koko aarre mereen, ettei
se sen koommin saattaisi ketään ihmistä kiusaukseen. Mutta olisiko se
järkevää? Rahalla hän saattaisi tehdä paljon hyvää, hän voisi sillä
monin tavoin helpottaa ihmisten kärsimyksiä. Toisaalta: miten hän
saisi kuljetetuksi aarteen kotiin niin, etteivät ihmiset sitä näkisi
ja alkaisi sitä himoita? Jo laivamiehet voisivat sen huomata, pistää
hänet salaa laidan yli mereen ja jakaa kullan keskenään.

Näitä mahdollisuuksia hän mietti kauan, kunnes keksi viimein keinon.
Vähän aikaisemmin hän oli saanut nuolella ammutuksi ison peuran, joka
oli vielä verrattain lihava, vaikka peurat yleensä näin keväällä
olivat laihoja. Hän erotteli rasvat pataan sulamaan. Kun rasva
sitten jäähtyi ja jähmettyi kovaksi, hän sulatti sen toistamiseen,
kaatoi kultarahat sekaan ja antoi niiden jäädä jähmettyneeseen
rasvaan. Padasta irrotettuna aarre näytti suurelta rasvakimpaleelta.
Varjellakseen kultaansa nälkäisiltä naaleilta ja jääkarhuilta Lauri
pani rasvamöykyn laukkuunsa ja kaivoi sen syvälle maahan. Sitten hän
peitti paikan mullalla ja suurilla kivillä.

LAURI AJELEHTIMASSA JÄÄLAUTALLA

Oli tyyni, aurinkoinen kesäkuun. Poolinlahti oli peilikirkas ja
kuvasteli pinnallaan kelluvia tuhansia jäälohkareita ja lintuparvia.
Kaunis ilma ja äsken vapautunut meri olivat vietelleet Varangin
erämiehen veneeseen turskia onkimaan. Hän oli juuri ankkuroinut
pienen veneensä karin laitaan ja käsiongellaan alkanut houkutella
turskia, kun ilmaa värisytti voimakas mylvintä, aivan kuin kymmenen
sumusireeniä olisi huutanut yhtäaikaa. Tuo ääni olisi saanut
äkkinäisen veret jähmettymään, mutta Lauri oli siihen jo tottunut.

— Mursuja. Miksi ne noin metelöivät?

Ääni kuului pienen niemekkeen takaa, missä mursuja oli usein
asustanut edellisenäkin kesänä. Siellä ne karjuivat ja
molskahtelivat. Lauri ei voinut käsittää, mikä oli saattanut
nuo rauhalliset eläimet pois suunniltaan. Hän lähti huvikseen
tarkastelemaan niitä lähemmin.

Niemen rantamatalikolla sukelteli kymmeniä mursuja yksitellen ja
ryhmissä. Pyöreitä päitä kohoili vedenpinnasta ja painui taas veden
alle. Muutamat makasivat laiskoina jäälautalla vierekkäin tai
jonoissa lepuuttaen päätään toistensa selässä. Muuan suuri junkkari
huvittelihe iskemällä kamalilla käyrillä syöksyhampaillaan toisia
selkään, ja iskua seurasi aina julma parkuminen, johon kaikki mursut
yhtyivät.

Lauri souteli rohkeasti lauman keskelle. Hän tiesi ennestään,
etteivät mursut pelänneet, sillä niillä ei ollut ketään muuta
vihollista kuin ihminen, ja häntä ne eivät vielä tunteneet. Uteliaina
ne tulivat veneen lähelle. Eräs nosti päänsä aivan laidan vieressä
ja katseli hetkisen tummilla, lasimaisilla mulkosilmillään outoa
kulkijaa. Laurilla ei ollut aluksi aikomusta häiritä sitä, mutta
sitten hän muisti kipeästi tarvitsevansa nahkahihnoja, kun jääkarhut
olivat talvella syöneet entiset. Siksi hän tempaisi veneen pohjalta
harppuunan ja paiskasi sen voimakkaasti mursun niskaan. Haavoittunut
eläin parkaisi, kohotti päänsä ja iski syöksyhampaansa veneen laitaan
aikoen kaataa aluksen. Mutta Lauri tiesi ennestään sen tavat.
Kylmäverisesti hän tarttui käsin hampaisiin ja irrotti ne veneen
laidasta. Toinen mursu puski päällään veneen pohjaa, ja silloin hän
oli vähällä lentää suin päin mereen. Leveään kuonoon sattuva airon
sivallus karkotti eläimen loitommalle. Mutta kohta oli kymmenittäin
toisia pienen aluksen ympärillä mylvimässä ja uhkaamassa. Lauri hosui
airolla puolelle ja toiselle torjuakseen raivostuneita jättiläisiä,
jotka olivat tulleet auttamaan haavoittunutta toveriaan. Samalla hän
selvitteli harppuunansa köyttä, sillä haavoittunut eteni jo huimaa
vauhtia. Toiset mursut lähtivät sen perään huomattuaan, että outo
eläin oli niitä voimakkaampi.

Lauri laski köyttä niin paljon kuin sitä riitti, mutta pidätteli
sitten ja sitoi pään veneen kokkaan. Mursu veti venettä perässään
kuin poro pulkkaa, niin että vesi kohisi keulassa ja miehellä oli
täysi työ ohjata kulkua sinne, minne vedenalainen hinaaja tahtoi.
Se oli huimaa menoa selälle päin. Kerran yritti mursu sukeltaa
suoraan alas ja painaa veneen veden alle. Silloin oli Laurilla kirves
valmiina, hän aikoi katkaista harppuunaköyden, jos vene alkaisi
painua. Mutta onneksi mursun ilmavarat loppuivat ja sen täytyi nousta
pintaan hengittämään. Päästäkseen kiusallisesta seuralaisestaan mursu
koetti toista keinoa: se ui kiivasta vauhtia suoraan jäälauttaa
kohti, ja ennen kuin veneessä kirves koholla seisova pyyntimies
aavistikaan, se oli sukeltanut jään alle. Lauri iski kirveellä
nuoraa kohti juuri samalla hetkellä kun vene tärskähti jäähän ja
halkesi. Kirveen isku ei sattunut suoraan, ja siksi aluksen toinen
osa seurasi mursua jään alle. Lauri ei osannut jälkeenpäinkään
selittää, miten hän joutui kirves kädessään aivan kuivin jaloin
jäätelille; luultavasti vinha vauhti viskasi hänet kokan yli
veneen töksähtäessä jäähän. Ällistyksestä selvittyään hän huomasi
kelluvansa keskellä Poolinlahtea jäälautalla kirves ainoana aseenaan.
Pahinta oli, etteivät mursut vieläkään jättäneet häntä rauhaan. Ne
puskivat altapäin jääteliä päällään, tuntui kuin sitä olisi lyöty
suurella moukarilla, ja jää vavahteli arveluttavasti. Lauri pelkäsi
sen halkeilevan pieniksi paloiksi. Viimein eläimet jättivät hänet
kuitenkin oman onnensa nojaan.

Lauri ei tiennyt aluksi, ihmettelisikö mursun neuvokkuutta, manaisiko
omaa uteliaisuuttaan ja tyhmyyttään vai surkuttelisiko kovaa
kohtaloaan. Sen hän vain näki että oli pelissä hävinnyt, jäänyt kuin
kalamiehen koira rannalle. Mursu viiletteli jo puoleksi vapautuneena
kaukana lahdella. Veneen puolikas vuoroin nousi, vuoroin vaipui
syvyyteen eläimen sukeltaessa lauman mukana. Lauri tuskin uskalsi
ajatella kohtaloaan. Kuolisiko hän nälkään ajautuessaan jäälautalla
aavalle ulapalle vai paleltuisiko yöpakkasilla? Vai sulaisiko
jäälautta vähitellen yhä pienemmäksi, kunnes hänen olisi pakko
hukkua? Hänen miettiessään näitä mahdollisuuksia alkoi maailma pyöriä
silmissä ja päätä huimasi. Ainoa pelastus oli tuulen kääntyminen
joko itään tai etelään. Aallot ajaisivat silloin lautan Poolinlahden
rannikolle.

Miksi lähdinkään taistelemaan mursujättiläisten kanssa? Tämän
erehdyksen saanen nyt maksaa hengelläni.

Allapäin, kirveen varteen nojaten Lauri seisoi pienellä jäätelillään,
jota hiljainen merivirta kuljetti. Kauhukseen hän näki sen liikkuvan
ulapalle päin. Jos olisi jäänyt veneestä edes airo, olisi voinut
yrittää soutaa rantaa kohti. Mutta airot olivat menneet veneen mukana.

Urhoollisinkin ja neuvokkainkin ihminen joutuu toisinaan
tilanteeseen, jolloin omat keinot eivät riitä, jolloin on avuttomana
turvauduttava korkeampiin voimiin. Lauri oli nyt sellaisessa
asemassa: edessä ääretön ulappa, aluksena päivittäin hupeneva jää,
ei suupalaakaan ruokaa, eikä minkäänlaista suojaa myrskyä ja sadetta
vastaan. Kesäyön auringon kajastuksen päilyessä meren tyynellä
pinnalla Lauri rukoili taivaan ja maan Luojaa auttamaan, että hän
vielä kerran saisi kiinteän pohjan jalkainsa alle.

Tuskin on kukaan milloinkaan jännittyneemmin odottanut tuulta kuin
Lauri sinä yönä jäälautan hiljaa lipuessa Poolinlahden suulta
ulapalle. Hän tarkasteli, minnepäin ’tuulen kynnet’ taivaalla
osoittivat, hän kuunteli, miltä suunnalta merilintujen kirkuna
kuului, ja jokaista veden viriä hän katsoi saadakseen selville,
mistäpäin tuuli nousisi. Siitä hän oli varma, ettei Jäämeri kauan
pysyisi tyynenä.

Kiduttavan hitaasti kuluivat tunnit. Ajan kuluksi Lauri mittaili
askelillaan omituista alusta, jolle kohtalo oli hänet asettanut. Se
oli kymmenen askelta pitkä ja kahdeksan leveä teräsjääkappale, joka
näkyi hiljan lohjenneen jostakin suuremmasta merijäästä. Sen pinta
oli roukkoinen, mutta ei sohjuinen, sillä kuiva ilma haihdutti veden
sitä mukaa kuin jää suli.

Kun aamuaurinko alkoi paistaa yhä lämpimämmin, rupesi Lauria
väsyttämään; silmät kuroutuivat väkisin kiinni. Hän asettui telin
keskelle pitkälleen nukkuen samassa väsymyksen ja mielen jännityksen
lamauttamana sikeään uneen.

Jäävuode ei ollut mukava: se oli kylmä ja kova, ja lämmin ruumis
sulatti sen myös märäksi. Tästä huolimatta Lauri olisi nukkunut
kauan, ellei häntä olisi herättänyt hirvittävä mölinä. Hän hyppäsi
istumaan ja puoleksi horroksissaan näki taas muutaman askelen päässä
kaksi mulkoilevaa silmää ja kaarevat syöksyhampaat iskuasennossa.
Mursu oli noussut lautalle Laurin nukkuessa. Varmaan se oli luullut
miestä hylkeeksi ja aikonut iskeä saaliin kuoliaaksi viiltääkseen
sitten hampaillaan sen kappaleiksi ja syödäkseen suuhunsa. Mutta
viime hetkessä se oli kai huomannut erehtyneensä ja päästänyt
ihmettelynsä kuuluviin. Siekailematta Lauri sieppasi kirveen ja
rivakasti lyöden upotti sen eläimen kalloon. Mursu kerkisi vain
kerran iskeä jättiläishampaansa jäähän, sitten se jäi kuolleena
telille.

Lauri tunsi jo vihaavansa noita kömpelöitä merieläimiä, joiden
takia hän oli joutunut hirvittävään asemaan. Hän olisi ollut valmis
vierittämään valtavan, nelisen metriä pitkän ja lähes tonnin
painoisen ruhon takaisin mereen, ellei olisi huomannut, että siitä
voi olla hyötyäkin hänelle.

Mursu oli vanha koiraseläin. Nahka oli paikoin aivan paljas, paikoin
harvan karvan peittämä; selässä ja niskassa oli pahoja arpia merkkinä
vimmatuista taisteluista, joissa oli säälimättä käytetty suuria
syöksyhampaita.

— Nyt on ainakin lihaa ja rasvaa! ajatteli Lauri. Olisipa tämä
saalis Varangin majalla, niin en panisi mitään hukkaan.

Hän nylki saaliinsa selkäpuolen ja viilteli siitä vahvoja liha- ja
rasvakimpaleita. Rasvat hän asetti toiseen, lihat toiseen läjään.
Selkänahasta tuli matto, jolla Lauri aikoi nukkua, hoikemmista vatsa-
ja kylkinahoista hän leikkeli pitkiä hihnoja. Hän irrotti kirveellä
pään erilleen muusta ruumiista ja lyötyään siitä syöksyhampaan irti
aikoi viskata sen mereen, mutta huomasi silloin, että pääkallostahan
voisi tulla tilapäinen rasvalamppu. Hän hakkasi pääkopan erilleen,
puhdisti sen sisällön ja täytti sen sitten rasvalla. Takkinsa
rikkonaisesta vuorista hän teki lampun sydämen, ja kun hänellä sattui
olemaan tulitikkuja mukana, niin pian palaa tuikutti jäälautalla
pieni rasvalamppu. Sen liekeissä Lauri paistoi mursunlihaa ja söi
vaatimattoman aamiaisensa.

Näissä riistapuuhissa kului aika hupaisemmin. Haaksirikkoisen asema
oli nyt huomattavasti parantunut, kun oli ruokaa ja polttoaineita.
Mursun nahkaa voi käyttää suojana myrskyä vastaan, ruhoa istuimena,
vieläpä sisusonteloa tilapäisenä vuoteenakin.

Raadon haju houkutteli Laurille paljon seuraa. Muutamia räiskiä ja
pormestarilokkeja kierteli ensin jäälautan ympärillä. Huvikseen
Lauri heitteli niille lihapaloja mereen. Ne ahmivat niitä kirkuen
ja riidellen. Vähitellen kerääntyi niitä kymmenittäin, sadoittain,
tuhansittain anteliaan erämiehen ympärille, ja korvia särkevä kirkuna
kuului joka taholta. Rohkeimmat istuivat lautalla ja varastelivat
lihaa läjistä, vaikka Lauri koetti häädellä niitä pois. Kokeillakseen
lintujen ahneutta Lauri meni mursun nahan alle piiloon. Kohta oli
ruho aivan valkeana kirkuvia ja tappelevia lokkeja.

Ei ollut siinä metelissä aikomistakaan levolle. Tuhannet lintuvuorten
ryövärit olisivat ehkä kaivaneet ihmisiltäkin silmät päästä. —
Kiusallisia seuralaisia — miten niistä voisi päästä erilleen, jotta
korvat saisivat hiukan levähtää, huokaili pyyntimies.

Eläimet ovat muutamissa suhteissa etevämpiä kuin ihmiset. Ne
tietävät muun muassa myrskyn tulon edeltäpäin. Laurikin uskoi
lokkien rohkeuden ennustavan myrskyä ja katseli huolestuneena ympäri
taivaanrantaa.

Mutta tyyntä, aurinkoista ilmaa kesti iltapäivään. Varangin erämiehen
alus tuli Poolinlahden suusta aavalle, sivuutti Poolinniemen
kalliokärjen niin läheltä, että Lauri jo ajatteli riisua vaatteitaan
vähemmäksi ja lähteä uimaan rantaan, mutta huomasi silloin, että
kylmä merivesi kangistaisi hänet. Hän koetti kirveellä meloa
jäälauttaa niemeen päin, mutta se oli turhaa. Apeana hän näki
Huippuvuorten särmikkäiden piirteiden pienenevän ja häipyvän yhä
etäämmäksi. Edessä aukeni päivän kilossa välkehtivä, rannaton ulappa,
jossa loivat mainingit hiljaa keinuilivat. Kaksi korkeaa jäävuorta
näkyi etelässä ja niiden ympärillä hääräili lukuisia lokkeja.

Jäämerellä puhkeaa usein myrsky aivan tyvenestä. Niin kävi nytkin.
Lauri huomasi ensin kaakkoisella taivaanrannalla pienen tumman
pilvenhattaran, joka alkoi kasvaa nopeasti. Pilven alta mustui meri.
Näkyi selvästi, miten tuulen tumma raja läheni ja meren välke loppui.
Pian tuulenhenkäys kulki lautan yli kuin airuena.

— Kaakosta! huudahti lautalla purjehtija melkein iloisesti, mutta
hetken kuluttua hänen katseensa muuttui vakavan jännittyneeksi,
sillä voimakas tuulenvihuri oli melkein pyyhkäistä hänet mereen.
Kiireesti hän iski kirveellään mursun hampaat jäähän kiinni kuin
nauloiksi, kiinnitti niihin mursunnahkaiset hihnat ja sitoi toiset
päät vyötäisilleen. Se olikin tarpeen, sillä hetken kuluttua pauhasi
meri ympärillä kuin raju koski ja aallot hyppelivät kuin hädissään
sekasotkuisina rykelminä, kunnes saivat tasaisemman tahdin. Lautta
kääntyi äkkiä kulkemaan takaisin Poolinnientä kohti.

Laurin mielessä taistelivat toivo ja epätoivo. Lautta kulki
tosin hyvään suuntaan, tuntui kuin Luoja olisi kuullut hänen
yksinäisen avunhuutonsa ja lähettänyt tuulen viemään häntä maihin.
Mutta kestäisikö hauras jää myrskyssä, sattuisiko se rantaan vai
ajautuisiko pohjoisia kiintojäitä kohti? Törmäisikö se toisiin
jäälauttoihin murentuakseen niissä heliseviksi puikoiksi tai
päätyisikö rannan kallioseinämään, joka muutamalla rysäyksellä
särkisi sen siruiksi? Hätäiset kysymykset risteilivät erämiehen
aivoissa.

Tuskin oli kymmentäkään minuuttia kulunut myrskyn puhkeamisesta,
kun aallot jo olivat kasvaneet pelottaviksi: ne vyöryivät korkeina
vaahtopäinä heitellen jäälauttaa kuin lastua. Suuri hyökyaalto
pyyhkäisi kerran kaikki pienet esineet lautalta ja olisi vyöryttänyt
mursun ruhon veteen, ellei se olisi ollut sidottuna. Työläästi,
kynsin hampain kiinni pitäen Lauri pysytteli lautalla; tuon tuostakin
aalto kasteli hänet läpimäräksi koettaen temmata hänet mukaansa kuin
mitättömän rikan.

Myrskyn ulvoessa ja meren pauhatessa puhkesi vielä ukkossade, joka
esti maata näkymästä; ei voinut seurata, ajelehtiko lautta edelleen
rantaa kohti. Lauri koetti katseellaan murtaa sumuseinää, mutta ei
nähnyt muuta kuin aaltoja ja vettä. Kumeasti jyrähtelevä ukkonen
lisäsi osaltaan avuttomuudentunnetta.

Illalla, kun myrsky oli jo vaimentunut ja taivas selkeni,
pyöräyttelivät maininkien tyrskyt rannalla puoleksi jäykistynyttä
miestä: hyrsky heitti kuivalle, palaava vesi vieritti takaisin,
kunnes muuan suuri maininki paiskasi kuivalle. Mies oli Huippuvuorten
ainoa asukas. Pormestarilokit, napamaiden haaskalinnut, liitelivät
hänen yläpuolellaan odotellen tilaisuutta iskeäkseen kiinni meren
antimeen; jokin niistä istuutui jo päälle ja nokkasi korvanlehteä.
Silloin Lauri heräsi tainnoksista, avasi silmänsä puoleksi
sekapäisenä ja katseli ympärilleen.

— Missä minä nyt olen? oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.

Hän hieroi kauan kangistuneita jalkojaan ennen kuin pääsi kävelemään
Varangin majaa kohti.

Lautta oli ajautunut Poolinniemen länsirannikolle, noin viisi virstaa
majasta länteen. Rantaan tullessaan oli lautta ensin haljennut
kahtia, sitten survoutunut yhä pienemmäksi. Lauri oli joutunut mereen
ja jäälohkare oli iskenyt hänet tiedottomaksi.

Majalle päästyään Lauri nukkui kaksi vuorokautta yhtä mittaa.
Seikkailusta jäi hänelle omituinen kammo ja inho mursuja kohtaan.
Kaikkien muiden eläinten ääniä hän sieti, mutta kuullessaan mursun
mylvivän äänen hän tunsi lievää pahoinvointia. Mursu oli hänelle
tämän jälkeen kuin veden kummitus, Tursas, jota hän mieluimmin
karttoi kuin lähestyi.

LAIVA

” surullinen kohtalo ja ”Larus”-laivan pelastusyritykset
tulivat sanomalehdistä tunnetuiksi koko Euroopassa ja Amerikassa.
Yleisesti puhuttiin Itäsaarille jääneiden kauheasta kohtalosta,
ja monet lämminsydämiset ihmiset lähettivät lahjoituksia
valaanpyyntiyhtiölle siinä tarkoituksessa, että seuraavana kesänä
varustettaisiin uusi pelastusretkikunta. Mutta Norjan valtio oli
jo aikaisemmin ryhtynyt laajoihin valmistelupuuhiin. Oli haettu
kestävin alus ja valikoitu siihen tottunut miehistö, joka oli monta kesää
ollut valaanpyynnissä Huippuvuorilla. Laivan varustuksiin
kuuluivat koiravaljaikot ja ajoporot, joita oli määrä käyttää siinä
tapauksessa, että jää kesälläkin ulottuisi Itäsaarten eteläpuolelle.
Retkikuntaan kuului myös lääkäri.

Kesäkuun alkupäivinä porhalsi laiva Vuoreijan satamasta suuntanaan
Itäsaaret. Ja jo vähän aikaisemmin oli Englannista Dundeen satamasta
lähtenyt toinen iso pyyntialus samaa päämäärää kohti.

Englantilaiset olivat tarkoin selvillä ”Varangin” haaksirikosta,
mutta he otaksuivat, ettei laiva ennen tuhoaan ollut lainkaan
ehtinyt Itäsaarten rannikolle. He eivät ensinkään uskoneet, että
uudelle alueelle oli jo pystytetty Norjan lippu, vaan uskoivat, että
norjalaiset olivat tahallaan lisänneet tämän kohdan kapteeni Jensenin
raporttiin.

Ajelehtiessaan jäälautalla Itäsaarten edustalla ei yksinäinen mies
lainkaan aavistanut, että samaan aikaan kaksi valtakuntaa kilpaili
hänen pelastamisestaan...

                                                  ⸻

Kun Lauri eräänä aamuna tuli tavanmukaiselle tarkastusretkelleen
Poolinniemen lipputangon luo ja suuntasi katseensa etelään, oli hän
vähällä menettää tasapainonsa hämmästyksestä ja ihastuksesta.

— Laiva — laiva... soperteli hän riemastuneena kuin lapsi.

Siellä taivaanrannalla se savusi. Ei saanut vielä selvää, oliko se
valaanpyyntipuuhissa vai tulossa suoraan Itäsaarille.

— Entä jos se ei tulekaan tänne. Jos se vain tuolla näkömatkan
päässä ajelee valasparvea ja menee takaisin? Jos se ei tiedä mitään
”Varangin” kohtalosta...?

Kuin sekapäisenä Lauri juoksi rasvakokolle ja sytytti sen palamaan.
Rasva ja kuivat turpeet tarttuivat heti liekkeihin, ja kohta kohosi
Poolinniemen kalliolta vahva savupatsas, joka ylhäällä kirkkaassa ja
tyvenessä ilmassa laajeni pinjapuun muotoiseksi. Kuin uhrisavu se
nousi korkeuteen.

Savu huomattiin mereltä. Laiva kääntyi heti kulkemaan suoraan sitä
kohti. Hitaan arvokkaasti se lähestyi rannikkoa pysähtyen vähän väliä
luotaamaan syvyyttä, sillä merikortit eivät ulottuneet näin kauaksi.
Rannikon lähellä pudotettiin ankkuri ja vesille laskettiin laivavene,
jossa kapteeni ja kolme miestä souti rannalle.

Lauri tervehti tulijoita lakkiaan heiluttaen. Kapteeni puhutteli
häntä oudolla kielellä, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta
jonka hän arveli olevan englantia. Häntä kummastutti aluksi kapteenin
kylmän kopea käytös, jonka syytä hän ei voinut aavistaa. Vasta sitten
kun eräs merimies osoitti kiviröykkiön yllä liehuvaa Norjan lippua,
jota tangon nenässä istuneet lokit ja tiirat olivat vuosien kuluessa
värjäilleet omalla tavallaan, hänelle selvisi ynseyden syy: miehet
olivat vihaisia siitä, että norjalaiset olivat ehtineet tänne ennen
heitä. Kapteeni kyseli viittaillen, mikä oli laivan nimi, mistä
se oli kotoisin, kuka oli kapteenina ja montako miestä siinä oli.
Laurin täytyi käyttää kaikki keinot saadakseen kapteenin ymmärtämään
selitystä. Vaikeinta oli saada heidät käsittämään, että viisi maalle
jäänyttä oli kuollut ja että hänen asuntonsa oli toisen vuonon
perällä.

Joku miehistä tarttui lipputankoon ja aikoi kaataa sen, mutta Lauri
selitti, että kapteeni Jensen oli sen pystyttänyt ja ettei siihen
saisi kajota. Jos suomalaispoika olisi ymmärtänyt puoletkaan siitä,
mitä tulijat puhuivat keskenään, olisi hän kauhistunut.

— Me hävitämme tuon Norjan lipun ja pystytämme omamme tilalle, sanoi
se, joka oli yrittänyt kaataa tangon. — Tuon nuoren miehen, joka on
ainoa todistaja, voimme viedä Englantiin ja lahjoa puolellemme tai
lähettää villien maahan.

— Sellaiseen en ryhdy niin kauan kuin olen kunniallinen
englantilainen kapteeni. Mutta jos tuo lippu jollakin tavalla häviää
eivätkä norjalaiset ole valtaustaan käyttämässä, niin se on toinen
asia.

— Voisihan lipun hävittää jääkarhu tai myrskykin, huomautti toinen
merimies.

Viittaillen Lauri pyyteli tulijoita mukaansa Varangin majalle,
mutta kapteeni ei suostunut. Päinvastoin miehet menivät veneeseen
ja kutsuivat hänet mukaansa laivaan. Siellä hän sai perin pohjin
peseytyä, heittää entiset vaatteensa mereen ja pukea ylleen
englantilaisen laivamiehen puvun. Muutamissa minuuteissa hänen
ulkomuotonsa oli muuttunut niin, ettei häntä olisi ensi silmäyksellä
tuntenut entiseksi Itäsaarten erakoksi. Kapteeni koetti tiedustella
hänen kansallisuuttaan, ja vasta monien selittelyjen jälkeen hän
ymmärsi, että Lauri oli suomalainen.

Laivassa hän sai pitkistä ajoista syödä tarpeekseen ruisleipää
ja perunoita, jotka hänelle maistuivat paremmilta kuin
harvinaisimmatkaan herkut. Hänelle tarjottiin teetä ja kahviakin.
Elämä alkoi taas tuntua valoisalta, vaikka hän ei ymmärtänytkään
englantilaisten puhetta.

Iltapäivällä kapteeni ja joukko laivamiehiä lähti uudestaan maihin ja
Lauri sai tulla oppaaksi. Hän näytti seuralaisilleen Varangin majan
ja toveriensa haudan.

Englantilaiset ihmettelivät taidokkaasti tehtyä kivimajaa ja
kysyivät, kuka sen oli rakentanut. Lauri yritti selittää. Ennen
laivaan menoa hän kaivoi aarteensa maasta. Kapteeni tahtoi nähdä,
mitä laukku sisälsi, ja miehetkin keräytyivät uteliaina hänen
ympärilleen.

— Rasvaa — hihhihhih! nauroivat merimiehet. — Eipä kannattaisi
noin säilytellä.

— Mies on yksinäisyydessä ja kurjassa elämässä tullut vähän
hulluksi, sanoi joku joukosta. — Saattepa nähdä, niin hän kantaa
tuon moskan kotiinsa. Pikkuhulluilla on sellaisia päähänpistoja.

— Mutta selväjärkiseltä hän näyttää, väitti kapteeni. — Heitä
mereen koko soppa! kehotti hän Lauria.

Samassa kapteeni huomasi pienen kivihiilikasan majan nurkkauksessa.

— Mistä nämä ovat? hän kysyi. Lauri ymmärsi viittauksista hänen
tarkoituksensa ja osoitti sormellaan kallionrinteeseen. He
lähtivät sinne ja kapteeni merkitsi kirjoihinsa hyvin tarkasti
kivihiilikerrosten paikan ja vahvuuden. Löydöstä hän tuli niin
iloiseksi, ettei muistanutkaan äskeistä käskyään, vaan salli Laurin
ottaa laukun mukaansa laivaan.

Englantilainen pyyntilaiva ”Jan Mayen” oli paljon isompi ja
uudenaikaisemmin rakennettu kuin ”Varanki”. Pyyntikoneet olivat
erittäin hyvät, mutta niitä ei vielä käytetty. Kapteeni Kin,
tyypillinen englantilainen merikarhu, kiinnitti päähuomionsa saariin
ja niiden kivihiileen eikä aluksi näyttänyt välittävän eläimistä. Hän
antoi miehistön jo aloittaa kivihiilen louhimisen, vaikka hänellä ei
ollut siihen tarvittavia työvälineitä.

Seuraavana päivänä hän meni taas miestensä kanssa tarkastelemaan
kivihiilikerroksia ja otti Laurin mukaan. Kun he illalla palasivat
takaisin Poolinniemelle, he näkivät hämmästyksekseen norjalaisia
lippunsa ympärillä ja englantilaisen aluksen rinnalla toisen aluksen.
Norjalaisten joukossa oli kaksi Ruijan suomalaista. Lauri otettiin
erittäin ystävällisesti vastaan, ja saatuaan tavaransa pois ”Jan Mayenista
”, hän siirtyi norjalaiseen laivaan, jonka nimi oli ”Vardö”.

Valoisa, tyyni keskikesän yö, jolloin aurinko ei Huippuvuorilla
lainkaan laskenut, kului kertoillessa viime kesän ja talven
vaiheista. Surullisena kuunteli Lauri kapteenin kuvausta ”Varangin”
kohtalosta ja kunnon kapteenin ja merimiesten kaameasta kuolemasta.
Nyt vasta hänelle selveni retkikunnan täydellinen tuho.

Seuraavana päivänä norjalaisetkin menivät Laurin saattamina Varangin
majalle. Siellä kivihiilikerrosten luona syntyi norjalaisen ja
englantilaisen kapteenin kesken ankara riita siitä, kenelle
kivihiilikerrokset kuuluivat, ja Lauri Päiväniemi todisti
norjalaisten puolesta, että Varangin miehet löysivät kerrokset
ja käyttivät kivihiiltä koko talven. He olivat siis aloittaneet
kaivamisen ja vallanneet alueet. Englantilaiset taas väittivät, että
vasta heidän valtauksensa oli laillinen ja että haaksirikkoiset
olivat käyttäneet kivihiiltä vain polttoaineena aikomatta lainkaan
aloittaa louhimistyötä niin kuin he nyt olivat tehneet. Riita
kehittyi kiukkuiseksi sanasodaksi, johon miehistökin otti osaa
molemmin puolin. Rähinästä olisi saattanut syntyä yleinen tappelu,
ellei ”Vardön” kapteeni Norrman olisi malttanut mieltään alistaakseen
asian Norjan hallituksen ratkaistavaksi. Hän päättikin palata heti
Vuoreijaan ja luopua suunnittelemastaan valaanpyynnistä. Hänellä
oli hyvä todistaja, joka oli itse löytänyt kivihiilikerrokset
ja käyttänyt niitä. Ja Lauri tahtoi pontevasti puolustaa Norjan
oikeutta muistaen kapteeni Jensen-vainajan neuvon: ”Minkä lipun alla
purjehdit, sen oikeutta puolusta, vaikka henki menköön”.

Norjalaiset viipyivät Itäsaarilla vielä kaksi päivää. He kartoittivat
rannikon kivihiilikerrosten paikat, sulkivat sinetillä Varangin majan
oven ja öljynkeittimet, jotka jätettiin Poolinlahden rannalle, ja
kolmannen päivän aamuna he suoriutuivat paluumatkalle. ”Vardö”-laivan
miehistö oli mielissään asian uudesta käänteestä, sillä Laurin
kertomukset olivat saaneet heidät kauhistumaan. He kiittivät
luojaansa, kun selvisivät niin vähällä.

KOTIIN

Laiva lähti paluumatkalle. Sen liukuessa Poolinniemen sivu Lauri
näki viimeisen kerran korkeimmalla kunnaalla kiviröykkiön ja sen
päällä tuulessa hulmahtelevan Norjan ristilipun, jonka pystyttäjistä
hän tiesi olevansa viimeinen. Toiset lepäsivät meren pohjalla tai
lahden hiekassa. Hän ei tiennyt, että silloin, kun Huippuvuorten
särmikkäät piirteet olivat painumassa pohjoisen taivaanrannan
taakse, laiva kulki ”Varangin” miesten viimeisen lepopaikan yli.
Siellä syvyydessä oli kunnon kapteeni Jensen, siellä herkkätunteinen
viuluniekka Vangel, siellä karski tykkimies Jöransson, joka ei enää
ollut valaille vaarallinen, ja vielä monta muuta. Jos Lauri olisi sen
tiennyt, olisi hän ottanut lakin päästään kunnioittaakseen toveriensa
ja merisankarien muistoa. Mutta hän tähtäsi katseensa etelään ja
ajatukset lensivät edelleen viileän valtameren taakse Kuolan kaljujen
tunturien ja Karjalan maan yli Saarijärven rannoille, jossa hän
ajatuksissaan näki Päiväniemen viheriät pellot, kukkivan pihlajan
pirtin edessä ja sen alla kaksi ihmistä: äidin ja Hannan.

Kuinka nopeasti olosuhteet voivat tässä maailmassa muuttua, sen
sai Lauri Päiväniemi näinä vuorokausina elävästi kokea. Muutamia päiviä aikaisemmin
hän oli ollut hauraalla, hupenevalla jäätelillä
purjehtija, nälkäinen ja avuton, mutta nyt hän ajoi saman Jäämeren
pintaa vahvassa höyrylaivassa sen huomattavimpana matkustajana ja
suurten kivihiilikerrosten löytäjänä. Kun he saapuivat Vuoreijaan
ja sanoma sitkeän suomalaisen talvehtimisesta Huippuvuorilla
levisi kaupungille, saapui ihmisiä joukoittain häntä katsomaan ja
tervehtimään. Kalastajain kapakassa ei niinä päivinä paljon muusta
puhuttukaan. Olihan heidän mielestään jotakin tavatonta, että
ihminen oli ilman eväitä säilynyt Huippuvuorilla hengissä talven
yli. Lauri tapasi vanhan Rikinänkin satamassa ja sai koko yön istua
hänen kajuutassaan ja kertoa Huippuvuorten-seikkailuistaan. Mutta
kulta-aarteesta hän ei puhunut mitään.

Hänen täytyi jäädä Vuoreijaan koko kuukaudeksi tekemään kertomusta
”Varangin” matkasta ja kivihiililöydöstä. Siitä ilmoitettiin heti
Norjan hallituksellekin.

                                                  ⸻

Kuutamoisena elokuun lähti yksinäinen soutaja Koutaniemen
rannasta. Hanna, emäntä ja isäntä olivat tulleet saattelemaan ja
seisoivat katsellen, kun vene sakean kahisten tunkeutui selvälle
vedelle ruoiston läpi.

— Miksi et antanut meidän tulla saattamaan? kysyi Hanna. — Olethan
matkasta väsynyt.

— Kyllä tytöt olisivat joutaneet, virkkoi emäntä.

— Pääsenhän yksinkin, kun äiti on tuonut tämän veneen minua varten,
sanoi Lauri.

— Kyllä kai Leena nyt saa sydänhalvauksen pelkästä ilosta kun kotiin
tulet.

Vene lähti liukumaan tasaisesti Päivänientä kohti kuun siltaa pitkin.
Koutaniemen harmaa talo häipyi, ja sen takaa pohjaisella taivaan
rannalla näkyi illan kajastus mäen tummien ja solakkain kuusten
lomitse. Salamyhkäinen, kuun kirjoma hämärä levisi maiseman yli.
Kuului vain soudun tasainen loiske, kun mies ponnisteli kotiaan
kohti. Salmen aukeamalla, jonka takaa avartui suurempi selkä, hän
siirtyi airoista perään melomaan. Ei ollut kiirettä, kotijärvellä ei
tarvinnut pelätä myrskyä, ja ajatukset vaativat aikaa. Edessä näkyi
koti, Päiväniemi. Lännen taivasta vasten siinsi jo asuinrakennus,
pihan pihlajat ja kaivon vintti, jonka pään ylitse iltatähti
kirkkaana vilkutti kuin tervetulleeksi.

                                                  ⸻

Näin päättyi Lauri Päiväniemen ensimmäinen ja viimeinen
Pummangin-matka, joka oli ristejä ja vastuksia täynnä.

Hän eli koko ikänsä Päiväniemessä emäntänsä Hannan kanssa, jonka hän
muutama vuosi Pummangin-matkansa jälkeen oli Koutaniemestä kotiinsa
noutanut. Hän laajensi paljon kotokontunsa tiluksia raivaten korpia
vihreiksi viljamaiksi. Naapureiden kanssa hän eli erinomaisessa
sovussa auttaen heitä neuvoin ja varoin.

Kerran talvessa hän kävi kaupungissa ja vaihtoi joskus
kultasepänliikkeessä joitakin vieraan maan vanhoja kultarahoja Suomen
rahaksi.

— Mistä sinä olet saanut näitä vanhoja hollantilaisia kultarahoja?
kysyi kerran kultaseppä.

— Se on niin pitkä historia, etten ehdi sitä tässä selittää.

Kultaseppä valoi rahat sormuksiksi. Ja sama aine, joka oli tuottanut
niin paljon onnettomuutta, kimalteli sitten onnesta säteilevien
morsianten ja sulhasten nimettömissä ikuisen rakkauden ja
uskollisuuden vertauskuvana.