ITÄSAARTEN KEVÄT
Kevättä oli jo ilmassa, maassa ja meren jäillä. Se saapui Itäsaarille
äkkiä ajaen edellään kylmää talvea, jonka silmäkulmaan kihosi
kirkkaita kyynelhelmiä. Päivä päivältä piteni auringon kaari,
etelätuulen leppoisa henkäys lämpeni ja laviineina vyöryi lumi
jyrkiltä rinteiltä tai virtasi villeinä vuoripuroina mereen.
Laaksoissa kohisivat vaahtoisat kosket ja kirkuen kiirehtivät
lintuparvet sulaville rinteille. Ensin kävi vain jokin yksinäinen
tutkimassa oliko lumi jo poissa vanhalta pesäpaikalta. Sitten saapui
yhä suurempia joukkoja etelästä, ne viipyivät maalla hetken ja
palasivat takaisin odottamaan, että meren sula tulisi lähemmäksi ja
rinteiden pälvet suuremmiksi.
Lauri seurasi toiveikkaana tätä talven ja kevään kamppailua.
Iloisena hän tervehti pulmuparvea, joka kaukaa meren yli liideltyään
hyppeli siristen pälvissä etsien niukkaa ravintoaan ja tulevia
pesäpaikkojaan. Joka aamu hän kuuli uusia ääniä ja siipien havinaa.
Tiirojen, räiskien, lokkien ja myrskylintujen kirkuna tuntui kuin
soitolta, sillä se ilmoitti, että Huippuvuorille oli tullut elämää
ja hänelle itselleen pelastumisen toivoa. Kun hän eräänä kuulakkaan
kirkkaana aamuna hiihteli Poolinniemelle ja katseli lipputangon luota
etelään, näki hän sulaa vettä kaukana taivaanrannalla. Se oli kuin
vapauteen pyrkivän meren kädenojennus Itäsaarten erakolle.
Palatessaan Lauri poikkesi Poolinlahden lintusaarille. Siellä oli jo
käynnissä kiihkeä taistelu pesän sijoista. Vuorten rinteet näyttivät
kiehuvan ja lainehtivan, ja kun hän lähestyi, kuului korvia särkevä
meteli. Jokaisesta jalansijasta taisteltiin. Vanhat linnut muistivat
entiset pesänsä. Siivillään iskien ja nokallaan kynien ne ajoivat
pois uusia tunkeilijoita, jotka hävyttöminä pyrkivät niiden alueille.
Höyhenet pölisivät, kun siinä iskettiin yhteen, ja heikompien täytyi
väistyä toisille rinteille koettamaan onneaan. Niin huolissaan olivat
lintuvuorten asukkaat tulevista pesistä ja poikasista, etteivät ne
lainkaan pelänneet ihmistä. Lauri kävi Varangin majalta noutamassa
lintuhaavin, jolla hän helposti sai koukituksi tuoretta lihaa.
Voimakkaan etelämyrskyn aikana oli merijäähän tullut suuria railoja.
Niiden reunoille ilmaantui joukoittain hylkeitä ja sarvivalaita.
Viimeisenä tulivat hanhet, viklat ja sirriäiset. Niiden pyytäminen
ei onnistunut pyssyttömältä mieheltä, sillä nämä linnut
olivat etelänmatkallaan oppineet tuntemaan ihmisen pahimmaksi
vihollisekseen. Kaakattaen lensivät hanhet tiehensä Laurin yrittäessä
hiipiä jousen kantamalle.
Kesälintujen tultua ei Laurilla ollut murhetta ruoasta. Peuratkin
alkoivat palailla tuntureilta sulille rannoille, ja joskus hänen
onnistui kaataa nuolella makealihainen vasikka. Lintuvuorten
rinteiltä saattoi jo löytää varhaisempien tulokkaiden munia, jotka
toivat tervetullutta vaihtelua yksitoikkoiseen ruokalistaan.
Joka päivä Lauri kävi Poolinniemellä tarkastelemassa, kuinka sulan
reuna läheni ja näkyisikö taivaanrannalla pelastamaan saapuvan
aluksen purjeita tai savuja. Toivo ja epätoivo taistelivat silloin
kiihkeästi hänen mielessään.
— Jos ”Varanki” on uponnut, hän ajatteli, niin valaanpyyntiyhtiö ja
Norjan valtio lähettävät heti apua, kun vain ajojäiltä pääsevät. Jos
taas ”Varanki” on pelastunut, niin kapteeni ei jätä osaa miehistöstä
kuolemaan. Pelastus tulee, tulee...!
Eräänä päivänä hän pystytti hätämerkin niemen kalliolle. Sinne hän
kantoi myös rasvaa kiven koloon, asetti siihen sydämeksi vaatetta ja
peitti tämän suuren rasvalampun kivin ja turpein. Jos laiva olisi
tullut näkyviin, olisi hän sytyttänyt rasvan ja asettanut turpeita
tuleen, jotta ne lehmisavun tapaan palaessaan olisivat kehittäneet
laajan savupatsaan merkiksi saarella asuvasta ihmisestä. Muihinkin
valmistuksiin hän ryhtyi poislähdön varalta. Metsästäessään hän ei
tuntenut enää erämiehen intoa: Itäsaarten maa tuntui jo polttavan
jalkoja.
Järjestellessään kerran tavaroitaan hän löysi jälleen aarrepussin,
jota ei ollut pitkiin aikoihin muistanutkaan.
— Mitä minä sille teen, kun laiva tulee? kysyi Lauri itseltään. Nyt
hänellä olisi ollut valta ja oikeus heittää koko aarre mereen, ettei
se sen koommin saattaisi ketään ihmistä kiusaukseen. Mutta olisiko se
järkevää? Rahalla hän saattaisi tehdä paljon hyvää, hän voisi sillä
monin tavoin helpottaa ihmisten kärsimyksiä. Toisaalta: miten hän
saisi kuljetetuksi aarteen kotiin niin, etteivät ihmiset sitä näkisi
ja alkaisi sitä himoita? Jo laivamiehet voisivat sen huomata, pistää
hänet salaa laidan yli mereen ja jakaa kullan keskenään.
Näitä mahdollisuuksia hän mietti kauan, kunnes keksi viimein keinon.
Vähän aikaisemmin hän oli saanut nuolella ammutuksi ison peuran, joka
oli vielä verrattain lihava, vaikka peurat yleensä näin keväällä
olivat laihoja. Hän erotteli rasvat pataan sulamaan. Kun rasva
sitten jäähtyi ja jähmettyi kovaksi, hän sulatti sen toistamiseen,
kaatoi kultarahat sekaan ja antoi niiden jäädä jähmettyneeseen
rasvaan. Padasta irrotettuna aarre näytti suurelta rasvakimpaleelta.
Varjellakseen kultaansa nälkäisiltä naaleilta ja jääkarhuilta Lauri
pani rasvamöykyn laukkuunsa ja kaivoi sen syvälle maahan. Sitten hän
peitti paikan mullalla ja suurilla kivillä.