RISTIKETTU

Puolen päivän tienoilla huomasi Lauri, että hänen oli haettava
ansat ja jäniksenlangat pois metsästä, jotteivät ne jäisi pyytämään
riistaa ketun ruoaksi. Hän hiihti ensin järven yli Myllypurolle
ja näki siellä taas neljä aamullista riekon jälkeä. Lauri kulki
ansalta toiselle ja otti pois rihmat, mutta jätti varvut paikoilleen.
Kumartuessaan suuren pajupensaan viereen ottamaan ansaa hän näki
ketun juoksevan metsäkana suussa vastaan.

— Taasko lurjus olet ansasta varastanut! karjaisi Lauri täyttä
kurkkua.

Kettu kääntyi takaisin, laukkasi häntä suorana suksenlatua ja
poikkesi siltä jäniksen polulle. Lauri lähti hiihtämään jälkeen
ja karjui minkä jaksoi. Hän oli juuri aikeissa palata ansoilleen
takaisin, kun huomasi ketun hyppivän kauempana jäniksen polulla.
Se oli laukannut eilen viritettyyn lankaan. Lauri huusi ja hiihti
sinnepäin, sillä hän näki ketun kaikin voimin koettavan purra
lankaa poikki. Kettu hätääntyi, lähti taas rynnistämään pakoon,
mutta raskas koivukanki, johon lanka oli kiinnitetty, hidastutti
matkaa tiheässä metsässä. Kanki uursi vakoa lumeen niin että viti
pölisi, ja vähän väliä kepertyi pakeneva kettu selälleen hankeen sen
takertuessa pensaisiin ja puihin. Lauri rynnisti jäljestä, mutta
tulisessa kiireessä sukset menivät oksien alle ja hänkin kaatuili.
Välimatka lyheni kuitenkin lyhenemistään, ja ilokseen Lauri näki
ketun pysähtyneen pajupensaan luo, johon kanki oli tarttunut. Siinä
se riuhtoili hyppien ilmaan ja pälyen samalla lähenevää miestä.

Kestääköhän lanka? Kunhan ei menisi sykkyrälle, silloin se katkeaa...
Olisi jo hyvällä ampumamatkalla, kun olisi pyssy mukana...

Lauri syöksyi pensaalle ja alkoi suksensauvalla lyödä minkä ennätti,
mutta pensaan sisällä pelmuava peto väisti iskut ja irvisteli, kun
sauva sattui sitä suojeleviin pajuihin. Ei auttanut muu kuin tarttua
kankeen ja koettaa vetää eläin pois pensaasta. Kiemurrellen kuin
ahvenheinikosta ongittu säyne tuli repo aukealle, se yritti purra
Laurin jalkaa, mutta samalla sai kuonoonsa sellaisen iskun, että
lysähti pyörtyneenä hangelle. Pari lisäiskua teki sen vaelluksista
täydellisen lopun.

Siinä hangella huohottavan pyyntimiehen edessä makasi metsien
viekkain veijari, paikkakunnan kuuluisin kettu kuolleena, häntä
suorana, hampaat irvissä. Ja minkälainen kettu...? Vasta nyt kerkisi
Lauri tarkastella sen karvaa. Sillä oli selässä kämmenen levyinen
musta juova, joka lapojen kohdalla muodosti ristin, mustat jalat ja
musta vatsanalus.

— Sehän on ristikettu! En ole eläessäni ennen nähnyt. Sen nahka on
kahden tai kolmen tavallisen ketun arvoinen. Nyt ei tarvitsekaan
myydä Helmikkiä!

Lauri oli jostakin lukenut, että kettu voi toisinaan heittäytyä
kuolleeksi ja sopivan tilaisuuden tullen luikkia tiehensä. Siltä
varalta hän antoi sille vielä pari iskua, sitoi sitten nuoran sen
jalkoihin, asetti selkäänsä ja lähti iloisena hiihtelemään suoraan
kotiin.

Äiti ei ollut pirtissä, kun hän saapui sinne saaliineen. Se oli
Laurille pieni pettymys. Hän oli tullessaan kuvitellut, kuinka
äiti hämmästyneenä huudahtaisi, kun hän paiskaisi pedon selästään
lattialle.

Navetan ovi oli hiukan auki. Lauri käveli sinne ja kuuli äänekästä
puhetta:

— En minä siitä maksa viittäkymmentä enempää. Se on jo kesällä
poikinut, eikä sillä ole oikein hyvät maitolehmän merkit, kuuli Lauri Vaaran
Matin sanovan.

— Vai tinkii Mattikin omaa lupaustaan, kun tietää meidän kipeästi
tarvitsevan matkarahoja.

— Jättäkää ne kaupat ja tulkaa katsomaan, millainen elävä on
pirtissä, sanoi Lauri ovelta.

— Ka, Laurihan se on. Päivää! Teemme tässä Helinikin kauppaa, mutta
äitisi on tinkipäällä. Niin, mikä sinulla siellä pirtissä on?

— Onpahan vain... Mennään katsomaan.

Lauri näki taas äidin silmännurkassa kyynelen. Ja Helmikki katsoi
surullisesti ja ynisi kuin olisi ymmärtänyt, että siitä hierottiin
kauppaa.

— Oletko tuonut taas jäniksen elävänä pirttiin? kysyi äiti.

— Ei se ole jänis... Tulkaa katsomaan.

Huurun saattamana työntyi kolme ihmistä, Lauri etunenässä, matalasta
ovesta tanhuaan ja käveli peräkkäin pirttiin. Matti ja Leena olivat
uteliaan näköisiä.

— Kas vain, onpa siinä saalis! On totisesti oikein ristikettu
jäniksenlangassa! huudahti Matti.

— Nahallaanpa palkitsi tekemänsä vahingot, sanoi äiti iloissaan. —
On se tuo Lauri saarnamies, harvoin se metsästä tyhjänä tulee, mutta
ei ole ennen tuonut sellaista saalista kuin nyt. Ristiketun nahka
taitaa olla kallis?

— Vielä kysyt. Mustaselkäketusta oli viime talvena maksettu Oulun markkinoilla
lähes parisataa. Tämä taitaa olla se vanha veijari,
ketunpyytäjien monivuotinen harmi ja toivo.

— Sama vintiö.

Matti kohotti kettua niskasta.

— Tuo kuono se on minunkin asettamiani myrkkypaloja monesti
nuuskinut ja käännellyt, mutta eipä milloinkaan puraissut. Mikä sen
nyt jäniksenlankaan ajoi?

— Ahneus pettää viisaankin. Se ei raaskinut pudottaa metsäkanaa
suustaan, kun edestäni lähti pakoon. Se ei voinut haistaa eikä
kai saattanut nähdäkään jäniksen polulle viritettyä paulaa, kun
metsäkanan siipi varjosti silmiä.

— Jos se on oikea ristikettu, niin sen selkäkarvat säkenöivät
pimeässä, kun niitä sivelee, sanoi Matti.

— Jos oikean tuliketun nahkaa pudistelee kädessä, niin se valaisee
pimeän huoneen, lisäsi Lauri. — Mutta tulikettu on kokonaan musta.

— Pianhan siitä selvä saadaan. Mene sinä Lauri kellariin ja
silittele siellä ketun selkää, me katselemme luukulta.

Lauri avasi lattiaan sahatun luukun ja painui kellariin kettu
mukanaan. Matti ja Leena laskeutuivat polvilleen luukulle ja
kumartuivat katselemaan pimeään perunakellariin.

— Oikea on! Kas kas, kun karvat sähähtelevät, intoili Matti. —
Hankaa vielä lujemmin selkää, — niin — niin!

Matti auttoi Lauria illalla ketun nylkemisessä ja nahan
pingottamisessa. Palkakseen hän pyysi nyljetyn ruhon, jolla aikoi
houkutella laduillensa toisia kettuja.

Sanoma Laurin ristiketusta levisi nopeasti naapurikyliin. Koutaniemen
isäntä tarjoutui ostamaan sen, mutta Lauri vei kettunsa kirkonkylän
kauppiaalle ja sai melko summan rahaa.