YKSINÄISEN PEURAN KUOLEMA

Yksinäinen peurahirvas söi aukeassa tunturilaaksossa mehevää ruohoa,
nyhti maasta ja puri, niin että toisia haaroja kasvavat nahkasarvet
heiluivat, mutta väliin se nosti päätään, levitti sieraimensa ja
vainusi ilmaa. Tuntui voimakasta tuoreen ruohon tuoksua, meren ja
hautovien lintujen hajua, mutta ei miltään suunnalta naalin eikä
jääkarhun väkevää löyhkää.

Peura painoi uudestaan päänsä maahan. Ihmeen makealta maistuivatkin
tuoreet, juuri kukkaan puhjenneet yrtit talvella laihtuneelle
peuralle. Se ei malttanut nostaa turpaansa maasta kun tiesi, että
jääkarhuilla oli nyt muuta syömistä yllin kyllin: mursuja, hylkeitä,
rannalle ajautuneita raatoja ja hautovia haahkoja, hanhia ja muita
vesilintuja. Se ei välittänyt jääkarhusta nyt, sillä se tiesi, että
kesällä sen kömpelön edestä pääsee helposti pakoon, kunhan ei aivan
käpälän ulottuville laske. Mutta kun peura vähän ajan kuluttua taas
nosti päätään, pisti sen sieraimiin outo haju. Mikä se oli? Mistä se
tuli? Peura katsoi tarkasti alas laaksoon. Tuolla liikahti jotakin,
kaksi harmaata selkää vilahti kiven takana. Ne eivät olleet naaleja
eivätkä jääkarhuja, tuskin olivat mitään petoja. Mutta silti ne
kahlitsivat yksinäisen peuran katseen, pää ei uskaltanut enää painua
maahan.

— Ammu jo, metsehinen, petra lähtöö jo pakoh, kuiskaili Uula, kun he
Laurin kanssa kyyröttivät kiven takana.

— On vielä liian kaukana, väliä on ainakin kahdeksankymmentä syltä.

— Mie pamahutan.

— Ammutaan yhtaikaa. Minä vihellän kun saan tähtäimeen.

— Mihin sie sihtoat?

— Silmään.

— Mie rintah.

Laurin käsi vapisi vähän, hänellä oli saaliskuume, jonka erämies saa
aina ensimmäistä suurta riistaa ampuessaan. Jopa vakautui. Pum — ja
kaiku vastasi laakson seinämistä.

Savun hälvetessä he näkivät komean sarvipään makaavan hengetönnä
viiden askelen päässä äskeisestä syöntipaikasta. Tunturien arka
juoksija ei ollut tiennyt, että Itäsaarille oli tullut uusi
vihollinen, jonka käpälä ylti kahdeksankymmenen sylen päähän.

— Miun pulikka sen sorti, mie tähtäin seämmeh, kehui Uula.

— Katsotaan!

Peuraa oli sattunut silmään; muuta kuulanreikää siitä ei löytynytkään.

Erämiehet nylkivät ja paloittelivat saaliinsa, hautasivat lihat
lumeen ja lähtivät uusia otuksia etsimään. Kun he illalla
palasivat toisten luo, heillä oli kuusi peuran nahkaa, peuran
paistit keittolihaksi ja kuuden poron sääriluut, jotka Uula oli
välttämättömästi tahtonut mukaan saadakseen kaivella niistä
himoruokaansa, tuoretta ydintä.