KERIPUKKI JA 'KUOLEMANMYLLY'

Varangin majan miehet taistelivat urhoollisesti monia ulkonaisia ja
sisäisiä vihollisiaan vastaan säilyäkseen olemassaolon taistelussa.
Mutta pitkä talvinen pimeys, yksipuolinen ravinto, ankara ilmasto
ja ikävä valmistivat yhdessä tietä napaseutujen kauhulle,
keripukille. Se hiipi heidän keskelleen salaa, näkymättömänä, mutta
sen vaikutukset ilmenivät pian. Aluksi majan asukkaat olivat aivan
neuvottomia, sillä heillä ei ollut keinoja taudin torjumiseen. Jos he
olisivat saaneet yhdellä ainoalla hollantilaisella kultarahalla ostaa
vihanneksia tai perunoita, olisi se kadonnut kauaksi aikaa heidän
joukostaan.

Keripukin tuntevat hyvin kaikki Jäämeren laivamiehet ja
tutkimusmatkailijat ja kauhistuvat sen saapuessa heidän keskuuteensa,
sillä useimmiten se vaatii uhriltaan hengen. Se on aikojen kuluessa
tuhonnut useita retkikuntia perin pohjin.

Muutamia sen illan jälkeen, jona Bukke toiveikkaana
puhui Norjaan palaamisestaan, ilmenivät hänessä tuon kamalan taudin
oireet. Hän kävi uneliaaksi ja oli haluton liikkumaan, hän olisi
vain nukkunut vuorokaudet läpeensä. Kasvot kävivät harmaan kalpeiksi
ja nivelissä tuntui särkyä. Päivä päivältä hänen tilansa tuli yhä
pahemmaksi, ruokahalu katosi, ikenet turposivat niin ettei hän
voinut syödä, ja nenästä vuoti verta eikä sitä mitenkään tahtonut
saada asettumaan. Hänen toverinsa tunsivat taudin ja koettivat niitä
parannuskeinoja, joita oli käytettävissä. Ensin sen huomasi Vasili,
joka Sahalinilla oli nähnyt paljon keripukkia vankien keskuudessa, ja
sitten sen tunsivat toisetkin.

He kaikki tiesivät, että liikkuminen ja uinuvien elinvoimien
herättäminen oli paras vastustuskeino. Sen tähden he pakottivat
sairaan liikkumaan. Lauri ja Uula ottivat häntä ensin käsistä
kiinni, nostivat vuoteelta ja veivät ulos. Bukke sai siellä kahlata
kinoksissa ja juosta heidän välissään, mutta se oli sangen työlästä
taluttajillekin. Sitten Uula haki puukangen, vanhan purjepuun, jonka
he olivat löytäneet meren rannalta, ja he sitoivat Bukken kädet
hihnoilla sen keskelle. Nyt alkoi uudestaan lumessa juoksu. Neljä
miestä tarttui kangen päihin, he lähtivät täyttä vauhtia juoksemaan
kinosten halki ja sairas sai kiirehtiä jalkojaan pysyäkseen pystyssä.

— Älkää hyvät toverit! Jäseniin käy hirmuisen kipeästi — älkää
rääkätkö! Laskekaa majaan lepäämään! Annan teille ku- kultaosuuteni,
jos päästätte — minä kuolen tuskaan.

— Koeta kestää, Bukke, sanoi Lauri. Me tahdomme vain, että paranisit
etkä kuolisi. Emme halua kultaasi.

— Säästäkää, muuten majaan päästyäni kostan. Te kiusaatte minua
kuin paholainen sielua, te kidutatte minua hirveästi. Onko teillä
vähääkään ihmistunteita?

— Juoksehan vain tangossa äläkä laahaudu kuin pulkka.

— Ampukaa minut, älkää kiduttako!

Keskustelu tapahtui katkonaisesti juoksun aikana. He seisahtuivat
hetkeksi levähtämään ja miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kohta alkoi
sairaan ’lääkintä’ uudelleen.

— Voi Ingeborg, jos tietäisit, kuinka minä kärsin. Nämä tuskat ovat
helvetilliset, enkä minä tästä enää koskaan parane.

Toiset luulivat sairaan hourailevan. Se hellytti Laurin ja hän päätti
sillä kertaa lopettaa tämän kovakouraisen sairasvoimistelun. Bukke
pääsi hartaasti toivomalleen vuoteelle, ja Lauri lähti pimeästä
huolimatta hakemaan metsän riistaa, sillä hän tiesi, että myös tuore
eläimen veri oli hyvää lääkettä. Lauri sai ammutuksi kuun valossa
kaksi kiirunaa, joiden veren hän valutti tarkoin kuppiin ja juotti
sairaalle. Neljän tunnin nukkumisen jälkeen aloitettiin juoksu
uudestaan. Vaihteen vuoksi he kiipesivät nyt laakson sivuseinää ylös
ja antoivat sairaan pudota jyrkimmästä kohdasta alas lumikinokseen
noin kymmenen metrin matkan. Putoamisen aiheuttama huimaus pani
veren Bukken suonissa häilähtelemään, ja se vaikutti virkistävästi.
Tämänkin käsittelyn aikana sairas rukoili, että hänet päästettäisiin
lepäämään.

— Antakaa minun nukkua pois tästä kurjuudesta! hän sanoi usein.

Mutta viiden ilmamatkan jälkeen hän tunsi olonsa virkeämmäksi ja
ruokahalukin oli palannut. Pienen levon jälkeen alkoi taas juoksutus.
Näin he elivät viikkoja Kukaan ei uskaltanut nukkua neljää tuntia
enempää vuorokaudessa, sillä pitkä uni saattoi aiheuttaa keripukin.
Kaikki koettivat aikansa kuluksi tehdä jotakin, jottei vaipuisi
uneliaisuuteen ja velttouteen. Ne jotka eivät olleet sairasta
juoksuttamassa tekivät käsityötä, muokkasivat nahkoja, ratkoivat
turkkejaan ja ompelivat saumat uudellen kiinni. Tehtiin aivan
tarkoituksetonta työtä. Pääasia oli, että oltiin hereillä jossakin
toimessa, joka kiinnitti mieltä ja piti jäseniä liikkeellä.

Huolellisen hoidon vaikutuksesta Bukke välillä vähän tointui, ja
jos hänelle olisi ollut hiukan kasvisruokaa, olisi hän parantunut
täydellisesti. Mutta pitkän pimeän aikana ei Lauri saanut ammutuksi
yhtään peuraa, jotta olisi saanut sairaalle ainoaa kasvisravintoa
mitä voitiin hankkia. Harvoin hän sai muutakaan riistaa, paitsi
naaleja, joiden verta koetettiin juottaa sairaalle. Ponnistuksista
huolimatta Bukke tuli äkkiä huonommaksi ja sairas voimistelu jatkui
entiseen tapaan.

Vielä synkemmäksi tuli elämä Varangin majassa, kun Uula ja
Mahtvei sairastuivat samoihin aikoihin. He olivat jo kauan aikaa
osoittaneet sairauden oireita. Työ ei ollut juuri laisinkaan sujunut,
vastahakoisesti he olivat lähteneet Bukkea juoksuttamaan, silmät
olivat painuneet syvälle päähän ja ne olivat alkaneet omituisesti
kiiltää. Viimein hekin jäivät kokonaan vuoteeseen.

Mitä oli nyt tehtävä? Oliko heidän kaikkien vuoron perään painuttava
vuoteeseen ja kuoltava siihen jääkarhujen ja naalien ruoaksi!

Lauri, Vasili ja Miihkali eivät voineet juoksuttaa sairaita niin
paljon kuin olisi pitänyt; kutakin juoksutettiin vuorollaan, mutta
sillä aikaa joutuivat toiset olemaan liian kauan liikkumatta. Lauri
ja venäläiset neuvottelivat huolestuneina tilanteesta.

Suurimman hädän aikana työskentelevät ihmisen aivot ihmeellisen
tarmokkaasti keksiäkseen pelastuksen. Näissä ponnistuksissa
voivat ajatusten salaperäiset langat sotkeutuakin ja ihminen jää
mielipuolena haparoimaan tai tylsänä tuijottamaan. Mutta usein
välähtää myös pelastuksen tie avoimena tai valkenee keino, jolla
hätää lievennetään tuntuvasti.

Kun Lauri taas mieli uusia lääkintäkeinoja, muistui hänen mieleensä
lasten ’karuselli’ eli hoijakka. Siinähän oli oivallinen laitos,
jolla voi saada kaikki sairaat yhtaikaa juoksemaan. Hän puhui
keksinnöstään Vasilille ja Miihkalille ja he rupesivat heti
valmistamaan hoijakkaa. Varangin niemen rannikolta, samalta seudulta
jolta purjepuu oli löytynyt, oli Lauri myöhemmin löytänyt tyvestä
katkaistun purjeveneen maston, jonka merivirta ja tuulet olivat
kuljettaneet sinne. Miehet olivat kantaneet sen kokonaisena majalle.
Tyvestä Lauri katkaisi kirveellä kappaleen, joka sitten upotettiin
maahan pystyyn, ja sen päähän iskettiin pyöreä rautapalanen
karusellin navaksi. Mastosta hän veisteli selkäpuun ja teki sen
keskikohdalle napaa varten reiän. Kun selkäpuu nostettiin kieppumaan,
oli hoijakka valmis.

Sen käyttäminen keripukin lääkinnässä oli hyvin yksinkertainen.
Sairaat sidottiin hihnoilla käsistään tangon päihin, ja terveet
pyörittelivät navan läheltä laitetta. Siinä sai sairaiden
juoksunopeuden minkälaiseksi halusi; vähemmän sairaat asetettiin
tangon nenään, ja he juoksivat siellä pitkin harppauksin.
Varangin majan hoijakkaa sanoivat miehet ’könttyrimyllyksi’ ja
’kuolemanmyllyksi’, ja sairaat rukoilivat ettei heitä sidottaisi
siihen.

Taisi olla joulun aika — he eivät enää olleet selvillä viikon eikä kuukauden
päivistä, vielä vähemmän juhlista — kun kuoleman
viikatemies vieraili ensimmäisen kerran Varangin majassa. Kauan
sairastanut Bukke pääsi kaipaamaansa lepoon, sisäinen verenvuoto oli
äkkiä lopettanut hänen päivänsä.

Se oli Laurille kova isku, sillä huolimatta heikkoudestaan Bukke oli
ollut hänen paras toverinsa sen jälkeen kun Vangel oli hävinnyt.
Kuten ystävät ainakin he olivat viime aikoina uskoneet toisilleen
kaikki salaisuudet, kertoneet toiveistaan ja tulevaisuuden
suunnitelmistaan. Bukken kuoleman jälkeen ei ollut ketään, jolle
olisi voinut paljon muusta puhua kuin jokapäiväisistä asioista.

Bukken kuolema häiritsi pahasti Itäsaarten yhteiskunnan sisäistä
elämää. Terveenä ollessaan hän oli valvonut kotitöitä, hoitanut
pieniä varastoja ja pitänyt yllä majassa ja sen ympäristössä
järjestystä sillä aikaa kun Lauri kulki metsästämässä. Nyt kaikki
tuo jäi Laurin niskoille. Yhteiskunnan sisäinen tasapaino oli
täten pahasti järkkynyt. Venäläiset ja koltat olivat nyt suurena
enemmistönä määräämässä yhteisistä asioista.

Lauri, Vasili ja Miihkali käärivät Bukken ruumiin peurannahkaan ja
hautasivat hänet kapteeni Groll-vainajan viereen. Haudan kaivaminen
routaiseen maahan vaati paljon työtä, eikä se sittenkään ollut
tarpeeksi syvä. Naalien takia he latoivat haudalle kivisen kummun,
jolle Lauri aikoi myöhemmin pystyttää hautapatsaan.

Uula-Piera ja Mahtvei makasivat heikkoina sairaina eivätkä voineet
ottaa osaa Bukken hautaamiseen. Mutta kuoleman majesteetti oli
vaikuttanut heihin syvästi. Uula-Piera tiesi myöskin päiviensä
pian päättyvän. Hän ei halunnut kuolla valhe povellaan, ja siksi
hän toisten ollessa ulkona ratkoi nahkaliivistään ne kaksikymmentä
kultarahaa, jotka hän kapteenin hautauksen aikana oli siihen
ommellut, ja kuljetti ne konttaamalla yhteiseen kultalaukkuun
varastolaatikon taakse.

Kuukautta myöhemmin tuli Uula-Pieran vuoro ja kolme vuorokautta sen
jälkeen sammui myös Mahtvein elämä, vaikka terveet koettivatkin
parhaansa mukaan hoitaa heitä. Tunturien kuivaan ilmaan tottuneet
koltat eivät kestäneet Huippuvuorten talven kylmää kosteutta
etelätuulten aikana. Lauri ja venäläiset hautasivat heidät toisten
vainajien viereen.

— Saa nähdä kenen vuoro nyt tulee, sillä keripukki on alkanut
niittää Varangin majan miehiä kuin kortteita, sanoi Lauri
alakuloisena hautajaistilaisuudesta palatessaan.

— Sie nuori mies, sie kessät, myö Miihkali kanssa myös kessetäh.
Kuin olimme Sahalinilla, propati miestä kui heinöä.

— Kohta luulen päivän valon palaavan näille kuoleman saarille, se
virkistää, se antaa uusia elinvoimia ja tekee mahdolliseksi ampua
riistaa, josta saamme tuoretta ravintoa. Jos kestämme maaliskuuhun,
niin silloin elämme ensi kesään ja meidät noudetaan pois tästä hornan
kuilusta.

Varangin maja tuntui sen jälkeen hyvin autiolta. Vain kolme miestä
istui nyt rasvalampun vieressä tai takan hiilloksen ympärillä
näperrellen käsitöitä.

Tänä synkkänä aikana ilmaantui heille vielä uusia vihollisia:
jääkarhuja. Eräänä yönä Lauri heräsi karmeaan murinaan, joka
unen läpi kuului varastolta päin. Hän nousi istumaan ja kuunteli
tarkkaan. Ei kuulunut muuta kuin naalien rääkyminen. Siihen Lauri oli
tottunut, se oli jokaöistä musiikkia, eikä hän enää pelännyt niiden
varasteluakaan, sillä Bukke oli kannattanut jokaisen rasvatynnyrin
ympärille kivilohkareita suojaksi ja tukittanut tarkoin kivillä
varastoaitan oven. Naalit eivät päässeet murtautumaan varastoihin,
mutta seisahtuivat makean rasvan ja lihan hajun houkuttelemina
varastomajan ympärille nälkäisinä haukkumaan ja rääkymään. Lauri
luuli heränneensä tähän tavanomaiseen meteliin ja nukkui pian
uudestaan.

Mutta kun Vasili meni sitten hakemaan varastoaitasta peuranlihaa
aamiaiseksi, hän näki siellä käyneen ankaran hävityksen. Kivet
majan ovelta oli vieritetty pois ja varastot syöty melkein
putipuhtaiksi. Ympärillä oli lumi poljettu aivan tantereksi ja
kaikkialla oli jääkarhujen leveiden käpälien ja suurien kynsien
jälkiä. Lihavat peuranpaistit olivat menneet parempiin suihin,
makeat lintusäilykkeet, joita Bukke-vainaja oli valmistanut
niin huolellisesti, oli syöty ja tynnyrit hajoitettu. Useimpiin
rasvatynnyreihin olivat karhut pureskelleet suuria aukkoja ja syöneet
hyytyneen rasvan. Tuskinpa Huippuvuorten jääkarhuilla oli koskaan
ennen ollut sellaista valmiiksi katettua pöytää kuin sinä yönä.

— Voi kirottuja eläimiä, minkä tekivät! päivitteli Lauri. — Tämä
oli meidän surmamme, sillä mistä nyt saamme ruokaa?

— Liha lihasta. Karhu suimi petran lihat, myö karhun lihat. Sie
ampumas karhu, kun tulou, selitti Vasili.

— Ei ole enää paljon millä ampua. On vain muutama luoti.

— Liha lihasta, vaativat venäläiset.