Zeus murhemielellä.

Zeus kulki taivaassa alla päin pahoilla mielin. Muut jumalat
kiiruhtivat luokse ja kyselivät korealla runokielellä, mikä taivaan
herraa vaivaa. Zeus vain pudisteli päätään eikä ruvennut virkkamaan
mitään. Mutta Hera, hänen korkea puolisonsa, oli heti tietävinään
syyn.

— Tiedän kyllä, mikä sinua vaivaa. Sinä olet taas rakastunut
johonkin ihmistyttäreen. Nuo huokaukset, nuo puuskitukset, nuo
kyyneleet ilmaisevat oikean asian laidan. Muutu nyt vain häräksi, tai
miksi tahtonet ja lähde kosimaan; minä olen jo niin tottunut sinun
yöjalkareissuihisi, etten niistä enää välitä.

— Voi rakas puolisoni, vastasi Zeus. Nyt on kovemmat kysymyksessä.
Meitä jumalia ei enää uskota maailmassa eikä meihin luoteta eikä
meille enää uhrata. Hera kysyi:

— Joko jättiläiset taas aikovat rynnistää taivaaseen tuhotakseen
meidät?

— Ei jättiläiset, mutta nuo kirotut, rikkiviisaat ihmiset. Minä
kerron:

”Niinkuin tietänette, olimme me muutamat jumalat eilen iltana
hieman uhria tuhrimassa ja ahmimassa, sillä eräs laivanvarustaja
Pireoksessa oli valmistanut uhrijuhlat palkinnoksi siitä, että hänen
laivansa oli pelastunut uhkaavasta haaksirikosta Euboian niemen
nokassa. Haisteltuamme ja maisteltuamme teurasta, hajaannuimme me
jumalat toinen sinne toinen tänne. Minä läksin harmissani Atenaan
kävelemään, sillä minua kismitti, että tuo saita laivuri, joka hengen
hädässään oli luvannut uhrata meille sata härkää, nyt oli kutsunut
16 jumalaa uhrille, jossa hän poltti sitkeää kukkoa, joka juuri sitä
ennen ikäkuluna vielä kiekui käheällä äänellään. Ja niin homeisista
aineksista hän valmisti suitsutuksen, että ne sammuivat alttarilla
eikä niistä lähtenyt nokkaamme minkäänlaista sauhun tapaista.

”Kävelin Akropolis-kukkulalle ja poikkesin Poikileen pylväskäytävälle.
Täällä näin suuren ihmisjoukon kerääntyneen kuuntelemaan kahta hyvin
riitaisaa filosofia. Minä päätin mennä kuuntelemaan, mistä oli
kysymys. Peityin sankkaan pilveen, käärin kaavun ylleni ja kiinnitin
pukinparran leukaani, jotta olisin oppineen filosofin näköinen. Ei
kukaan huomannut, kuka minä olin. Mistä luulette heidän puhuneen,
hyvät jumalat? Ei sen vähemmästä kuin, onko jumalia ollenkaan
olemassa ja huolehtivatko he ollenkaan maallisista asioista, vai
eivätkö?

”Stoalaiset filosofit ovat aina pitäneet meidän puoltamme. Siellä oli
nytkin stoalainen Timokles, joka ärjyi ja haukkui vastustajataan,
epikuurolaista filosofia Damista. Mutta ystävämme Timokles oli
pauhannut niin kiivaasti, että hän oli jo aivan käheä, niin että
tuskin sai ääntänsä kuuluviin. Mutta Damis pakana, hän pysyi koko
ajan kylmänä ja oli sitten ylen nokkava ja todistuksillaan kietova.
Suurin osa yleisöä osoitti hyväksyvänsä Damiksen kannan, vaikka
olihan siellä muutamia harvoja, jotka meitäkin puolustivat. Kun
tämän suuren vaaran tajusin, komensin yön laskeutumaan tienoilla ja
niin sain riidan loppumaan. Mutta yleisö tahtoi kuulla lisää, ja
niin päätettiin, että huomenna väittelyä jatketaan. Siis tänäiltana
kansa taas kokoontuu kuuntelemaan tuon ilkeän rienaajan, Damiksen,
hävyttömyyksiä. Mitä nyt tehdä? Vaara on suuri, oi jumalat! Jos
ihmiset lakkaavat meihin uskomasta ja meitä kunnioittamasta ja meitä
rukoilemasta, mihin joudumme? Temppelit jäävät autioiksi ja me jäämme
tänne taivaaseen ypöyksiksemme värjöttelemään ja nälinkuoliaina
toisiimme tuijottamaan, kun ei kukaan enää meille uhraa edes käheitä
kukkojaan. Ei auta muu kuin heti kutsua kokoon kaikki jumalat, jotta
tämäniltaisessa väittelyssä hurskas Timokles saisi voiton ja tuo
röyhkeä Damis häpeällä ja kunniattomana karkoitettaisiin maan ääriin.
Hermes, huuda jumalat kokoon, ei vain kreikkalaiset, mutta myöskin
nuo aasialaiset kultakoristeilla kirjaillut taivaalliset valtiaat.
Hermes, tee tehtäväsi!”

Hermes huusi jumalat kokoon mitä nuhteettomimmalla heksametrillä,
lainattuna Homeroksen kertomarunoista.

Jumalat kokoontuivat, ja Zeus kertoi heille, mitä oli nähnyt ja
kuullut. Jumalat ehdottivat mitkä mitäkin. Toiset tahtoivat, että
Damis oli tapettava, että Zeus salamallaan hänet musertaisi. Tätä
ehdotti varsinkin Poseidon, meren jumala. Mutta Zeus oli hermostunut
ja pyysi meren jumalaa tällaiset tuumansa säästämään valaskaloilleen;
oppineitten ja viisasten ihmisten kanssa täytyi toimia toisin
tavoin. Pyydettiin suurelta ennustaja-jumalalta, Apollolta,
tietoa siitä, miten väittely päättyisi. Mutta Apollo luikertelihe
vapaaksi tekosyyllä, ettei hänellä täällä taivaassa ollut pyhää
kolmijalkaa kuten Delfoissa, eikä pyhää lähdettä, eikä tarvittavia
suitsutusaineita. Mutta Apollo pakotettiin ennustamaan. Ennustus oli,
niinkuin ainakin tässä maailmassa, puhdasta höpötystä.

Momos-jumala ratkesi hillittömään nauruun ja hohotti: ”tuo ennustus
on niin päivän selvä, ettei se mitään tulkitsijaa kaipaa. Se osoittaa
meille selvää selvemmin, että ennustaja itse on täysi hupakko ja
että me, jotka häntä uskomme, olemme, Jumala paratkoon, suuria
myllärinaaseja ja kuonoturpia, eikä meillä ole enemmän järkeä
kalloissamme kuin heinäsirkoilla.” Lopuksi Zeus puhkesi sanoihin ja
virkkoi:

— Mikäpä meille lopullisesti muu jää neuvoksi, kuin täältä taivaasta
kauniisti katsella ja kiltisti kuunnella väittelyä?

— Hei, tyrkätkää kaikki taivaan luukut auki, puhaltakaa pois edestä
kaikki pilvet ja taivaan portit selki selälleen! (Näköala avaantuu
ja jumalat kurkistavat alas maailmaan.) — Voi turkanen, mikä sankka
ihmisparvi siellä on kuuntelemassa väittelyä! — Voi, voi, voi,
Timokles parka näyttää perin heikolta; hän tutisee ja mielenmaltti on
mennyt. Tuo mies pilaa meiltä koko pelin! Näkeehän selvästi, ettei
hän jaksa Damikselle pitää puoliaan. — Koskapa emme mahda millään
tavalla häntä auttaa — rukoilkaamme kumminkin kaikin voimin hänen
puolestaan, mutta näin hiljaa vain keskenämme, ettei Damis vain
kuulisi.

                                                  ⸻

Timokles (siellä alhaalla maailmassa): Mitä sinä sanot,
temppelinhäpäisijä Damis? Sinä sanot, ei ole jumalia eivätkä ne
ihmisistä välitä.

Damis: Niin sinnepäin; mutta vastaappas sinä ensin, mitä syitä
sinulla on jumaliin uskoa?

Timokles: En minä alistu sinun tutkittavaksesi, hassu; sinun tulee
minun kysymyksiini vastata!

Damis (levollisena): Ei suinkaan! Vastaaminen kuuluu sinulle.

Zeus: Tähän mennessä on meidän miehellä huutamisessa ja
haukkumisessa ehdoton voitto. Hyvä, hyvä, Timokles! Hauku vain
vahvasti, siinä on sinun voimasi. Jos rupeat järkisyihin vetoamaan,
niin kohta hän tekee sinusta kalaa mykemmän.

Timokles: Atenen nimessä! Minä en rupea sinulle vastailemaan.

Damis: No kysy sitten sinä; mutta jos voit olla haukkumatta, niin
hyvä olisi.

Timokles: Sinä et siis usko, jumalaton ihminen, että jumalat meistä
huolen pitävät?

Damis: En millään ilveellä.

Timokles: Mitä lörpöttelet? Tapahtuuko sitten kaikki ilman mitään
kaitselmusta.

Damis: Tapahtuu.

Timokles: Eikö mikään jumalallinen olento järjestele ja ohjaa
kaikkea?

Damis: Ei.

Timokles: Kaikkiko kulkee ilman suunnittelua ja tarkoitusta
sokeassa mylläkässä ympäriinsä?

Damis: Niin.

Timokles (kansalle): Ja te voitte tätä kuunnella heittämättä
kivillä kuoliaaksi tuon jumalattoman rienaajan.

Damis: Miksis kiihoitat kansaa minua vastaan, Timokles. Tai mikä
sinä olet, joka joudut noin kiihdyksiin jumalien tähden, jotka itse
eivät näy suuttuvan. He eivät ole minulle mitään pahaa tehneet,
vaikka ovat useasti kuulleet, mitä minä heistä olen puhunut — jos he
nyt ollenkaan kuulevat?

Timokles: Kyllä he kuulevat ja ennemmin tai myöhemmin he tulevat
sinua kurittamaan.

Damis: Mitenkä heillä olisi aikaa minua ajatella, heillä kun on
niin armottoman paljon ajattelemista, kun kaikki maailman asiat
heidän niskoillansa lepäävät. Sentähden kai he eivät ole sinuakaan
rangaisseet monien väärien valojesi ja muitten rikkomustesi takia.
Mutta näkeehän sen, että he eivät ole kotonaan, vaan mahdollisesti
ovat tehneet matkan kirottujen maurilaisten luo; sillä heillähän on
tapana joskus vierailla näittenkin mainiossa sakissa, syödä ja juoda
niiden pöydässä ja kutsua niitä vastavierailulle.

Timokles: Mitä voin tuollaiseen kauhistuttavaan hävyttömyyteen
vastata?

Damis: Et mitään muuta kuin mitä jo aikoja sitten olen pyytänyt
saada kuulla; mikä on sinut saattanut uskomaan, että jumalat meistä
huolehtivat?

Timokles: Pidätkö Homerosta suurimpana runoilijana?

Damis: Tietysti.

Timokles: Miten voisin olla häntä uskomatta, kun hän niin kiven
kovaan väittää, että jumalat meistä huolen pitävät.

Damis: Oi ihailtava herra; että Homeros todellakin on ollut
etevä runoilija, sen kaikki sinulle kernaasti myöntävät; mutta ei
kukaan, että runoilijat tällaisissa asioissa ovat syyntakeisia
totuuden todistajia. En luule, että heidän tarkoituksenaan on
lausua totuuksia; heidän tarkoituksenaan on lumota ja ihastuttaa
kuulijoitaan; sentähden he laulavat runomitalla, sentähden he
sirottelevat teoksiinsa taruja ja kaskuja, sentähden heidän
silmämääränään on tarjota lukijalle aina vain jotakin suloista ja
miellyttävää. Kaikissa tapauksissa tahtoisin kuulla, mitkä paikat
Homeroksen runoissa sinua eniten ovat varmistaneet siihen uskoon,
että jumalat aina pitävät hyvän huolen siitä, että kaikki käy
oikeuden ja kohtuuden mukaan tässä maailmassa.

                                                  ⸻

Seuraa pitkä luettelo sellaisista tapauksista jumalien
edesottamisissa, jotka eivät suinkaan ole mairittelevia heille.
Mutta koska nämä esimerkit olettavat perinpohjaista kreikkalaisen
mytologian tuntemusta, joka kuulijoilla kyllä oli, mutta joka
suomalaiselta lukijalta puuttuu, jätän ne tässä kääntämättä.
Että Timokles vetoaa Homeroksen lausuntoihin, ei suinkaan
ilmaise typeryyttä, sillä on muistettava, että Homeroksen runot
kreikkalaisten silmissä olivat samassa arvossa kuin kristityillä
raamattu. Sekä Homeros että Hesiodos väittävät nimittäin, että he
eivät suinkaan omasta päästään taruilleet jumalista, vaan että
runottaret kuiskuttelivat heidän korviinsa, mitä heidän piti
kirjoittaa, aivan niinkuin väitetään, että raamatun kirjoittajat
panivat muistiin ainoastaan sitä, mitä jumala heidän korviinsa
supatteli. Sentähden kirkko on julistanut opinkappaleeksi, että
jokainen raamatun sana on jumalan inspiroima ja siis ehdottomasti
pidettävä kaiken arvostelun yläpuolella. Ja voi sitä ihmistä, joka
yhdenkään sanan tästä muuttaa! Siitä huolimatta ovat raamatun
toisinnot, jotka useinkin sisältävät aivan vastakkaisia väitteitä,
lukemattomat. Kun Timokles siis haukkuu Damista ja kehoittaa
kansaa kivittämään häntä, niin sehän ei ole mitään muuta, kuin
mitä kristityt ovat sananmukaisesti toimeenpanneet kaikkien niiden
suhteen, jotka ovat uskaltaneet epäillä raamatun totuutta.

                                                  ⸻

Zeus: Tuhat tulimmaista, oi jumalat! Minkä huudon väkijoukko
korottaakaan lausuakseen myötätuntonsa Damikselle. Näyttää siltä,
kuin meidän miehemme jo olisi taistelussa hävinnyt; hän pelkää ja
vapisee ja muistuttaa sellaista, joka on heittämäisillään kilpensä
pois ja vain katselee, miten hän voisi huomaamatta livistää tiehensä
koko taistelusta.

Timokles: Sinun mielestäsi siis Euripideskin (kuuluisa
näytelmänkirjoittaja) on tuhmasti tehnyt, kun hän antaa näytelmissään
jumalien esiintyä henkilökohtaisesti suojellen hurskaita sankareita,
pahoja taas ja jumalattomia murskaten kuoliaiksi?

Damis: Oi Timokles, sinä kaikkein jaloin kaikkien filosofien
joukossa! Jos murhenäytelmien kirjoittajat esittäessään jumalia
kappaleissaan ovat saaneet sinut uskomaan jumaliin, niin kuuleppas,
mitä Euripides ajattelee, niin pian kuin hän selkiää saduista, joita
on kappaleissaan muodostellut, ja omat mielipiteensä lausuu aivan
ilman minkäänlaista pelkoa:

”Katsele korkeaa, ääretöntä avaruutta, joka maata allansa hellästi
syliinsä sulkee, pidä sitä Zeuna, nimitä sitä jumalaksi! Ja toisessa
paikassa: Oi Zeus — kuka on Zeus, sillä minä, minä tunnen häntä vain
nimeltä.” Ja paljon muuta samanlaista hän sanoo.

Timokles: Siis kaikki ihmiset ja kansat, jotka jumaliin uskovat ja
heitä juhlien kunnioittavat, ovat siis erehtyneet.

Damis: Vallan oikein, että sinä minua kansanuskoista muistutat;
sillä juuri niistä nähdään, miten vähän varmaa ja luotettavaa
jumalista saa tietää. Sekasotku voi tuskin suurempi olla, ja
kullakin kansalla on niistä oma mielipiteensä. (Damis luettelee
tässä kokonaisen sarjan eri kansojen jumalia, näyttäen toteen,
miten moninaisia ja hullunkurisia ne ovat. — Samoinhan on laita
kristikunnassakin. Kuka voi luetella kaikki uskonlahkot, eri
kirkkokunnat, jotka tulella ja miekalla ovat toisiaan vastaan
sotineet, väittäen kukin omistavansa ainoan autuaaksi tekevän opin?
Puhumattakaan niin sanotuista pakanallisista uskonnoista. Asia siis
aivan sama kuin Lukianoksen aikaan.) Miten naurettavaa kaikki tämä
onkaan, jatkaa Damis.

Momos (Olympon jumala, yön pojaksi sanottu): Enkö ole jo ennen
tästä teille sanonut, oi jumalat: kaikki nämä seikat tulevat vielä
päivän valoon ja joutuvat tarkan arvostelun alaisiksi.

Zeus: Sinä kyllä olet sen sanonut ja siitä meitä haukkunut; minä
aion ryhtyä näitä epäkohtia korjaamaan, kunhan vain tästä vaarasta
päästään.

Timokles: Mutta, sinä jumalien vihollinen, kenenkä luulet voivan
lausua oraakkeleita ja ennustuksia muitten kuin jumalien.

Damis: Elä minulle puhu ennustuksista, tai minä kysyn, mitä
ennustusta sinä pidät eniten todistuksen arvoisena; sitäkö, jonka
Delfoin antoi onnettomalle Lydian kuninkaalle, Kroisokselle,
ja joka oli niin kaksipäinen kuin ennustus olla osaa — sillä miten
voi Kroisos tietää, kenenkä armeija häviäisi, hänenkö vai Kyroksen,
kun oraakkelin sanat kuuluvat: ”jos Kroisos menee Halys-virran yli,
on hän hävittävä suuren armeijan”. Ja kaikissa tapauksissa tuo
onneton Lydian kuningas maksoi tästä kaksipäisestä ennustuksesta
monta talenttia.

Momos: Mies sanoo sanasta sanaan ne sanat, mitkä minä pelkäsin
hänen sanovan. Missäs olet nyt, kaunis kitaransoittajamme Apollo?
Astu alas puolustamaan itseäsi.

Zeus: Ja sinä, Momos; pidä nyt suusi kiinni noilla turhilla
muistutuksillasi!

Timokles: Katso nyt mitä teet, sinä jumalaton ihminen! Ei paljoa
puutu, että yksinpä jumalten päämiehet ja heidän alttarinsa tahdot
kumota.

Damis: En suinkaan kaikkia alttareita! Sillä eihän siitä nyt
vahinkoakaan ole, vaikkapa ne uhrisavua ja hyvää hajua ympärilleen
levittävätkin. Mutta Dianan alttarin Tauriissa tahtoisin suurimmalla
mielihyvällä perustuksiaan myöten tuhota, sillä sillä alttarilla tuo
neitseellinen jumalatar virkisti itseään ihmisuhreilla.

Zeus: Tämäpä vasta suonsilmä on, johon olemme vajonneet! Tuo mies
ei säästä ainoatakaan meistä!

Momos: Valitettavasti kyllä et tavanne meidän joukostamme yhtään
syytöntä. Kohta ehkä tulee kaikkein korkeinten jumalien vuoro.

Timokles: Etkö kuule, kun Zeus jyrisee, rienaaja?

Damis: Miksikä minä en kuulisi ukkosta, mutta Zeusko siellä
jyrisee, sen kai sinä parhaiten tietänet, sinä kun kaikesta päättäen
näyt suoraa päätä tulevan jumalien luota. Ne taas, jotka Kreetasta
tulevat, sanovat vallan toista; he vakuuttavat, että siellä näytetään
erästä hautaa, jonka patsaassa seisoo, että tässä on Zeus haudattu,
joten hän siis ei enää voi jyristä.

Momos: Olen kauan odottanut, että mies sen sanoisi. No Zeus, miksis
vapiset ja miksi haahmosi muuttuu, niin että hampaasi kalisevat?
Täytyy toipua ja ihmisten pilkkaa kärsiä ylenkatseella!

Zeus: Ylenkatseellako, Momos; etkö näe, miten monta kuulijaa
hänellä on ja mitenkä hänen on onnistunut kiihoittaa heitä meitä
vastaan? Katso, mitenkä Damis heidän korvansa valtaa?

Timokles: Sanoppas minulle, riiviö, oletko koskaan tehnyt
merimatkaa?

Damis: Sangen usein, Timokles.

Timokles: Ja etkö ole huomannut, että tuuli, kun se täydellä
voimalla puhaltaa purjeisiin, kiidättää laivaa hurjasti eteenpäin ja
että laiva ainoastaan sen kautta suoriutuu pulmasta, että perämies
seisoo ruotelissa ja ohjaa laivaa?

Damis: Tietysti.

Timokles: Laiva ei siis olisi ilman perämiestä voinut suoriutua; ja
sinä voit luulla, että maailmankaikkeus ilman perämiestä ja kapteenia
kulkee umpimähkään minne vain.

Zeus: Saipas se Timokleskin kerran jotakin viisastakin suustaan.
Tuo vertaus varmaankin taas nostaa hänet jaloilleen.

Damis: Ah sinä jumalien ystävä ja lemmikki, Timokles, sinä lienet
huomannut, että perämies huolehtii kaikesta, mikä laivan varustuksiin
ja matkan menestymiseksi on tarpeen; että hän pitää kaikki
edeltäkäsin valmiina hädän tullessa, ja että hän matruuseille tästä
on antanut käskyn, lisäksi, ettei laivassa mitään hyödytöntä eikä
epätarkoituksenmukaista ole, ei muuta kuin mitä välttämättömimmin
purjehdukseen kuuluu ja tarvitaan. Mutta sinun perämiehesi ja sinun
jumalasi, jotka sinun mielestäsi ovat arvolliset ohjaamaan tätä
maailman suurta alusta, ne eivät toden totta pidä kaikkea täydessä
järjestyksessä. Laivamiehistön kesken näet usein, että laiska ja
kykenemätön mies usein komentaa laivassa, toinen taas, joka on
erinomaisen ketterä mastoissa kapuamaan ja muuten on kaikissa
vaaroissa kekseliäs, hän komennetaan pumppuamaan. Matkustajien laita
on aivan sama. Siellä istuu usein häpeämättömin hirtehinen perämiehen
rinnalla kunniapaikalla, raiskaajat, isänmurhaajat ja ryöstäjät
varaavat itselleen mukavimmat paikat laivassa, ja heitä kohdellaan
suurimmilla kunnianosoituksilla. Kunnialliset miehet taas sullotaan
ruumaan ja miehet, jotka oikeastaan ovat heidän suhteensa orjan
asemassa, kömpivät heidän ruumiittensa yli. Ajatteleppas, minkälainen
kohtalo meidän omilla viisailla miehillä on ollut. Heidät on pantu
pumppuamaan ja he ovat saaneet makuupaikan kostealla kannella pumpun
vieressä, silloin kun kaikenlaiset elostelijat ovat saaneet nauttia
ylellisyyttä ja mukavuutta ja kohdelleet huonosti juuri näitä kunnon
miehiä. — Niin sinun laivassasi eletään; ja mistä muuten tulevatkaan
niin monet haaksirikot? Jos ohjaajaa olisi, niin varmaan ei näin
kävisi, vaan hyvät saisivat palkinnon, huonot oman kohtelunsa;
parhaimmat istuisivat perämiehen rinnalla paraimmilla paikoilla ja
huonot heidän alapuolellaan; virkut matruusit saisivat ensimmäiset
komentajan paikat, laiskansitkeät taas saisivat maistella köyden
päästä. — Näyttää siltä, kuin sinun vertauksesi laivasta olisi
kaatumassa kumoon, kun olet sen varustanut niin huonolla perämiehellä.

Momos: Tähän saakka on Damis kulkenut täysin purjein ja
myötätuulessa kohti voittoaan.

Zeus: Siltä näyttää, Momos. Tuo Timokles ei näy keksivän mitään
viisasta, vaan takertuu asioihin, jotka tuota pikaa heitetään
humppuruisiaan.

Timokles: No, koska sinua laivan vertaus ei näy miellyttävän, niin
kuule minun viimeinen todistukseni. Se on niin sanottu hätäankkuri,
jota sinä varmaankaan et kaikkine mahtinesi ja taitoinesi paikalta
saa järkytetyksi.

Zeus: Annappas kuulua, mitä sieltä nyt tulee!

Timokles: Kuunteleppas, oletko poikaa horjuttamaan tätä päätelmää,
vai eikö se sido sinua? Jos alttareita kerran on, niin täytyy myöskin
jumalia olla; nyt on alttareita olemassa; siis on myöskin jumalia.
Mitäs voit tähän vastata?

Damis: Anna minun ensin nauraa kyllältäni.

Timokles: Sinähän naurat, että olet tikahtaa. Tahtoisin kumminkin
ensin tietää, mikä sinua niin naurattaa minun päätelmässäni?

Damis: Se, ettet sinä huomaa, miten heikkoon naruun olet ankkurisi,
vieläpä hätäankkurisi, kiinnittänyt. Sinä siis luulet kietoneesi
paksun köyden kahdesta narusta, jumalien ja alttarien olemassa
olosta? Oman tunnustuksesi mukaan sinulla ei siis ole mitään
sitovampaa esille tuotavaa; meidän väittelymme on siis lopussa, kukin
menköön näin ollen kotiinsa.

Timokles: Sinä siis tunnustat hävinneesi, kun sinä pyrit kotiasi?

Damis: Mikäpä minulle muu neuvoksi jää, kun sinä turvaudut
alttareihin, niinkuin se, joka on joutunut väkivallan alaiseksi. Minä
siis vannon sinun pyhän ankkurisi nimessä, että olen valmis tämän
ankkurin ääressä sinun kanssasi tekemään sopimuksen, ettemme enää
milloinkaan riitele näistä seikoista.

Timokles: Sinä tahdot minua vielä herjata, sinä jumalien rienaaja,
syljettävä, hassu, inhoittava hirtehinen! Tiedämmehän, että sinun
isäsi oli hamppari ja sinun äitisi portto, että olet veljesi
murhannut ja olet aviorikkoja, sinä herkkusuu, sinä hävytön lurjus!
Odotappas, et pääse niinkään ilman selkäsaunaa minun kynsistäni!
Tahdon tällä tiilikiven palasella sinun kallosi musertaa, sinä konna,
sinä hylkiö!

Zeus: Damis lähtee nauraen pois, ja tuo toinen juoksee Damiksen
suututtamalla haukkuen perästä ja on aikeissa häntä tulikivellä
heittää kalloon. — Mitäs nyt on tehtävä, kun asia on sellaisen
käänteen saanut?

Hermes: Minusta komedian kirjoittajalla Menanderilla on oikein
kun hän sanoo: ”Elä tee mitään, kun sinulle jotakin sattuu, niin
sinulle ei ole mitään tapahtunut.” Sillä mitäpä suurta vahinkoa
siitä on, joskin muutamat harvat ihmiset poistuvat vakuutettuina,
että Damis on oikeassa. Ne, jotka ovat vastakkaista mielipidettä,
muodostavat kumminkin enemmistön; useimmat kreikkalaiset, nimittäin:
suuri rahvasjoukko, moukkien pohjasakka ja barbaarikansat ovat kaikki
meidän puolellamme, jumalien palvojia.

                                                  ⸻

Niinkuin lapsille kuuluvat lelut, niin sivistymättömille kuuluvat
jumalaistarut.