XXIII

Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle
naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken
iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan
hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana
vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu
ammuttavaksikin.

Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin,
toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo
uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.

Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan
ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran
nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui
ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli
osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten
käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen.
Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen
perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne — Vahtera
miehekkään luja ja häikäilemätön...

Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:

— Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä
masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.

— Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen
ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.

— Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken
tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä
nuoruuteni asioista.

Hän keskeytti puheensa epäröiden.

Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena
oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että
hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen
pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.

— Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin
omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden
tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon
lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies
esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei
ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman
veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä
rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?

— Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee
kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.

— Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä
saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.

— Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan
tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden...

He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä
oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri
tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon
taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään
sitä.

Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka
palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen
johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin
työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan.
Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui
suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla
epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki
viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle,
sanoi Hannes Borg:

— Päivää, Väinö!

Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua
hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:

— Päivää.

Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:

— Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen
hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on
paljo puhuttavaa kanssasi.

Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:

— Minulla on vähän kiire... on tilipäivä ja... tuolla talossa
maksetaan palkkoja.

— Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja
saamme sitten puhua enemmän.

— Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi
Väinö vältellen.

— Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani
Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.

— Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.

— Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.
Sitten hän virkkoi:

— Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla
siellä kävin.

Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja
juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä,
mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet
pois. Hän selitti:

— Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja
lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.

— Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten
puolelle.

— Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen
pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.

Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei
hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi
myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä
oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen
äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:

— Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä
aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut,
sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi.
Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata
tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja
sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran
muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.

Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja
hän sanoi aikoessaan mennä:

— Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten...

Hannes Borg kehoitti lämpimästi:

— Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.

Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän
voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja
sanoi:

— Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.

Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.

Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat
matkaansa.

Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle,
josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli
syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen
silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka
hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt
häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut
saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi
rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin.
Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli
pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen
pienempi.

— Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti
ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää
vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut
koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? — Mutta nythän hän
tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.

Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo
oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.

Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle
tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin
talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He
herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta
vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:

— Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?

— Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.
Hän on karjapihalla työssä.

— Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen
miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.

Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja
oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.

Hän yltyi valittamaan:

— Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään,
eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä... haaveilee vaan itsekseen
ja suree... ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen
häpeän koko talon yli... vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se
lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin
sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi
syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä
silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan...

Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni,
puuttui tohtori Borg puheeseen:

— Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne
joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen
vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä
aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti
sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä
tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle
anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee.
Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet
asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.

Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein
jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.

Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta
peremmälle istumaan, sanoen:

— Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli
vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me
yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.

— Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on
pääasia.

Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen
poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin,
kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä
oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin
kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän
tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi
iloiseksi.

Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti
tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.

Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:

— Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.
Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.

                                                  ⸻

Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli
kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä
sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin
inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän
keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa,
hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen
maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun
itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli
kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että
hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.

Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat
sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla
oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui
mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä
sanoen:

— Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja... ja tuohon
erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen...