MATKA HUIPPUVUORILLE

Matkavarustukset ”Varanki”-laivalla kestivät vielä useita viikkoja
. Valaanpyyntiyhtiön pääosakas kävi monta kertaa laivalla
neuvottelemassa kapteenin kanssa. Retki näytti kaikkien mielestä
olevan vaarallisempi kuin tavalliset Huippuvuorten-matkat. Lauri sai
tietää laivamiehiltä, että se oli tavallaan koematka pahamaineisten
Itäsaarten itärannikolle, jossa ei ollut käyty satoihin vuosiin,
ei sen jälkeen kun eräs hollantilainen valaslaiva oli siellä
kadonnut jäljettömiin ja myöhemmin hiukan etelämpänä eräs venäläinen
retkikunta tuhoutunut. Mutta jos olosuhteet näyttäisivät suotuisilta,
perustaisi yhtiö sinne aseman ja pyyntiä alettaisiin harjoittaa
siellä säännöllisesti joka kesä. Tästä uudesta riista-alueesta
kilpaili kaksi valtakuntaa: Norja ja Englanti. Norjan hallitus oli
kiertoteitä saanut tietää, että englantilaiset suunnittelivat isohkoa
retkikuntaa Itäsaarille. Sen tehtävänä olisi näiden runsasriistaisten
rannikoiden taloudellinen valtaaminen Englannille: oli etsittävä
parhaat satamat ja pyyntipaikat ja omistettava ne. Oli saatu tietää,
että englantilainen retkikunta lähtisi matkalle vasta seuraavana kesänä,
ja siitä syystä norjalaiset pitivät nyt kiirettä. Norjan hallitus
tiedusteli, haluaisiko mikään valaanpyyntiyhtiö varustaa
vaikkapa vain yhden laivan retkikunnan valtaamaan pyyntimaita
Norjalle. Itärannikolle oli perustettava jonkinlainen maja ja
pystytettävä Norjan lippu; silloin eivät englantilaiset voisi kehua
löytäneensä niitä seutuja. Palkkioksi maksaisi valtio puolet kuluista.

Kaiken tämän johdosta ei ”Varanki”-laivalla tarvinnut tinkiä
palkoista, mutta miehistön pestaus sujui silti hitaasti. Suurin
osa ”Varangin” entistä miehistöä oli jäänyt pois; vanhoja
Huippuvuorten-kävijöitä oli vain kolme, nimittäin kapteeni Jensen,
harppuunamies Jöransson ja kippari Vangel. Venäläisistä Vasili Kaninista
ja Miihkali Kurenkosta kuiskailtiin, että he olivat
Siperiasta karanneita vankeja, jotka olivat hakeutuneet näille
pohjoisille seuduille piiloon. Helposti arvaa, miksi he mielellään
lähtivät Huippuvuorille.

Kapteeni ja tykkimies olivat eri mieltä siitä, otettaisiinko koltat
mukaan.

— Ei niillä siellä mitään tehdä, väitti tykkimies. Ne ovat niin
heikkorakenteisiakin, etteivät kestä Jäämeren ankaraa ilmaa.

— Miksi eivät kestäisi, onhan Uula-Piera ollut Petsamossa
kalastajana jo monena kesänä ja Mahtvei on asunut ikänsä meren rannan
lähistöllä. He saavat olla maatöissä: kerätä untuvia, ampua peuroja
ja auttaa rasvankeitossa.

Uula-Piera oli pieni laiha ukon kääkkänä, mustatukkainen,
tihrusilmäinen, mutta ampujana tarkka. Mahtvei oli häntä hiukan
nuorempi, lihavampi ja vaaleampi. Molemmilla oli kesäisin suomalaiset
vaatteet, mutta ne olivat melko likaiset ja risaiset. Kapteenin
täytyi antaa heille ensi töikseen islantilainen villapaita, jotta
miehistö näyttäisi laivan ja yhtiön arvon mukaiselta.

Kesäkuun puolivälissä lähti valaanpyyntialus ”Varanki” vihdoin
kyntämään Jäämeren aaltoja suunnaten kulkunsa melkein suoraan
pohjoisnapaa kohti. Kapteeni oli varta vasten odottanut kaunista
ilmaa, jotta ainakin lähtö tapahtuisi suotuisissa olosuhteissa ja
antaisi miehistölle rohkeutta. Pian katosivat näkyvistä Ruijan
kolkot, kaljut tunturirannikot, ja laiva kulki tasaista vauhtia
ulapalle. Valaanpyyntialuksessa oli Laurista hauskempaa kuin ahtaassa
vämpöörissä. Hänellä ei ollut matkalla erityistä työtäkään, ja hän
sai mielensä mukaan tarkastella merta.

Siinä oli aikaa vertailla keskenään entistä ja nykyistä
riista-aluetta: kiveliöitä ja valtamerta. Kiveliössä oli hämäriä,
hiljaisia, salamyhkäisiä metsiä ja näköpiiri avara vain tuntureilla;
täällä oli valoisaa, aukeata, rajatonta ja vapaata. Siellä yhtyi
taivas metsiin tai sinertäviin tunturiselkiin, täällä näkyi
silmänkantamattomiin vain vettä, suolaista, viileää, tummansinistä
vettä, joka loivina, sileäselkäisinä maininkeina vyöryi kuin
huvikseen keinuen, niin kuin sen olisi vaikea vakautua täydelliseen
lepoon. Ensikertalaisesta rannaton valtameri oli suurenmoinen ja sen
synnyttämä rajaton vapauden tunne tenhoava.

Oltiin juuri siirtymässä ajojäävyöhykkeelle. Edessä kohosi särmikäs,
sinertävän valkoinen, kuvajaistaan katseleva jäävuori lipuen hiljaa
merivirran mukana. Valkeita lokkeja ja tiiroja leijaili sen ympärillä
siivet välkähdellen. Kauempana puhalteli valasparvi usvapatsaitaan;
välistä pistäytyi merestä hylkeen pyöreä pää. Se muistutti mieleen
äidin kertomusten meriraukat, Jäämeren kummat aaveet, jotka aina
myrskyn edellä näyttäytyivät varottaen merenkulkijalle. — Eivätköhän
ne olleetkin vain hylkeitä?

Ensimmäinen jäävuori sivuutettiin läheltä. Särmikkäänä, uurteisena
ja terävähuippuisena se kohosi parinkymmenen korkeuteen, mutta
veden alla se ulottui varmaan kuusi, seitsemän kertaa syvemmälle.
Se oli luokseenpääsemättömien napajäätiköiden ensimmäinen airut,
lohjennut jostakin maajään kielekkeestä ja ajelehtinut sitten tuulten
ja merivirtain mukana; se oli ensimmäinen noita Jäämeren valkoisia,
pelättäviä aaveita, jotka saavat sumussa koko laivaväen kauhistumaan
ilmestyessään äkkiä suoraan aluksen eteen. Kippari Vangel kertoi
Laurille, että eräs pyyntilaiva upposi viidessä minuutissa
miehistöineen törmätessään yhteen tuollaisen jäähirviön kanssa.

Sivuutettiin toisia matalampia jäävuoria ja vihertäviä
ahtojäälauttoja, joilla makaili parvittain monenlaisia hylkeitä.
Laivan jyskytyksestä ne heräsivät ja nostivat päätään; lähimmät
sukelsivat jään reunalta mereen. Ne olivat enimmäkseen ahtojäiden
ulkovyöhykkeellä asuvia harmaita, mustalaikkuisia Grönlannin
hylkeitä, mutta joukossa oli myös jättiläiskokoisia partahylkeitä.
Hupaista oli nähdä, miten hylje-emot rintaevillään hosuen ja päätään
nyökytellen kiirehtivät poikasiaan veteen. Muuan pieni jäälautta oli
niin täyteen lastattuna, että se oli painunut vedenpinnan tasalle ja
näytti etäämpää katsoen kirjavalta saarelta.

Lauri ihmetteli, miksi ei pyyntiä aloitettu, vaan ajettiin
sellaisten otusparvien sivu. Hänen mielestään siitä olisi pian
lähtenyt lastillinen. Olisi niitä voinut ampua vaikka laivasta
käsin, sillä useat eivät liikahtaneet paikaltaankaan, kohottivat
vain hiukan päätään ihmetellen mustaa kummitusta, joka puhkuen
ja vettä purskuttaen meni sivu. Lauria olisi haluttanut ampua,
sillä hänen metsästysintonsa oli herännyt, ja kun kippari Vangel
sattui kävelemään sivuitse kysyi hän, miksi niin suuret hyljeparvet
jätettiin rauhaan.

— Etkö tiedä, että ensin täytyy etsiä Huippuvuorten rannikolta
sopiva satama, johon myrskyn raivotessa voi mennä suojaan, sitten
vasta voidaan lähteä pyyntiretkille, sanoi Vangel. — Vai on sinun
vaikea mennä noiden eläinten sivu. Ole levollinen, kohta saat
pyytää niitä tarpeeksi. Hylkeenpyynti täällä ylhäällä on usein
joukkoteurastusta, johon kyllästyy kun sitä tekee useita kesiä niin
kuin minä. Ihminen haluaa noilta viattomilta eläimiltä vain nahan ja
traanikerroksen sen alta, kaikki muu jää tänne. Traani sulatetaan
rasvaksi ja vaihdetaan sitten kaupungissa rahaan, jota me jokainen
saamme murusen. Pian kiertelee öljy maailman markkinoilla ja sillä
sitten rasvataan koneiden laakereita, etteivät ne hankauksesta
kuumenisi. Näin ihminen käyttää koneistoonsa näitäkin vaarattomia
eläimiä, jotka ajan alusta saakka ovat saaneet täällä kehittyä ja
lisääntyä täydellisessä vapaudessa. Me ihmiset olemme napaseutujen
pahimpia petoja. Mutta sinussa näkyy olevan seikkailuverta niin kuin
minussakin oli ennen. Et sinä pelkän kullan tähden täällä kulje.

Kippari oli hetken vaiti.

— Jos minulla olisi talo, pelto ja niitty niin kuin sinulla, niin en
minä täällä kulkisi, sanoi hän sitten harvakseen. — Mutta minulla on
vain pieni mökki Altenvuonon kalliorinteellä ja siinä vaimo ja neljä
lasta. Siellä odotetaan minua hartaasti, mutta Herra tietää, palaanko
tältä matkalta.

Vangelin puhe vaimensi hiukan Laurin erämiehenintoa. Hänen sanoissaan
oli varmasti jonkin verran perää. Noilla lauhkeilla ja avuttoman
näköisillä eläimillä, joiden kotimaa oli valtameren ulappa ja
lepopaikkana sen keinuvat jäätiköt, oli oikeus elää täällä. Jäämeri
oli villien eläinten valtakuntaa, johon ihminen nyt teki ryöstöretken
käyttäen luomakunnan herran omituista oikeutta.

Merellä kellui musta ja pitkulainen möhkäle kuin kumoon kaatunut
laiva; tarkemmin katsoen se jakaantui kahdeksi: toinen pienempi
makasi suuremman kyljessä. Ne keinuivat hiljaa mainingeilla.
Grönlannin valas oli noussut pinnalle, asettunut lepäilemään ja
lämmittelemään selkäänsä keskipäivän auringon paisteessa. Sen
poikanen, noin kuuden metrin pituinen penikka, oli useita kertoja
sysännyt päällään emoaan kylkeen. Emo oli käsittänyt heti sen
tarkoituksen, kääntynyt kyljelleen ja poikanen oli alkanut imeä.
Mutta silloin emo kuuli kummallista tahdikasta jyskytystä ja kolinaa.
Se ei ollut ennen milloinkaan kuullut sellaista ja tunsi myös
kyljessään veden tärähdyksistä, että jotakin outoa lähestyi. Valasemo
lyödä läimäytti rintaevillään veteen ja mörähti, samalla kun se
kääntyi vatsalleen. Outo hirviö oli jo aivan lähellä. Se oli valkea
kuin jäävuori, mutta sen selässä oli mustia kohopaikkoja. Ei se ollut
jäävuori, se oli mahtava eläin, isompi kuin isoinkaan valas. Sen
pyrstö porskutti vettä, höyry nousi hengitysaukosta ja suun edessä
kuohui vesi kuin rantahyrsky.

Valas aikoi paeta. Pyöräys vain jättiläispyrstöillä, niin ne
kiitäisivät syvyyteen, meren suojaavaan helmaan. Mutta vielä ei
tiennyt varmaan, oliko tulija ystävä vai vihollinen. Kummitus
läheni, hiljensi vauhtiaan ja seisahtui. Valaan poikanen asettui
emonsa rinnalle ja emo nosti toisen rintaevänsä sen selälle kuin
suojaksi. Kuului pamahdus, savu pölähti hirviön selästä ja samassa
tuntui kauhea pistos valasemon sisuksissa. Emon evä läiskähti
epätoivoisesti poikasen selkään, kaksi leveää pyrstöä posahti ja
verensekaisessa vaahdossa kiehuva silmäke keskellä tyyntä merta
osoitti paikan mihin jättiläiseläimet katosivat. ”Varangin” miehet
katselivat jännittyneinä harppuunan lentoa, mutta sakea ruudinsavu
esti näkemästä kohtaa missä valaat olivat. Kun savu hälveni, näkivät
he vain poreilevan ja väreilevän meren.

— Ei tainnut osua, huudahti Lauri.

— Etkö näe, hölmö, miten harppuunaköyttä vinkuen lappautuu mereen.
Mutta harppuunan kranaatti ei räjähtänyt, ja nyt saadaan vähän aikaa
ilmaista kyytiä, sanoi tykkimies. — Vai ei muka sattunut!

— Eteenpäin! komensi kapteeni.

Kone pantiin hiljaiseen käyntiin. Harppuunaköyttä meni jo toistasataa metriä,
kaksisataa.

Valas näytti pyrkivän viistosti pohjaan paetakseen hirviötä,
jonka tavat se jo tunsi nahassaan, se tunsi selkälihaksessaankin
kiusankappaleen, joka seurasi sitä syvyyteen. Tuntui kuin kummitus
olisi iskenyt terävät kyntensä selkään ja koettanut nostaa ilmaan.
Poikanen sukelsi emonsa jäljessä syvyyteen.

Uusi harppuuna pantiin tykkiin ja jännittyneinä miehet odottivat,
mistä valas nousisi: edestäkö, sivulta vai ehkä takaa. Kului
minuutteja, kului neljännestunti. Yhä katselivat laivan kannelta
jännittyneet silmäparit meren pintaan. Vihdoin kohosi poikasen selkä
vedestä ja hiukan myöhemmin emon, mutta niin kaukana edessä, ettei
yltänyt ampumaan. Usvapatsaita nousi ilmaan, sitten katosivat taas
tummat selät ja samalla tuntui laivassa voimakas nykäys, kun valas
alkoi vetää laivaa mukanaan.

— Taaksepäin! komensi kapteeni. Kone jyskytti takaperin täyttä
höyryä, mutta valaan valtava lihasmoottori näytti aluksi pysyvän
voitolla.

— Tämä on toista kuin ristikettu jäniksenlangassa, ajatteli Lauri.
Saapa nähdä, kestääkö meren jättiläinen ihmisen rautakoneiden kanssa
kilpasilla!

Ei kestänyt. Sukellusvälit lyhenivät kymmeneksi, sitten viideksi minuutiksi
ja veren sekaista usvaa nousi ilmaan eläimen puhaltaessa.
Poikanen koetti seurata emoaan, mutta väsyi nähtävästi pikemmin.
Pyyntilaivasta laskettiin kaksi venettä. Ne lähestyivät väsynyttä
valasta, ja kun sen leveä niska nousi vedenpinnalle, heitettiin
harppuuna toisesta, seuraavalla nousulla toisesta veneestä, ja
viimein syöksi Vangel pitkän keihään sen sydämeen. Vielä kerran
kohosi monta metriä leveä pyrstö ilmaan ja läiskähti veteen, vielä
kerran koetti eläin sukeltaa, mutta herpautui ja jäi kellumaan veden
pinnalle kuolleena. Poikanen kierteli emonsa ruumista, mutta kaikkosi
sitten vähän kauemmaksi katsomaan, kun viholliset raastoivat emon
laivan luo ja sitoivat sen laivanperään lujin köysin.

— Se on oivallinen saalis, en malttanut ajaa sivu, kun tielle
sattui, sanoi kapteeni. — Mutta työtä meillä on ennen kuin saamme
sen hinatuksi johonkin Itäsaarten vuonoon. Täällä emme uskalla ruveta
sitä paloittelemaan, sillä tällaisesta tyynestä syntyy hyvin pian
rajumyrsky.

— Sattuipahan, pojat, ensimmäinen latinki! kehui tykkimies Jöransson
hyvillään. — Mutta tuon riivatun kranaatin syytä oli, ettei otus
heti kellistynyt. Se jäi laukeamatta, kun harppuuna upposi valaan
selkään. Minusta riippuu, pojat, minkälaisen osingon saatte syksyllä.
Tästä valaasta lähtee vähintään kuusikymmentä kruunua mieheen.

Laiva kulki hitaammin kuin ennen, sillä perässä kulkeva valaan
ruho pidätti sitä. Valaan poikanen seurasi vielä kuollutta emoaan
kierrellen laivaa, mutta huomattuaan, ettei emo enää liikkunut, se
jäi jälkeen ja sukelteli taaksepäin mylvien ja läiskyttäen toisinaan
pyrstöllään veden pintaa. Se oli oppinut tuntemaan oudon kummituksen
tavat ja halut, mutta oli opistaan saanut maksaa paljon.

Vielä kaukaa näkyivät ”Varankiin” iltapäiväauringon valossa sen sirot
usvapatsaat, kun se kierteli äskeisellä emonsa surmapaikalla.