Menekrates: Aikomus katkaista Korinton kannas, jota tyranni
touhusi, oli siis sinunkin mielestäsi kyllin harkittua lähteneeksi
vaikkapa isänmaallisen kreikkalaisen aloitteesta.
Musonius: Ihmetteletkö sinä, että Nerollakin joskus oli valoisia
hetkiä? Korinton kaksi stadiota leveän kannaksen puhkaiseminen
olisi tietysti säästänyt merimiehiltä koko Peloponnesoksen pitkän
kiertämisen (nykyään on kannaksen läpi kaivettu kanava).
Menekrates: Jollei sinulla ole mitään tärkeämpää tehtävää, olisimme
sinulle erittäin kiitollisia, jos suvaitsisit meille kertoa, miten
tämän suunnittelun laita oikeastaan oli.
Musonius: Kernaasti, jos niin tahdotte; en voi teitä kyllin
kiittää siitä, että olette minua tulleet haastattelemaan näin
epämiellyttävään luentosaliin.
Mikä Neron Akaiaan ajoi, oli hänen intohimoinen laulunhalunsa ja
kuvittelunsa ja päähänpistonsa, että itse muusat eivät voineet
taidokkaammin laulaa kuin hän. Lyhyesti, hän tahtoi laulaa itselleen
voitonseppeleen myöskin olympialaisissa kisoissa, jossa voittoa
pidetään niin aivan erinomaisen kunniakkaana. Ja mitä taas soittoon
tulee, niin luuli hän siinä olevansa enemmän perillä kuin itse
Apollo; niin vakuutettu hän oli, että taidossa kitaraa soittaa ja
sen säestyksellä laulaa ei itse tämä jumalakaan uskaltaisi hänen
kanssaan kilpailla etevämmyydestä. Korinton kannaksesta hän alussa
kaikkein vähimmin välitti, mutta kun hän itse kannakselle saapui,
pälkähti äkkiä hänen päähänsä, että nyt hän ryhtyy johonkin vallan
suurenmoiseen. Hän ajatteli Dareiosta ja Xerxestä, jotka niin vallan
kuuluisia tekoja näillä mailla olivat toimittaneet. Sitäpaitsi lienee
hän kuvitellut voivansa näin vähäisen esteen poistamalla kaikin
puolin helpottaa kreikkalaisten kaupunkien yhteyttä muun maailman
kanssa ja myöskin heidän keskinäistä liikettään. Sillä miten juopunut
ja hurjisteleva tämän tyrannin oikullinen luonne olikaan, niin oli
hetkiä, jolloin häntä miellytti saada jotakin mainittavaa aikaan.
Hän astui siis suurella prameudella teltastaan esille, korotti ensin
hymnin merenjumalan kunnioiksi ja sitten ylistyslaulun Leukotealle
ja Melikertekselle. Senjälkeen ojensi Kreikan prefekti hänelle
kultaisen lapion; hän lähestyi laulun kaikuessa ja suunnattoman
ihmisjoukon riemuitessa paikkaa, mistä kaivaminen oli alkava,
löi kultaisella lapiollaan muistaakseni kolme kertaa maahan, ja
sittenkuin hän lyhyessä puheessa oli kehoittanut työnjohtajia
väsymättömästi ryhtymään työhön, hän palasi juhlakulkueessa
Korintoon, niin tyytyväisenä itseensä, ikäänkuin hän vähintään
kaksitoista Herkuleksen urotyötä olisi suorittanut. Ja nyt täytyi
julkisiin töihin tuomittujen vankien ruveta kallioita louhimaan
ja raskaimpia töitä suorittamaan, pretoriaanit taas (keisarin
henkikaarti) loivat tasangoilta mullan pois ja kuljettivat muuanne.
Me olimme noin 5 tai 6 päivää ahertaneet aivan kuin kannakseen kiinni
juotettuina, kun äkkiä huhu alkoi levitä, että Nero oli luopunut
päätöksestään. Sanottiin, että egyptiläiset viisaat olivat väittäneet
meren länsipuolella salmea olevan korkeammalla kuin itäpuolella, ja
että jos kannas katkaistaan, koko Peloponnesoksen niemi joutuu veden
alle. Mutta tämä oli vain tekosyy, sillä meri on toki yhtä korkealla
molemmin puolin kannasta. Oikea syy piili aivan muissa seikoissa.
Lännessä oli uhkaavia päällehyökkäyksiä odotettavissa ja sisällisiä
kapinoita oli myöskin tekeillä. Nämä seikat kutsuivat Neron pois
Kreikasta ja Korintosta. Rooman ympäristössä oli myöskin rauhatonta;
sen oli eräs vasta laivalla saapunut tribuuni kertonut keisarille.
Menekrates: Mutta sanoppas, rakas Musonius, minkälainen se tyrannin
ääni oikeastaan on, koskapa hän on niin raivokkaan musiikki-innon ja
esiintymishalun riivaama, että hän pyrkii sekä olympialaisissa että
pyytialaisissa kisoissa kilpailemaan? Ne vieraat, jotka Lemnokseen
tulivat, antoivat ristiriitaisia arvosteluja siitä; toiset ihailivat
hänen lahjojaan, toiset ivailivat niitä.
Musonius: Oikeastaan, rakas Menekrates, hänen äänensä ei ansaitse
toista eikä toista arvostelua. Luonto on hänelle antanut äänen, joka
ei siedä juuri moitetta, mutta ei myöskään kiitosta. Vika on vain
siinä, että hän mataloista ja korkeista äänistä koettaa saada esille
suurempaa laveutta, kuin mitä hänen luontainen keskirekisterinsä
sallisi. Sentähden on hänen syvissä äänissään jotakin pingoitettua,
kumeata ja tummaa, ja sentähden kaikuu hänen äänensä melkein niinkuin
kuulisi kokonaisen parven mehiläisiä ja vapsahaisia surisemassa.
Kumminkin tämä kumeus jonkin verran tasoittuu hänen musikaalisen
esityksensä ja säestyksensä kautta. Kun hän vaatimattomampia
lauluja esittää, niin luontainen sulous, kitaran säestys, jossa
hän osoittaa suurta näppäryyttä ja aistia, kasvojen ilme, joka
aina sopii laulettavaan kappaleeseen, kromaattiset modulatsionit
ja melodinen taito auttavat häntä suoriutumaan kuta mitenkin
jokaisesta esityksestä. Ainoa, mitä hänen tulisi hävetä, on, että
hän niin ylhäiseksi hallitsijaksi osoittaa liian suurta mestaruutta
näissä seikoissa. Mutta jos hän tahtoo täydestä mestarista käydä,
oi taivas, mihin nauruun kuulijaparat silloin vasten tahtoaan
pyrskähtävätkään. (Historiallisesti totta ja tunnettuahan ovat
Neron viimeiset sanat ennen murheellista kuolemaansa: Qvalis
artifex pereo = minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!
Keisarin kuolema, Neron mielestä, oli korvattavissa, mutta ei
taiteilijan.) Niin hirvittävää kuin onkin nauraa, silloin kun Nero
odottaa yleistä ihailua. Sillä silloin kaikki menee nurin, kun hän
koettaa pidättää hengitystään kauemmin kuin olisi tarpeen, kun hän
nousee varpaittensa nenille pystyyn ja tekee sellaisia irveitä ja
mulkoiluja kuin pahantekijäkidutuskoneessa; ja kun hänellä vaikeihin
tehtäviin on liian vähän henkeä, niin muuttuu hänen luonnostaankin
punakka kasvojensa väri väkivaltaisen pinnistyksen takia kerrassaan
kuparikastrullin karvaiseksi.
Menekrates: Mutta mistä johtuu, että kaikki, jotka hänen kanssaan
kilpailevat, aina joutuvat alakynteen? Arvattavasti he ovat siksi
varovaisia, että osaavat salata taitonsa kohteliaisuudesta häntä
kohtaan.
Musonius: Tietysti he tekevät niin kuin painijat, jotka tahtovat
antaa voiton toiselle. Ja voi sitä, joka tällaisessa tilaisuudessa
kunnianhimosta tai kateudesta panee parastaan! Sinä kait muistat,
miten traagillinen näyttelijä äskettäin istmolaisissa kisoissa pääsi
hengestään?
Menekrates: Mikä kertomus se on? En ole halaistua sanaa siitä
kuullut.
Musonius: Niin kuule koko asia, joka tuntuu uskomattomalta,
vaikka se tapahtui koko Kreikanmaan silmien edessä. Säännöistä
huolimatta, jotka sulkivat pois istmolaisista kisoista koomillisten
ja traagillisten näyttelijäin kilpailut, halusi Nero kumminkin
myöskin näissä kisoissa voittaa palkinnon traagillisessa lausunnassa.
Ilmoittautui siis näihin kisoihin useampia ammattimiehiä, niiden
joukossa eräs epirolainen, jolla sangen hyvä ääni olija siitä syystä
oli sangen kuuluisa ja ihailtu. Tämä näyttelijä ei salannut, että
hänellä oli suuri halu tällä kertaa riistää voiton seppele ja ettei
hän aikonut väistyä kilpailusta, ellei Nero hänelle maksaisi kymmentä
talenttia. Nero joutui tästä vihan vimmoihin; lisäksi epirolainen
tästä piti niin suurta suuta juuri ennen kilpailun alkua, että
sen kaikki kuulivat, jotka kuulla tahtoivat. Kun kreikkalaiset
hänelle suurella äänellä huusivat: hyvä, bravo, lähetti Nero erään
sihteerinsä hänen luokseen sanomaan, että hän laskisi äänensä
alemmaksi keisarin ääntä. Mutta tämä vain korotti ääntään ja intoili
demokraattisen vapauden nojalla haluavansa saada kaikin mokomin
voitonpalkinnon. Kun Nero tämän huomasi, lähetti hän histrioninsa
(näyttelijät, jotka tekivät eleitä, jotka sopivat päänäyttelijän
lausuntaan), ikäänkuin heillä mitään olisi ollut tekemistä tässä
kilpailussa. Nämä hyökkäsivät norsunluisine, kaksiosaisine
kirjoitustauluineen epirolaisen kimppuun, painoivat hänet lähintä
patsasta vastaan ja pistelivät taulujensa kärjillä niin kauan miehen
kurkkuun, kunnes hän heitti henkensä.
Menekrates: Ja tuo mies, joka sellaisen hurjan työn julkeni
tehdä kaikkien kreikkalaisten silmien edessä, vei sittenkin voiton
traagillisessa lausunnassa?
Musonius: Nuorelta ruhtinaalta, joka oman äitinsä oli murhannut,
oli tällainen teko vain lapsenleikkiä. Hän raivasi tieltään
kilpailijansa riistämällä häneltä sekä äänen että hengen. Mutta
mitäs siitä ihmettelee, kun tiedetään, että hän väkiseltä tahtoi
sulkea sen luolan, josta Delfoin jumala oraakkelinsa lausuu, vain
tukahduttaaksensa itse Apollon äänen, vaikka jumala oli sen kunnian
hänelle suonut, että hän asetti hänet samalle tasolle kuin Oresteksen
ja Alkmaionin. Arvattavasti Neron mielestä jumala oli vain tällä
vertailulla tahtonut häntä häväistä, vaikka jumala oikeutta myöten
oli totuuden kustannuksella hänestä liikoja lausunut.
Mutta mikä laiva se tuolta rantoja lähestyy näin meidän puhellessamme
keskenämme? Eikö näytä siltä, kuin se toisi meille hyviä uutisia?
Miehistö on kukkasilla koristettu, niinkuin murhenäytelmän kuoro, kun
se hyviä sanomia aikoo lausua. Näen etukannella miehen, joka meille
huutaa, että iloisia ja hyvällä mielellä olisimme. — Eikö hän huuda,
Neroa ei enää ole olemassa!
Menekrates: Niin hän huutaa; se kuuluu yhä selvemmältä, kuta
lähemmäksi rantoja he tulevat.
Musonius: Oi jumalat, nyt olette hyvän työn tehneet!
Menekrates: Antakaamme hänen huutaa, vaikkapa ei olekkaan, niinkuin
sanotaan, kaunista kuolleille pahaa toivottaa.