HOLLANTILAISEN KULTA-AARRE

Metsästysmatkallaan tunturin liepeillä oli Lauri nähnyt, että
kaitaisen kallioselänteen takana Poolinlahden pohjoispuolella
pisti merestä vuoristoon toinen vähän lyhyempi vuono. Ollessaan
kerran myöhemmin niillä tienoilla peuroja metsästämässä hän päätti
käydä tuntemattomalla vuonolla saakka. Maasto sen ympärillä oli
kuitenkin niin jylhää ja rinteet niin jyrkät ja sileät, ettei hän
päässyt sivultapäin rantaan. Hän kulki sen tähden vuonon pohjukkaan,
johon ulottui sisämaan lumitunturista pitkä jääkieleke lähelle
meren rantaa. Mutta sen pään ja vuonon pohjan välillä levisi pieni
sorakumpujen täyttämä tasaisempi maa, jonne pääsi kiertelemään
rinteitä pitkin. Laskeuduttuaan laaksoon Lauri huomasi, että sen
poikki kulki eläinten tie vuonon ympäri. Äsken sataneessa lumessa
oli peuralauman ja jääkarhujen jälkiä. Näytti siltä, että tätä
tietä olivat eläimet kesälläkin kulkeneet puoleen ja toiseen, sillä
jäljet kuumottivat vielä ohuen lumen läpi. Siinä oli siis mainio
pyyntipaikka. Jos asettuisi asumaan vuonon perälle, voisi teltasta
käsin ampua peuroja ja jääkarhuja, ja yhtä läheltä olisi saatavana
meren riistaa, hylkeitä ja lintuja.

Lauri nousi muutamalle sorakummulle ja katseli pitkin vuonon rantaa.
Silloin hän huomasi omituisen näköisen suuren kivikasan lähellä
merta. Lähemmin tarkasteltuaan hän tunsi siinä ihmiskäden jälkiä; se
oli vanha kivistä tehty maja. Sen ympärillä oli kerran ollut multa-
ja turvekerroskin, mutta niistä oli enää jäljellä vain lahonneita
kehyksen palasia. Lauri meni matalasta oviaukosta sisälle, ja häntä
vastaan löyhähti ummehtuneen hajua. Majan nurkassa oli kerran ollut
uloslämpiävä kiuas. Perällä, ikkunan alla oli seisonut laakakivestä
tehty pöytä, mutta se oli särjetty ja levynpuolikas nostettu seinää
vasten pystyyn. Lattia oli ylt’yleensä jääkarhun karvojen peittämä
ja niiden seassa oli mursun, hylkeen ja peuran luita, varsinkin
pääkalloja. Kuka onneton olikaan asunut tässä majassa? Oliko hän
vapaaehtoisesti vai pakosta ollut täällä? Oliko hän pelastunut
ihmisten ilmoille vai kuollut tänne? Kysymykset tulvivat Laurin
mielessä hänen tarkastellessaan tätä ikivanhaa ihmisasuntoa.

Saattoi nähdä, että jääkarhut olivat kauan pitäneet majaa asuntonaan,
mutta tällä kertaa oli hanki sen ympärillä rikkumaton, ja siitä voi
päätellä, etteivät karhut olleet viime vuorokautena käyttäneet sitä
suojanaan.

Lauri siirteli pyssynsä perällä hylkeen kalloja ja luita nähdäkseen,
oliko majassa lattiaa. Silloin siirtyi syrjään pyöreä esine. Kivikö?
Ei, vaan ihmisen pääkallo. Hiukan kammoksuen hän tarkasteli lähemmin
löytöään. Se oli isonlainen miehen pääkallo, nähtävästi melkoisen
vanha. Petoeläimet olivat nakerrelleet otsaluuta.

— Tässä ovat siis majan rakentajan viimeiset jäännökset, ajatteli
Lauri. — Tuo mies on nähtävästi ollut samassa asemassa kuin me nyt.

Lauri penkoi vielä majan lattiaa, löytyisikö sieltä muita ihmisen
luita. Luut olisi myöhemmin haudattava ja maja puhdistettava heidän
omaksi talviasunnokseen, sillä teltta alkoi käydä jo kylmäksi. Kun
hän kivipöydän lähellä siirsi laakakiveä, paljastui sen alta jotakin
kiiltävää: kultaraha — kaksi — viisi — kokonainen aarre! Lahonnut
nahkasäkki oli täynnä rahoja, kaikki kultaa.

Sydän löi kiivaasti, nuorukaisen valtasi kultakuume. Nyt hän oli siis
rikas mies, hyvin rikas. Kotiseudulla ei olisi hänen vertaistaan. Ja
hänen mieleensä tuli, mitä hän rahoilla tekisi, jos pääsisi kotiin.
Hän ostaisi pitäjän suurimman talon, veisi Koutaniemen Hannan sinne
emännäksi, ja he eläisivät ihmisten kunnioittamina.

Lauri penkoi tarkkaan kuopan pohjan, kaiveli ja haki lattialta ja
löysi sieltä luiden seasta vielä muutamia rahoja. Karhut olivat niitä
nähtävästi levitelleet. Sitten hän istui majan ovelle niitä laskemaan.

— Viisisataaneljäkymmentäkolme kappaletta. Ei yhtään naapurimaiden
rahaa, kaikki outoja, mietti hän ammentaessaan rahoja laukkuunsa.

Viidessä rahassa oli toinen puoli sileäksi hiottu ja niihin oli
jollakin terävällä kärjellä kaiverrettu kirjoitus. Lauri koetti
lukea, mutta ei ymmärtänyt vierasta kieltä. Varmaankin tiedonanto,
ehkä koko tämän arvoituksen selitys.

— Mikä oli tuo mies, joka kuoli kultakasalle täällä kaukana
napaseudulla? Miksi hän juuri tänne kätki aarteensa?

Lauri aikoi lähteä kantamaan aarrettaan ja sai hädin tuskin
nostetuksi laukun selkäänsä, niin raskas se oli. Silloin hän oivalsi,
ettei ollut viisasta viedä sitä toisten luo. Nähdessään aarteen
he tulisivat kateellisiksi, ahneiksi ja petollisiksi. Kultakuume
tarttuisi heiliinkin ja silloin olisi yksimielisyys poissa, riita ja
eripuraisuus sijalla. Ja mitäpä he täällä Huippuvuorilla tekisivät
rahoilla.

Lauri kaatoi rahat uudestaan entiseen koloonsa ja asetti laakakiven
päälle. Ainoastaan ne viisi sileäksi hiottua ja kaksi eheää rahaa hän
otti mukaansa.

Laukku tyhjänä, mutta pää täynnä ajatuksia hän tuli sinä iltana
toveriensa luo. Hän näytti hyvin miettiväiseltä ja alakuloiselta ja
vastaili toisten kysymyksiin yksikantaan.

Illalla kaikkien muiden jo nukkuessa hän herätti Bukken ja näytti
viisi salaperäistä rahaa.

— Mistä sinä olet nämä löytänyt?

— Minä sanon sen myöhemmin, mutta nyt olisi tutkittava tuo kirjoitus.

Bukken silmät kiilsivät omituisesti rasvalampun valossa.

— Oliko siellä näitä enemmän?

— Myöhemmin selitän sinulle.

Bukke, joka osasi vähän englantia ja hollantia, luki rahoista
seuraavan tiedonannon ja testamentin:

”Nimeni on Paul Groll, ja olen valaslaiva ’Venuksen’ kapteeni
Amsterdamista. Laiva uponnut jäissä, miehistö hukkunut, paitsi
kippari Vaal ja minä, jotka pääsimme tänne. Toverini jo kuollut,
minä näännyn tänne kylmään ja nälkään, kun jalkani on poikki. Ei
ole sukulaisia. Se, joka minut hautaa, periköön aarteeni. Sinä,
joka löydät minut, itke.”

— Merkillinen testamentti, kuiskasi Lauri.

— On siis olemassa kokonainen aarre. Löysitkö sen?

— Löysin, mutta puhutaan siitä huomenna.

Bukkea ei yöllä nukuttanut. Hänen silmissään kiertelivät
hollantilaisen kultarahat. Olikohan se suurikin aarre? — ”Joka minut
hautaa, saa periä...”

— Lauri kai aikoo hänet yksin haudata ja yksin periä, koska on niin
salaperäinen. Ei käy laatuun. Minä tahdon osani, puolet, sillä noille
toisille ei kannata ilmaista sitä. Me hautaamme kapteeni Grollin
yhdessä.

Seuraavana aamuna ei Bukke antanut Laurille hetkeäkään rauhaa, vaan
kärtti lisätietoja eilisestä löydöstä ja pyysi häntä heti lähtemään
löytöpaikalle. Lauria alkoi tympäistä moinen kiihko. Hän tahtoi ensin
koetella toveriaan eikä ilmaissut mitään.

Kun Lauri meni syötyään tapansa mukaan peuroja ampumaan, ihmettelivät
toiset, että Bukkekin lähti mukanaan Uulan kivääri. Molemmat
katosivat tunturilaaksoon, Bukke niin paljon myöhemmin, että edellä
kulkija oli jo noin puolen virstan päässä.

Bukke oli päättänyt vakoilemalla ottaa selvän aarteen paikasta ja
pakottaa Laurin jakamaan sen heidän kahden kesken. Sen tähden hän
kulki väijyen toisen perässä kuin varjo, kyyrysillään kuin olisi
vaaninut metsän otusta. Hänen jäsenensä vapisivat, silmät tuijottivat
oudosti, hän oli yön valvomisestakin hermostunut.

Lauri arvasi, että ahneudestaan tunnettu Bukke vakoili häntä. Laakson
käänteessä hän näkikin seuralaisensa, joka hiipi rinnettä pitkin
hieman alempana.

Vaikka heidän kaikkien asema oli niin tavattoman tukala, ettei heidän
elämässään olisi luullut olevan leikillä mitään sijaa, oli Bukken
käytös hänen mielestään niin ala-arvoista, että hän päätti tehdä
tälle pienen pilan. Hän tiesi ennestään, että vähän ylempänä laakson
seinämässä oli luolan tapainen syvennys. Sinne päästyään hän odotteli
hetken, että hänen salainen seuralaisensa voisi jostakin kiven
suojasta kurkistella minne hän meni. Sitten hän oli siirtelevinään
kiviä luolan suulta ja pohjalta ja asetti ne kaksi kultarahaa,
joissa ei ollut kirjoituksia, litteän kiven alle luolaan. Jonkin
aikaa levähdettyään hän lähti pois, kulki laakson poikki ja nousi
rinnettä ylös vähän väliä katsoen taakseen. Kalliorinteen takaa hän
näki, kuinka Bukke kiirehti luolalle, kuinka hän kuumeisen kiireesti
käänteli kiviä ja sitten katseli kauan jotakin kädessään. Sen jälkeen
hän alkoi entistä kiihkeämmin myllertää luolan kivikossa.

Lauri oli nähnyt tarpeeksi. Häntä harmitti toisen ahneus, ja hän
päätti yllättää toverinsa. Kiireesti hän kulki selänteen yli
edellisenä päivänä löytämälleen kivimajalle, latoi rahat laukkuunsa
ja asteli asunnolle raskain askelin ja usein vastamäissä levähtäen.

— Ka, eipä silmäh-ampuja eneä petrah osoakana, kun tyhjänä tulou,
sanoi Miihkali.

— En osaa. Silmäni ovat hulenneet kultaa katsellessaan, sanoi
Lauri.

Miehet nauroivat.

Illalla tuli Bukke majalle perin väsyneenä ja katseli Lauria
epäluuloisesti. Kun hän oli löytänyt vain ne kaksi kultarahaa eikä
muuta, oli hän päättänyt, että aarre oli ollut siinä luolassa, mutta
Lauri oli kantanut sen juuri laukullaan pois ja kätkenyt varmempaan
paikkaan ja että ne kaksi olivat jääneet häneltä huomaamatta.

Silloin Lauri levitti peurannahan teltan lattialle, kantoi
täyteläisen laukkunsa sisään ja pudisti helisevän aarteensa taljalle.
Majassa vallitsi hetkisen mykkä hämmästys.

— Hospoti auttakkah, mitys kultakasa — mistä sie sen ugotit? Äijä
djenkoa!

Venäläiset ja koltat tulivat kourin haromaan kasaa, kun eivät
uskoneet silmiään.

— Hyvät kohtalotoverit, sanoi Lauri. — Minä löysin eilen tämän
aarteen, jonka on jättänyt jälkeensä eräs hollantilainen merikapteeni
ja testamentannut sille joka hänet hautaa. Me käymme kaikki yhdessä
hautaamassa hänen puoleksi lahonneet luunsa ja jaamme hänen aarteensa
tasan. Jos joku kuolee ennen kuin pääsemme täältä ihmisten ilmoille,
perikööt jäljelle jääneet hänen osansa. Aarretta säilytämme kuitenkin
toistaiseksi jakamatta tässä minun laukussani, sillä emme tiedä
pelastuuko meistä kukaan.

Miehet ihmettelivät ja kehuivat Lauria rehelliseksi toveriksi.

Mutta Bukke ei yhtynyt toisiin. Kun hän pääsi Laurin kanssa kahden
kesken, purki hän tälle kiukkuaan:

— Sinä olet aasi, miksi toit sen heidän näkyvilleen? Olisimme
jakaneet sen kahden, niin meistä olisi tullut hyvin rikkaita. Mitä
nuo koltat ja venäläiset tekevät näillä rahoilla?

— Älähän nyt kiivastu! Sinulla ei aarteeseen ole yhtään suurempaa
oikeutta kuin meillä toisillakaan. Minä löysin sen ja olisin voinut
pitää yksin; minulla oli oikeus jakaa se myös toverillisesti kaikkien
kesken, kun kerran muukin saalis on jaettu. Itsehän jokin aika
sitten istuit tuomitsemassa Vasilia ja Miihkalia siitä, että olivat
anastaneet itselleen viisi leipää. He kärsivät siitä rangaistuksensa.
Nyt sinä anastaisit paljon enemmän, monta sataa kultarahaa
tovereiltasi, joiden kunkin pitäisi kuolemaan saakka puolustaa
jokaista joukkomme jäsentä niin kuin oikea toveruus vaatii.

— Älä uskokaan heistä niin hyvää. Heistä on jokainen valmis iskemään
meidät kuoliaaksi saadakseen yksin aarteen. Olit varomaton. Et näy
tuntevan vielä kullan tenho voimaa, jonka edessä ei mikään kestä.
Olisihan testamentti sitä paitsi ollut puolellamme.

— Sinä et näy kestävän, sen olen nähnyt tänä päivänä. Mutta minä
tiedän mikä kestää.

— Minkä luulet voivan vastustaa kullan kimallusta?

— Tiedän, että rehellisyys kestää. Lain varjollakin anastaminen on
yhtä lajia varkautta, ja se on rangaistava.