PELIÄ.

Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät
ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten
piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset
huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko
maan teollisuuden valtimo.

Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet
koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin
vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.

Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti
kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan
huippuunsa.

Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien
vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä
liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina
noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan
ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden
halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät.
Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat
sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa
tarvitsivat.

Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin
suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä
päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien
ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti
onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.

Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa,
mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua
lepoaan vanhuuden päivinä.

Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen
yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä
kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia
— tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.

Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut
esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen
kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes
pysähtyivät tyttären ovelle.

Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli
kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi
kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla
kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon
aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa
kristallilippaaseen.

— Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun
kanssani? —

— Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä
tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta,
paljon huolta! —

— Kuinka niin isä? — Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.

— Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä,
pelkkää peliä! — Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi
punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.

                                                  ⸻

Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti
toiminimen ja piteli suuria rahasummia.

Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.

— Viimeinen on mun! Akan peli ja yks’ pieti! Maksakaas ämmät! —
sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.

— Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! — huudettiin
hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.

— Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään
tähän peliin? — kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen
sivuhuoneeseen.

— Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. —

— Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini
pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, — sanoi taas nuori kauppias.

— Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle
kyljelleen, — nauroi vanha pankinjohtaja.

— Ai, jai, jai, kun sydämen’ on pois
ja kuka sen mulle takaisin tois? —

— rallatteli apteekkari.

— Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa
ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! —

— Joudu, joudu, ota varas kii,
hällä on minun sydämenii. —

— Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden
tikin vetää. —

— Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, — huudahti uuden
tehtaan kirjanpitäjä. — Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle
hiukan asiaa, ennenkuin menen, — sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi
olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan
liiketoveri tukkiasioissa.

Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan
ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin
osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan.
Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.

Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.

— Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos
tarkastamaan kassaa, — sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. — Minun
pitää nyt mennä. —

Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä
kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät
rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja
ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina,
julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä
paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.

Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus
hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän
päästä verhottuun akkunaan.

Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt
hän äkkiä nosti verhon.

Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen,
haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina
hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina
inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa
heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos
raittiiseen säähän.

Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui
väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin
suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan
välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan
rohkeilla iskuillaan.

— Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli
oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle
sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, — puhui
Kangas asuintoverilleen.

— Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken
aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja
heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa?
Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen
määrääjiä. —

— Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat
syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin
minun taipumukseni vaativat. —

— Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli
rautaa, on muuttunut ruosteeksi? —

— Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on
juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien
jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa!
Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä
ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen,
kudon verkkoja, kiedon ja vedän... Olkoon se ruostumista! Minä
tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden
ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. —

— Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan,
että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! —

Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten
Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.

— Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää
nyt vaivaa? — Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. —
No, kyllä minä...! — sanoi hän purren hammastansa. — Kyllä he
kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.

Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.

— Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.
Kaiketi sinulla on summa saatavissa? —

Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei
jäänyt toverilta huomaamatta.

— Se on suuri summa, — sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan,
— eikä minulla taida olla...

— Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon
enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on
kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua
kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin,
ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän
miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla,
kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät
saha-osakkeensa. —

— No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. — Hämäläinen puki
hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. — Tuossa on pakka silkkaa
rahaa, — sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Niillä on kuitenkin
kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa.
—

— Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. —

— Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan
hyvällä kaupalla virolaisilta, — sanoi Hämäläinen.

— Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö
ole? —

— Kaihan se sitä on. —

— Ja siellä se raakattiin, ei idä, — tiesi Juho Kangas pistäen
rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.

— Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa.
Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan
mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs
veit. Helkkarin sukkela temppu! — Hämäläinen nauroi herttaisesti.

— Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan,
vanha kettu! —

— Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen
harmissaan.

Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.

— Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin
ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet
hankkia todisteita viljan itävyydestä? — Kankaan silmät välähtivät
koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.

— Kyllähän ne hämeenlinnalaiset...

— Niin, anna heidän todistaa, — riensi Juho Kangas lisäämään.

— Mutta, jos sinä luulet —?

— No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle,
ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi
takista koko juttu hänelle, — sanoi Kangas kevyesti viitaten
kädellään.

— Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! — intti Hämäläinen, mutta hänen
vastustuksensa oli vaan näennäinen.

— Aijothan sinäkin ne myydä! — tokaisi Kangas.

— Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten...

— Ja saisit runsaasti takkiisi! —

— Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että...

— Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta
kuullut. —

— Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset
virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta
laivassa, — huokasi Hämäläinen helpotuksella.

— Tietysti en voinut olla näkemässä. —

— No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en
tarjoa, jos olisi jotain jutkua... tahdon selkäni vapaaksi, — sanoi
Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.

Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.

Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään
ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia
vyyhtiään kesäksi.

Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli
päättynyt.

— Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? — Juho toivoi nyt
asian raukeamista.

— Eihän tuota peruakaan voine, — luuli Hämäläinen.

— Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä
rettelöitäkin. —

— Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat
taakseni jääneet perään huutelematta, — saneli mies.

— Kauppa on siis valmis? —

— Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen.
Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja
maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä —

— Kylläpä te opereeraatte! — puristi Juho Kangas hampaittensa
välistä.

                                                  ⸻

Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat
ajatukset ja lunta.

Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.

Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi,
selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?

— Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, —
kuiskattiin. — Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot
kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. —

Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen
korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu
runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä
uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli
iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.

Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken
tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän
parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten
rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha
liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.

Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun
olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.

Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli
kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea
myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja
heidänkin piti saada nauttia vapautta.

Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies,
jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta.
Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta ’rosenttia’
työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin
herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa
mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja
monet ’rosenttinsa’ valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka
tuskin osasi nimeään kirjoittaa.

— Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema,
— sanoi hän moittiville.

Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä
puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen
kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman
näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: ’raha’ ja
’prosentti’ ennen niin raa’asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho
putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.

— Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen
kasööri Kangas. —

— Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea...

Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.

Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin
puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.

Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta
puheenjohtajaa ’fiiraamaan’.

— Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, —
sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut,
olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.

Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki
yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut
lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta
hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen
nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa
istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti
ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä
peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin
naulattu ja ’maalasi’ umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä;
ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä
sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.

— Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta
ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku
hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli
unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. —

Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se
oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa
lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli
muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.

Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn
kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset
ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen
surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin
hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.

Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin
ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa
saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he
polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen
itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden
perillä taivaan ovet.

— Kuuleppas, Kanerva, — sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. —
Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se
mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. —

— Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. —

— Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy
pois. —

— Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. —

Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui
eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän.
Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa
silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut
omistajalleen. — Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä
edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan,
terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana.
—

Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.

Pikku tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.

— Joko te pian lähdette? —

— Ylihuomenna. —

— Minulla on teille jotakin annettavaa. — Juho katsoi häneen kysyen.

— Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.

Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta
sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.

— Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin
pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi
teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. —

Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.

— Nämä olen minä pelissä voittanut, — sanoi hän Kanervalle. —
Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan
elämääni. —