Peregrinoksen hengenlähtö.

(Lukianoksen kirje ystävälleen Kroniukselle.)

Lukianos kirjoittaa ystävälleen kirjeen sen johdosta, että hän
oli sattumalta joutunut näkemään omin silmin tapauksen, joka mitä
syvimmin outoudellaan oli hänen mieltään kiinnittänyt. Mies,
Peregrinos nimeltään, hyppäsi nimittäin palavaan pätsiin ja lopetti
siten elämänsä suuren katsojajoukon läsnäollessa. Tämä merkillinen
tapaus sattui Olympialaisten kisojen yhteydessä juuri muutama päivä
kisojen loputtua, niin että suuri kansanjoukko vielä oli koolla,
sillä pois matkustavien suunnaton määrä pakotti ihmisiä odottamaan,
kunnes tiet sen verran avautuivat, että tungos hiukan väheni.

Tämä merkillinen tapaus on historiallisesti tosi, sillä ei ainoastaan
Lukianos vaan myöskin monet muut historioitsijat puhuvat siitä.
Niinpä kirkkoisä Tertullianus, Eusebius ja kirjailija Atenagoras
mainitsevat sen teoksissaan yleisesti tunnettuna tosiseikkana.

Tämä Lukianoksen kertomus ei ole ainoastaan psykologisena tapahtumana
sangen mielenkiintoinen, vaan myöskin sen takia, että Lukianos tässä
kertomuksessaan koskettelee sivumennen myöskin kristittyjen oppia ja
elämää. Olisi todellakin ollut suotavaa, että hän olisi syventynyt
kristittyjen kuvaukseen perusteellisemmin, koska hän on niitä harvoja
pakanoita, joitten kuvaukset kristityistä ovat säilyneet meidän
aikoihimme saakka. Kristityt ovat pitäneet tarkan huolen siitä,
ettei mitään mainintaa ole jälkimaailmalle säilynyt, joka on ollut
epäedullinen kristityille. Tiedetään, että Celsus kirjoitti hyvin
ankaran arvostelun silloisten kristittyjen opista ja elämästä, mutta
sen ovat kristityt saaneet niin tyystin hävitetyksi, ettei siitä ole
säilynyt muuta kuin vähäisiä otteita kirkkoisien apologioissa.

Mutta Lukianoksen tieto kristityistä oli kai hyvin hataraa,
johtuen arvattavasti siitä, että hän syyrialaisena varmasti oli
kuullut heistä mainittavan, mutta kuullut, että Ristiinnaulitusta
kerrottiin samanlaisia ihmeitä, joita hän sadottain oli kuullut
sekä aasialaisten että kreikkalaisten kertovan omista jumalistaan
ja puolijumalistaan. Se liike ei siis häntä millään tavalla
kiinnostanut, hän kai piti sitä vain eräänä Palestiinan juutalaisten
lahkona. Että Lukianos oli käynyt Palestiinassa, on vallan
todennäköistä, koska hän sanoo käyneensä Byblos-kaupungin suuressa
jumalattaren temppelissä, jonka pyhätössä hänenkin hiussuortuvansa
riippui; ja Byblos-kaupunkihan oli Foinikiassa aivan Palestiinan
rajoilla.

Mitä Lukianos kertoo ”kristiaaneista”, ei ole erittäin mairittelevaa
laatua, mutta ei Lukianos kerro tätä morkatakseen kristittyjä, hän
vain välinpitämättömästi ilmoittaa, mitä hän oli kuullut. Juuri tämä
seikka olisi antanut laajemmalle maininnalle niin suuren arvon,
sillä kristittyjen omista apologioista ei kuulla totuus läpi, vaan
sen sijaan halu selittää kaikki kaunistelemalla vain ”ad majorem dei
gloriam” = jumalan suuremmaksi kunniaksi.

Että alkukristittyjen joukkoon liittyi suuri joukko kaikenlaista
ainesta, seikkailijoita ja suorastaan hulttioita, sen saa lukea
jo Paavalin kirjeistä, joissa hän valittaa kuulleensa, että monin
paikoin uusissa seurakunnissa vietetään huonoa elämää. Tätähän
kristityt eivät voineet välttää; sellaista aina uusissa liikkeissä
sattuu. Sitä suuremmaksi kunniaksi heille on, että sen tapainen mies
kuin juuri Peregrinos erotettiin heidän joukostaan, vaikka hän oli
ehtinyt jo saavuttaa suurta luottamusta ja päästä suorastaan lahkonsa
johtoon.

Peregrinos oli syntyjään Parion kaupungista, joka sijaitsi
Hellesponton rannalla, siis hän oli tavallaan barbaari niinkuin
Lukianos itsekin. Lukianos taas, syntyään syyrialainen, oli omansa
tutkimaan ja ymmärtämään juuri näitä aasialaisia taikauskoja. Hän
oli nauranut kreikkalaisten hassuille ajatuksille jumalistaan;
nehän oikeastaan olivat kepeitä, hauskoja juttuja, joita Olympon
jumalista kerrottiin, mutta toista oli aasialaisen taikauskon laita.
Se oli totista aina kamaluuteen saakka, niinkuin vanha uusi testamenttikin ja
ovat. Niistä kirjoista ei hevillä löydä leikin puhetta
tai huumoria. Samanlaisia olivat muutkin aasialaiset uskonlahkot.
Mutta juuri näitä Lukianos hartaasti tutki. Hän teki suorastaan
vakituisia matkustuksia, kun kuuli jonkun uuden hassutuksen
ilmestyneen jossakin maan ääressä. Henkensä kaupalla hän muun muassa
paljasti erään suuren uskonnollisen veijarin Paflagoniassa, nimeltä
Aleksander. Tästä liikkeestä hän on kirjoittanut pitkän kertomuksen
juuri Celsukselle, joka oli hänen aikalaisensa ja tuttavansa.
Lukianoksen sangen opettavainen kertomus kyllä on säilyssä, mutta
Celsuksen meille vielä paljoa tärkeämpi selonteko kristityistä
on ikipäiviksi hävitetty. — Kristittyjen silmitön vimma kaikkea
ihmistietoa, tieteitä ja tutkimuksia kohtaan on sanomattomasti
estänyt ihmishengen pyrkimystä totuuteen, sivistykseen ja hyvin
tapoihin. — Peregrinokselle taas, joka hurmahenkisyydessään
oli suorastaan nöyrämielinen, Lukianos koettaa nauraa. Minusta
nauru tällaisessa tapauksessa on hieman teeskenneltyä. Enemmän
kai tässä sittenkin olisi itku paikoillaan, niinkuin tekisi
mieli surra, kun vielä meidän päivinäkin saadaan lukea, mihinkä
hullutuksiin yltiöpäiset ihmiset voivat houkutella heikkojärkisiä
ja ajattelemattomia kansanjoukkoja. Eihän meidänkään aikana tarvita
muuta, kuin että joku hullu nainen rupeaa profetissaksi, heti hänen
ympärilleen kokoontuu sankka parvi kaikenlaista joukkoa, joka on
valmis tekemään vääriä valoja, valmis tekemään murhia ja mitä
rikoksia tahansa, tämän hurjistuneen naisen komennuksen mukaan. Kun
vain jumalan sanaa viljalti käytetään opetuksessa ja saarnoissa,
ei muuta kysytä. Tuhma kansa tarttuu onkeen. Juuri samalla tavalla
kuin Lukianoksen aikoina. Ei mikään petä ihmisiä niin kuin pyhyyden
naamari, eivätkä ihmiset mitään niin kavahda kuin sanaa ”siveys”,
vaikka naamarin käyttäjä ja siveyssaarnaaja voi olla maailman
epäpyhin ja epäsiveellisin henkilö, niinkuin esim. Peregrinos. Ei
mikään estä tällaista konnaa puhumasta enkelien kielillä, puhua
vieläpä loistavasti; sehän ei ole rasittavaa; oppi sovellettuna
elämään on raskaampi toteuttaa. Ei ainakaan Peregrinokselle se
onnistunut, vielä vähemmin nykyajan uskonnollisille intoilijoille.

On omituista huomata, miten syvälle Lukianos ja ehkäpä muutkin hänen
aikalaisensa olivat syventyneet tuohon kummalliseen tautiin, joka
vaivaa muutamia henkilöitä ja jonka tunnusmerkkinä on sairaalloinen
maineen ja huomion herättämisen halu. Se on niin useasti yhtyneenä
uskonnolliseen sairauteen. Meilläkin pietistit tahtovat käydä
univormussa herättääkseen huomiota, ainakin se halu oli heränneitten
johtajalla ja esimiehellä, Paavo Ruotsalaisella. Vaikka tämä
talonpoika Nilsiästä ei koskaan ollut kuullut kyynikoitten
raihnaisista pukimista, niin tauti neuvoi häntäkin pukeutumaan
hurstipaitoihin, lapikkaisiin ja karkeihin mekkoihin. Ja heränneillä
pukukysymys oli ainakin yhtä tärkeä kuin konsanaan kyynikoilla.
Peregrinos oli ensin kristiaani, mutta kun hänet erotettiin heidän
joukostaan, väistyi hän vain hiukan vasemmalle, sukulaislahkoon,
kyynikoitten eli koirien kuuluisaan, sangen monissa kohdin
erinomaisen järkevään sakkiin. Peregrinos erotettiin kristiaanein
joukosta arvattavasti siitä syystä, että hän ei totellut, vaan
otti osaa pakanallisiin uhreihin — ehkäpä vain lämpimän lihan
himosta. Lukianos ainakin väittää, että kyynikko usein oli, opistaan
huolimatta, seutukunnan kaikkein suurin ahmatti ja ylensyöjä.

Näitten huomautusten jälkeen annetaan Lukianokselle sananvuoro.

                                                  ⸻

Kun minä heti saavuttuani Elis-maakuntaan kuljin paikkakunnan
kymnaasion ohi, kuulin kyynikon mahtavalla, rämisevällä äänellään
temmeltävän tavallisella kisakentällään, s.o. hän piti juhlasaarnaa
heidän joka maantielläkin toitotetun siveytensä ylistämiseksi ja sen
lisäksi haukkui ilman eroitusta kaikkia ihmisiä.

Vihdoinkin, kun hän oli haukkunut tarpeekseen, ryhtyi hän puhumaan
Peregrinoksesta eli Proteuksesta, niinkuin tämä myöskin nimitti
itseään, ja minä koetan mikäli voin sanasta sanaan hänen puhettaan
selostaa. Sinähän olet niin usein kuullut näitä räyhääjiä, että
sinä nämä linnut tunnet jo pelkästä äänestään. — Ja kumminkin
uskalletaan väittää, hän huusi, että Peregrinosta kiihoittaisi halpa
maineenhalu. Oi te taivaan, maan, jokien ja merien jumalat, ja sinä,
oi kantaherra, Herakles! Mitä? Tätä Peregrinostako, joka Syyriassa
kahleissa venyi, häntäkö, joka synnyinkaupungilleen lahjoitti
viisituhatta talenttia, häntäkö, jonka roomalaiset heittivät ulos
kaupungistaan, häntäkö, joka kirkkaammin loistaa kuin aurinko
ja joka olympialaisten jumalien veroinen on? Häntäkö syytetään
turhamaisuudesta, sentähden että hän tulen avulla tahtoo heittää
henkensä? Eikö Herakles tehnyt juuri samaa?

Kun Teagenes (se oli huutajan nimi) oli tämän sanonut, kysyin
eräältä naapuriltani, mitä hän tulellaan tarkoitti? — Etkö tiedä,
että Peregrinos heti Olympialaisten kisojen perästä aikoo poltattaa
itsensä? — Polttaako itsensä? mitä sillä tarkoitetaan? ja miksi hän
tahtoo palaa?

Mutta kun naapurini aikoi vastata, parkaisi kyynikko niin
vihovietävästi, etten toisen puheesta kuullut sanaakaan. Taas hän
lateli ylitsevuotavia kehumisiaan Peregrinoksesta. Diogeneksellekin
suodaan liian suuri kunnia, kun häntä verrataan tähän Peregrinokseen.
Siihen vertailuun tuskin Sokrateskaan kelpaa; lyhyesti hän vaati itse
Zeun kilpasille suosikkinsa kanssa. Puheensa hän lopetti seuraavilla
sanoilla: Sanalla sanoen, maailman suurimmat ihmeet ovat Olympon
Zeus ja tämä Peregrinos; edellisen muovaili kuvanveistäjä Feidias,
jälkimmäisen luonto itse; ja nyt aikoo tämä ihanne-ihminen nousta
tulisissa vaunuissa jumalten luo ja jättää meidät orvoiksi! — Mies
hikoili kuin paisti, kun hän nämä pöllömäiset sanat oli päästänyt
suustaan. Lopuksi hän pyrskähti voihkavaan itkuun, repi hiuksiaan,
kunnes muutamat muut kyynikot hellävaroen tarttuivat häneen kiinni ja
veivät hänet lohduttaen pois.

Mutta tuskin oli hän puhujalavalta poistunut, kun jo toinen puhuja
nousi lavalle, pärskäytti vuorostaan helakan naurun ja sanoi:
Tuo räyhääjä Teogenes on lopettanut puheensa kyynelillä, minä
taas tahdon alkaa omani pitkällä naurulla — ja taas hän puhkesi
niin hillittömään nauruun, että suurin osa kuuntelijoita yhtyi
hänen iloonsa. Vihdoin hän herkesi ja jatkoi: Jos tahdotte tätä
ihanneihmistä lähemmin tuntea, niin kuunnelkaa, mitä minulla on
kerrottavaa, minä kun tunnen hänet pitkiltä ajoilta ja olen hänen
elämäänsä tarkoin seurannut ja tutkinut.

Tämä maailman mestariteos ja ihme joutui Armeniassa jo kasvavana
nuorukaisena kiinni aviorikoksesta ja oli pakotettu hyppäämään
katolta alas, jotta säilyisi tappavalta selkäsaunalta. Kumminkin
hän teki heti sen jälkeen väkivaltaa eräälle nuorukaiselle, mutta
pääsi syytteeseen joutumasta, kun hyvitti pojan köyhät vanhemmat
3:lla tuhannella drakmalla. Jättäkäämme sentään kaikki hänen
harha-askeleensa nuoruutensa aikoina! Ihanne-ihminen hänessä ei vielä
silloin ollut kehittynyt täyteen kukkaansa. Mutta mitä hän isälleen
teki, se ei ole sivuutettava. Hän kuristi isänsä kuoliaaksi, koska
isä suvaitsi elää liian vanhaksi, 60-vuotiaaksi. Kun siten asia tuli
tunnetuksi, oli hän pakoitettuna lähtemään käpälämäkeen ja samosi
näin pitkät ajat pakolaisena maasta maahan ja paikasta toiseen.

Näihin aikoihin tapahtui, että hän tunkeutui kristiaanein
ihmeelliseen viisauteen, kun hän Palestiinassa sai tilaisuuden
tutustua heidän pappeihinsa ja kirjanoppineisiinsa. Hän onnistui
tässä hommassaan niin hyvin, että heidän omat oppineensa kohta
olivat vain lapsia hänen rinnallaan. Hänestä tulikin aivan pian
heidän profeettansa, tiasarkkinsa ja synagoogan päämiehensä, sanalla
sanoen hän oli kaikki kaikessa heidän luonaan. Hän selitteli ja
varusti lisäyksillä heidän kirjojaan ja sepitteli itsekin suuren
joukon sellaisia; hän pääsi niin kauaksi, että he pitivät häntä
jumalanaan, ottivat vastaan häneltä asetuksia ja tekivät hänestä
johtajansa. Vielä tänäänkin he kunnioittavat erästä suurta miestä,
Palestiinassa ristiinnaulittua ihmistä, syystä, että hän tämän
uuden mysteerion toi maailmaan. Silloinpa Peregrinos joutui tämän
uuden opin takia pidätetyksi ja heitettiin linnaan, seikka, joka
sangen suuresti vaikutti siihen, että hän koko elinajakseen sai
suurinta kunnioitusta osakseen ja hänessä syttyi rakkaus ihmeellisiin
asioihin, joka siitä lähtien jäi hänen valtavimmaksi intohimokseen.
Sillä sen ajan kun hän kahleissa kitui, koettivat kristiaanit,
jotka pitivät hänen kohtaloaan sangen suurena onnettomuutena
kaikille hengenheimolaisille, kaiken voitavansa pelastaakseen hänet
vankeudesta; ja kun tämä ei heille onnistunut, pitivät he huolen
siitä, ettei häneltä pitänyt mitään puuttuman vankeudessa. Jo
aamun koittaessa nähtiin suuri joukko vanhoja vaimoja, leskiä ja
nuoria naisia hänen vankilansa edessä odottelemassa; niin, johtavat
mieshenkilöt heidän lahkostaan lahjoivat vartijat ja viettivät monta
yötä hänen luonaan kopissa. Myös pidettiin upeita aterioita hänen
tykönään ja heidän pyhiä sananparsiaan harjoiteltiin; lyhyesti,
hurskas Peregrinos oli heidän silmissään toinen Sokrates.

Monista Aasian maakunnista saapui miehiä, jotka paikkakunnan
seurakunnat olivat lähettäneet puolustamaan häntä oikeudessa ja
häntä lohduttamaan. Sillä nämä ihmiset ovat kaikissa sellaisissa
tapauksissa, jotka koskevat yhteistä asiaa, sangen nopsia toimissaan
eivätkä säästä vaivojaan eivätkä varojaan. Niinpä lähettivät he
Peregrinokselle vankeuteen suuren joukon rahaa, ja tämä hankki
näin ollen itselleen sievoisen omaisuuden. Sillä nämä ihmisparat
olivat saaneet päähänsä päntätyksi, että he sekä ruumiillisesti
että henkisesti ovat kuolemattomia; tästä johtuu, että he kuolemaa
eivät pelkää ja monet heistä sentähden vapaaehtoisesti antautuvat
kuolemaan. Sitäpaitsi on heidän ensimmäinen lainlaatijansa
(mahdollisesti tarkoitetaan apostoli Paavalia) opettanut, että
he kaikki ovat veljeksiä keskenään, niin pian kuin he ovat sen
suuren askeleen ottaneet, että kieltävät kreikkalaiset jumalat ja
polvistuvat tuon ristiinnaulitun sofistin eteen ja pitävät hänen
käskynsä. Kaikkea maallista halveksivat he ja pitävät sitä turhuutena
ja jonninjoutavana, tuomatta esille yhtään syytä, miksi he niin
arvelevat. Kun siis liittyy heihin joku ovela konna, joka oikeat
metkut ymmärtää, käy hänelle helpoksi vetää noita yksinkertaisia
ihmisiä nenästä ja pian heidän kustannuksellaan päästä äveriääksi
mieheksi.

Muutoin Syyrian silloinen maaherra, kun asia joutui oikeuden
käsiteltäväksi, laski Peregrinoksen vapauteen. Niin pian kuin
maaherra, joka harrasti filosofiaa, huomasi, miltä tuon miehen
kallossa näytti, ja että hän oli kyllin suuri narri turhamaisuudesta
ja jälkimaineen halusta menemään kuolemaan, lähetti hän miehen
tipotiehensä, pitämättä häntä edes kurituksen ansainneena.

Peregrinos palasi siis kotiaan, mutta huomasi pian, että huhu isän
murhasta ei vielä ollut sammunut, ja että monilla oli aikomus nostaa
oikeudenkäynti häntä vastaan tästä murhasta. Puolet isän perinnöstä
oli hänen pakolaisuutensa aikana varastettu, ja loput olivat
kiinteimistöissä, arvoltaan 15 talenttia; sillä koko isän omaisuus
oli ollut arvoltaan 30 talenttia eikä 5 tuhatta, niinkuin tuo
suurräyhääjä Teagenes tässä kehuskeli; niin suurta summaa ei saisi
kokoon, vaikkapa myisi koko hänen kotikaupunkinsa Parionin ja viisi
naapurikaupunkia miehineen ja karjoineen ja kaikkine kapistuksineen
lisäksi. Niinkuin sanottu on, epäluulo isän murhasta oli vielä
vireillä, ja hän tiesi, että syyttäjä oli valmis nostamaan jutun
tästä kamalasta murhasta. Varsinkin olivat kaupungin viranomaiset
kuohuksissaan ja valittivat, että niin kunnon mies kuin isä vainaja
oli ollut, oli saanut noin inhoittavan kuoleman. Nyt näyttäytyi,
miten ovelalla tavalla viisas Peregrinos tästä rumasta työstään
suoriutui.

Hän oli kasvattanut itselleen pitkän tukan ja kulki tavallisesti
likaisessa, hurstisessa mekossa, kontti selässä ja sauva kädessä.
Tässä murheellisessa puvussa ilmestyi hän nyt julkiseen pariaanein
kokoukseen ja ilmoitti, että hän täten jättää koko isiltä perityn
omaisuutensa kaupungin viranomaisille. Tämä lahja teki köyhään
kansanjoukkoon mitä valtavimman vaikutuksen, niin että se suurella
äänellä toi esille kiitoksensa ja kunnioituksensa lahjoittajalle.
Siinä se vasta filosofi on, huusivat he, sellainen se oikea
patriootti on, aito Diogeneksen ja Krateksen seuraaja. Näin oli hän
tukkinut vihamiestensä suut, ja jospa ken olisi uskaltanut edes
ynähtää isänmurhasta, hän olisi joutunut kivitetyksi.

Niinpä ei hänelle tämän lahjoituksen jälkeen jäänyt mikään muu
neuvoksi kuin lähteä uudelleen maantielle, sillä hän saattoi kyllä
odottaa rikkaita lahjoja kristiaaneilta, jotka aina seurasivat häntä
ja pitivät huolen siitä, ettei häneltä mitään puuttunut. Tällä
tavalla hän pitkät ajat pääsi eteenpäin tässä matoisessa maailmassa.

Mutta ajan pitkään hän näittenkin kanssa riitautui — oli näet
huomattu hänen jotakin syöneen, joka heidän asetustensa mukaan oli
kielletty — (mahdollisesti uhrilihaa, ”läkähtynyttä tai verta”,
joka oli apostolien mukaan ankarasti kielletty, vai tarkoittaisiko
Lukianos tässä paikassa sian lihaa, joka juutalaisilta oli
kielletty), ja sentähden eivät he enää sietäneet häntä seurassaan.
Nyt joutui hän niin suureen hätään, että hän ryhtyi vaatimaan
takaisin Parionin niitä lahjoituksia, jotka hän
aikaisemmin oli tehnyt sille. Mutta vaikka hän kääntyi keisarinkin
puoleen, tuli päätökseksi, että minkä hän kerran vapaasta tahdosta
oli lahjoittanut, se pysyköön.

Sitten hän matkusti Egyptiin, jossa hän esiintyi sangen merkillisiä
hyveitä harjoittaen: hän leikkautti tukkansa toiselta puolen kalloa
aivan paljaaksi, voiteli kasvonsa liimalla ja suuren kansanjoukon
edessä ruoski itseään ja antoi toisten piiskata mäsäksi takapuolensa
ja teki vieläkin hullumpia temppuja, saadakseen mainetta aivan
erinomaisena ihmisenä. Näitten mokomien valmistusten perästä hän
muutti Italiaan, jossa hän, tuskin maihin päästyään, rupesi kaikkia
haukkumaan ja halventamaan, kaikkein enin keisaria, jota kohtaan hän
rajusti hyökkäsi, hyvin tietäen, että tämä oli mitä ihmisystävällisin
ja rauhallisin hallitsija. (Hyväntahtoinen Antonius Pius.) Niinkuin
helposti voi käsittää, välitti keisari viis panettelemisista ja piti
arvoaan alentavana rangaista ihmistä, joka harjoitti filosofiaa
ammattinaan, varsinkin kun hän panettelua ja halventamista hoiti
elämäntehtävänään. Kumminkin nousi hänen maineensa tästä; on
nimittäin aina typeriä ihmisiä, jotka tällaista hassutusta pitävät
suurenmoisena, niin että vihdoinkin eräs viisas kaupungin virkailija,
kun Peregrinos rupesi aivan hurjasti hulluttelemaan, karkoitti
hänet kaupungista, sillä selityksellä, että Roomassa ei tarvita
sellaisia filosofeja. Mutta tämä kohotti hänen mainettaan, sillä
nyt kansa rupesi vertailemaan häntä moneen todellakin suureen
edelläkävijään, jotka olivat karkoitetut isänmaastaan jonkun tyrannin
mielivaltaisuuden takia.

Kun hän Kreikkaan saapui, antoi hän haukkumisensa vyöryä
Elis-maakunnan yli; milloin hän taas yllytti kreikkalaisia kapinaan
roomalaisia vastaan, milloin taas nolaili erästä sangen oppinutta ja
arvossapidettyä miestä, joka monen muun ansion ohella oli kustantanut
vesijohdon Olympiaan, jotteivät katselijat kisoissa nääntyisi
janoon. Peregrinos väitti nimittäin, että tämä mies tahtoi tehdä
kreikkalaisista naisellisia miehiä, ja toiselta puolen hän virkkoi,
että välipä tuosta, jos muutamat ihmiset nääntyvätkin janoon. Itse
hän mielihyvällä latki vesijohdon vettä. Mutta nyt kansa vihastui
ja aikoi kivittää miehen, mutta tämä pakeni Zeun temppelin turviin.
— Seuraavissa kisoissa ilmestyi hän uudelleen kreikkalaisille ja
saarnasi nyt sen miehen ylistystä, joka vesijohdon oli kisoihin
hankkinut, sekä pyysi entiset puheensa anteeksi. Mutta kukaan ei
enää kuunnellut häntä; hän alkoi käydä hieman yksitoikkoiseksi ja
sai olla ja mennä ilman että kukaan häntä enää huomasi. Tätä ei
mies jaksanut sietää; silloin lienee hänen päähänsä pälkähtänyt tuo
polttoroviojuttu.

Hän julisti kreikkalaisille Olympiassa, että seuraavissa kisoissa hän
hyppää polttorovioon surmatakseen itsensä. Ja tässä nyt ovat hänen
varustuksensa, hauta ja sen päällä halkoja. Hän tahtoo antaa meille
näytöksen sielun yliluonnollisesta voimasta. Todistaako tällainen
elämästä poislivahtaminen, aivan niinkuin orja karkaa talostaan,
sielun lujuutta?

Mutta jospa hän nyt tahtoo tehdä itsemurhan, miksi sen täytyy
tapahtua juuri tulen kautta. Entä joskin hänellä on taipumista
kuolla liekeissä, miksi hän ei voi hakeutua jonkin metsäisen vuoren
harjulle ja kaikessa hiljaisuudessa siellä polttaa itsensä, tai jos
niin mielii, ottaa joku hyvä ystävä auttajaksi ja todistajaksi. Mutta
tätähän ei kukaan näkisi; ei, hän pyrkii Olympiaan paistamaan itseään
kuoliaaksi suunnattoman ihmisjoukon edessä, niin melkeinpä itse
kilpakentällä — ja siten saada sen rangaistuksen, minkä hän, jumalan
nimessä, todellakin on ansainnut. Sillä mikä on kohtuullisempaa kuin
että isänmurhaaja ja jumalankieltäjä saa ansaitun palkkansa? Eikä
tuleen kuoleminen niin kiusallista olekkaan. Sillä olen monilta
kuullut, että kun vain pitää suunsa auki, tappaa tulen liekki
ihmisen nopeammin kuin mikään muu kuoleman tapa. Mutta varmaankin
on hän tämän kuolemantavan keksinyt, koska maineenhaluisen ihmisen
turhamaisuus häntä vaivaa, niin että hänen täytyy tulla poltetuksi
niin pyhässä paikassa, ettei sinne edes ruumiita saa haudata. Te
olette kuulleet siitä miehestä, Herostratoksesta, joka saadakseen
mainetta poltti Efesoksen kuuluisan Artemiksen eli Dianan temppelin.
Tällainen maineen halu se varmaankin vaivaa Peregrinostakin.

Tahtooko Peregrinos tällä kuolemalla houkutella muita seuraamaan
hänen esimerkkiään? Jos niin on, miksi eivät hänen lähimmät
toverinsa, esim. tuo Teagenes, joka on hänen silmitön ihailijansa,
seuraa häntä kuolemaan? Tai miksi eivät muut hänen uskolaisensa
ja oppilaansa tee niinkuin tuo onneton Peregrinos? Jos niin
tekisivät, silloinhan Peregrinoksen vaikutus olisi kantanut edes
jonkunlaisen hyvän hedelmän. — Muutamat sanovat, että hän ei tahdo
olla bramaaneja huonompi. Kuka on sanonut, ettei bramaanienkin
joukossa tapaa hulluttelijoita ja maineenhaluisia houkkioita? Mutta
bramaanit eivät hyppääkään suin päin liekkeihin, he antavat ihonsa
kärventyä vähitellen heikon tulen ääressä, jotta kivut tulisivat yhä
tuskallisemmiksi.

Kaikista huolimatta, kuka menee takaamaan, eivätkö hänen
opetuslapsensa vielä kerran rakenna kappelia tämän Peregrinoksen
palopaikan kohdalle ja koeta laatia tästä oraakkelipaikkaa.
Varmastikin tulevat heidän pappinsa kiduttamaan itseään ruoskimalla,
polttelemalla ruumistaan ja muilla samankaltaisilla hullutuksilla.

Tähän tuntematon puhuja lopetti ja lähti nauraen tiehensä yleisön
äänekkäästi huutaessa: antakaa hänen palaa, hän todellakin on
tulen arvoinen! Mutta kun Teagenes sai kuulla tämän, karkasi hän
juoksujalkaa takaisin, nousi uudelleen lavalle ja syöksi kokonaisen
vyöryn hävyttömyyksiä edellisen puhujan silmille, joka jo oli
poistunut ja jonka nimestä en tiennyt. Minä annoin miehen mylviä
haljetakseen asti, minä läksin painijoita katselemaan, sillä olin
kuullut, että palkintotuomari jo oli saapunut arenalle. Kaikki tämä,
ystäväni, tapahtui Elis-maakunnassa.

Kun Olympiaan saavuimme, tapasimme temppelin takana olevan hallin
täynnä ihmisiä, jotka osaksi kehuen, osaksi moittien keskustelivat
Peregrinoksen aikomuksesta, ja vieläpä niin kiihkeästi, että useimmat
olivat joutumaisillaan käsirysyyn. Vihdoin saapui suunnattoman suuren
väkijoukon seuraamana itse Peregrinos paikalle, missä airuiden oli
tapana kilpailla, ja aloitti puheensa kansalle, jossa hän juurta
jaksain selosti oman elämäkertansa ja kertoi, mitä seikkailuja hänen
eteensä on sattunut, ja mitä kaikkea hän oli kärsinyt filosofiansa
takia. Hän puheli kauan, mutta koska minä väen tungoksen takia en
päässyt kyllin lähelle kuullakseni, vetäydyin tykkänään syrjään
pelosta joutua kansan jalkoihin. Annoin siis sofistin pitää oman
hautajaispuheensa kaikessa rauhassa ja antautua kohtaloonsa, jota hän
niin hartaasti halusi. Kumminkin kuulin hänen sanovan: Minä tahdon
kultaisen elämäni päähän asettaa kultaisen kruununkin; sillä minun
moiselle miehelle kuuluu, joka niinkuin Herakleskin olen elänyt,
myös niinkuin Herakleskin kuolla ja huveta eetteriin, josta olen
tullutkin. Tarkoitukseni on myöskin, sanoi hän, näyttää ihmisille,
miten kuolemaa täytyy halveksia; uskallan toivoa, että kaikki
ihmiset seuraavat minun esimerkkiäni. Viimeiset sanat saivat aikaan
suurenmoisen vaikutuksen; yksinkertaisimmat purskahtivat itkuun ja
huusivat: pysy kreikkalaisena! Toiset, joilla enemmän voimaa oli,
huusivat: pane toimeksi, mitä päättänyt olet! Tämä huuto tuntui
saavan vanhan miehen pois tolaltaan, sillä hän lienee toivonut, että
kaikki läsnäolijat olisivat karanneet häneen kiinni ja pakottaneet
hänet vastoin tahtoaan jäämään elämään. Mutta tuo huuto: tee, mitä
päättänyt olet, tuli hänelle niin odottamatta, että hän kävi vieläkin
kalpeammaksi kuin hän ennestään oli, ja hänet valtasi sellainen
vavistus, että hänen täytyi heretä puhumasta.

Voit arvata, miten naurettavalta koko tämä temppuileminen minusta
rupesi tuntumaan. Sillä niin kunnoton maineen himoitsija kuin tämä
ei todellakaan ansainnut surkuttelua. Hänen itserakkautensa sai
erinomaista yllykettä, kun hän huomasi miten suunnattoman suuri
väkijoukko oli kokoontunut hänen ympärilleen; mutta tuo hupsu ei
ajatellut, että paljoa suurempi väkijoukko seuraa ristiinnaulittavaa
hänen viimeiselle retkelleen.

Olympialaiset kisat olivat nyt lopussa, kauneimmat mitkä milloinkaan
olen nähnyt, vaikka olen ollut mukana jo neljässä. Peregrinos,
joka kuolemansa oli lykännyt päivästä toiseen, julisti eräänä
päivänä, että seuraavana yönä hän tarjoaisi meidän nähtäväksemme
surullisen hengenlähtönsä. Minä siis läksin erään ystäväni seurassa
keskiyöhön mennessä suoraa päätä Harpinaan, jossa polttorovio jo
oli odottamassa. Kun tulimme perille, huomasimme halkoröykkiön
olevan syvässä kuopassa. Se oli pienistä haloista kyhätty ja kuivia
risuja oli myöskin kerätty siihen, jotta se sitä pikemmin syttyisi
ilmituleen.

Niin pian kuin kuu oli noussut, ilmestyi Peregrinos tavallisessa
asussaan ja hänen mukanaan koirien (kyynikoitten) päällikkö, tuo
jalo Teagenes, joka kantoi tulista soihtua kädessään ja hoiti
ilvenäytelmän toista roolia varsin mainiosti. Myös Peregrinoksella
oli soihtu kädessä. Molemmat lähestyivät roviota eri puolilta,
sytyttivät sen, ja kuivat risut leimahtivat sillä kertaa täyteen
tuleen. Peregrinos riisuutui paitasilleen; hänen paitansa oli
jokseenkin likainen. Hän otti vastaan vähän suitsutussavua ja
huusi kasvot etelään käännettyinä: ”Ah, te äidilliset ja isälliset
haltiat, ottakaa ystävällisesti minut vastaan!” Ja näin sanoen hän
hyppäsi tuleen ja hävisi näkyvistä yltympäri kiertelevien ja ylös
tupsahtavien liekkien helmaan.

Näen sinun tätä lukiessasi naureskelevan, rakas Kronios. Minulla
ei ole mitään muistuttamista äidillisiä haltioita vastaan; miksi
hän myöskin mainitsi isällisiä haltioita, sitä en ymmärrä, sillä
muistui mieleeni, mitä olin kuullut hänen tekemästään isänmurhasta,
ja silloin en voinut pidättää nauruani. Polttorovion ympärillä
seisoskelevat kyynikot eivät tosin itkeneet, katselivat vain
eräänlaisella hiljaisen juhlallisella murheella liekkeihin, kunnes en
enää voinut pidättyä, vaan sanoin heille:

— Miksi jäämme enää tänne, eihän ole mitään erinomaista silmäruokaa
nähdä vanhaa miestä paistettavan ja vetää sieraimiinsa palaneen
rasvan innoittavaa käryä. Vai odotatteko te maalaria, joka
ikuistuttaisi tämän kohtauksen kuten Sokrateen kuoleman.

Tämä ei miellyttänyt herroja; he alkoivat hurjasti herjata ja
muutamat nostivat sauvansa minua kohtaan. Mutta kun minä uhkasin
heittää heidät toisen toisensa perästä mestarinsa luo tuliseen
pätsiin, tyyntyivät he ja antoivat minun rauhassa kulkea.

Paluumatkalla juolahti kaikenlaisia ajatuksia päähäni maineenhimon
kiihkeydestä. Ajattelin itsekseni, mikä valtava mahti se lieneekään,
kun sellaisetkin miehet, jotka ansaitsevat meidän suurinta
kunnioitustamme, ovat sille alttiita (miten sanomattoman terävä
Lukianoksen huomio; sellaisia omituisuuksiahan tavataan aivan
yleisesti nykyajan kuuluisien miesten joukossa), ja nyt älysin,
etteihän kummallista ollutkaan, että tuollainen mies ei sitä voinut
vastustaa, mies, joka oli antanut tuhansia esimerkkejä puolihulluista
aivoistaan ja jonka koko elämä oli tällaisen kuoleman ansainnut.

Muutamat saapuivat liian myöhään paikalle, sillä he olivat luulleet,
että juhlan piti alkaman vasta auringon noustessa, jotta itsemurhaaja
kuten bramaanit saisi lähettää sille viimeiset terveisensä. Kun he
kuulivat, että kaikki jo oli lopussa, palasivat muutamat kotiaan,
mutta toiset riensivät palopaikalle noutamaan jotakin muistoesinettä
palavasta pätsistä. Mutta tuskin voit kuvitella, ystäväni, mikä
urakka minulla oli selitellessäni uteliaille, millä tavalla kaikki
tapahtui. Jos huomasin kysyjän valistuneeksi mieheksi, annoin
tapauksesta samanlaisen arvostelevan selostuksen kuin sinullekin,
mutta kun pöllöpekan tapasin, joka töllisteli suu auki ja oli halukas
kuulemaan jotakin aivan ihmeellistä, silloin otin murheellisen naaman
päälleni ja laskettelin huvikseni vallan totisena omia keksinnöitäni:

— Niin pian kuin polttorovio oli syttynyt ja Peregrinos oli hypännyt
siihen, alkoi maa väkevästi järistä ja kumean äänen kaikuessa
nousi liekeistä korppikotka, joka suuntasi lentonsa kohti taivasta
ja kaikuvalla ihmisäänellä huusi: näin jätän maailman ja kohoan
taivaaseen! (Miten tarkkaan Lukianos tunsikaan tavalliset aasialaiset
tarut suurten puolijumalien kuolemantapauksista, maanjäristyksistä ja
lintujen haamuista jumalan poikien päitten päällä, jotka tarut myös
ovat kerätyt halventamaan Jeesuksenkin elämää ja hengenlähtöä.) Tätä
kuullessaan pöllöt ihmettelivät, hupsahtivat kokoon ja lähettivät
salaa hurskaita, palavia rukouksia tälle uudelle puolijumalalle,
kyselivät, nousiko kotka iltayöstä vai aamuyöstä ylös liekeistä? Minä
heille vastasin, mitä sylki suuhun toi.

Vähän jälkeenpäin, kun saavuin suurelle kokouspaikalle, kuulin vanhan
harmaaparran, joka kaikesta arvokkuudestaan päättäen oli uskottava
todistaja, puhuvan Peregrinoksen kuolemasta tulessa, miten hän
juuri vähää tätä ennen näki Peregrinoksen ylösnousseena kävelevän
hailissa valkoisissa vaatteissa ja öljypuunseppele ohimoillaan
erinomaisen iloisella päällä (ilmeinen yhtäläisyys Kristus-tarujen
kanssa); lopuksi hän lisäsi kertomukseen kotkankin, jonka minä,
hullutellakseni tyhmien moukkien kanssa, juuri äsken olin laskenut
lentoon, ja vakuutti pyhällä valalla, että hän omin silmin näki sen
kohoavan ylös liekeistä. Sinä voit kuvitella, mitä ihmetöitä hänestä
vielä vastaisuudessa kerrotaan. Siitä olen varma, että sekä erilaiset
että muut kreikkalaiset, joille hän on lähettänyt epistoloita, kohta
pystyttävät hänelle patsaita joukoittain. Sillä vakuutetaan, että
hän on kaikille suuremmille kaupungeille lähettänyt kaikenlaisia
kehoituksia ja uusia lakeja jonkinlaisena viimeisenä tahtonaan ja
testamenttinaan ja käyttänyt opetuslapsiaan tähän hommaansa. (Miten
tutulta kaikki tämä kuulostaa epistoloineen ja testamentteineen.
Olisikohan Peregrinos sepittänyt jonkin väärennetyn Paavalin
epistolan?)

Tämä oli siis tuon kurjan Peregrinoksen loppu, joka ei koskaan
totuudesta välittänyt eikä sitä kunnioittanut, vaan kaikkea, mitä
maailmassa puhui ja teki, vain sen tähden teki, että hankkisi
itselleen nimeä ja joutuisi suuren yleisön silmissä ihanneltavaksi,
ja jota tämä intohimo niin hallitsi, että hän tuleen hyppäsi
hankkiakseen mainetta, jonka nautinnon hän kuolemallaan ikiajoiksi
riisti itseltään.

Mutta ennenkuin lopetan, tahdon sinulle vielä kertoa erään jutun,
josta varmaankin tulet nauttimaan. Muistanet vielä, mitä tultuani
Syyriasta sinulle kerroin, että matkustin samassa laivassa kuin
tämä samainen mies, ja mitä kerroin hänen upeasta elämästään tällä
merimatkalla ja siitä kauniista pojasta, jonka hän oli viekoitellut
kynismiin, omistaakseen hänkin Alkibiadeksensa (Sokrateen
lemmikki); ja minkä murheellisen muodon hän otti päällensä, kun
yöllä hirmumyrsky meidät yllätti keskellä Egean merta, ja miten hän
kauhussaan ryömi akkojen seuraan ja heidän kanssaan voihki tuulen
armottomuutta, tuo suuri mies, joka niin ylpeän halveksivasti puhui
kuoleman pelosta. — Tästä saat lisäksi lyhyen esimerkin, joka tähän
kuuluu. Noin yhdeksän päivää ennen kuolemaansa kohtasi häntä yöllä
ankara kuume sitä seuraavine oksennuksineen, arvattavasti, koska hän
oli syönyt vatsansa liian täyteen. Lääkäri Aleksander kutsuttiin
tautivuoteen ääreen, ja mitä nyt sinulle kerron, sen olen kuullut
hänen omasta suustaan. Hän vakuutti minulle, että kun hän tuli
Peregrinoksen luo, oli tämä piehtaroinut lattialla kuumeen tuskissa,
ja rukoillut, kuten rakastunut ainakin rakastetultaan tuskansa
lievitystä, saadakseen lasillisen kylmää vettä. Hän, lääkäri, oli sen
häneltä kieltänyt ja sanonut: koska hän nyt kerran tahtoo kuolla,
niin olkoon iloinen, että kuolema itsestään tulee kolkuttamaan
hänen oveaan; hänen sopii nyt vain odottaa, niin ei hän muuta tulta
kaipaakaan. Mutta, oli Peregrinos vastannut, tuollainen tavallinen
kuolemantapa ei sinnepäinkään ole niin maineikas.

Näin puhui lääkäri Aleksander. Minä taas tapasin Peregrinoksen
muutamia päiviä ennen kuolemaansa voitelemassa silmiään väkevällä
voiteella, sillä häntä vaivasi vaikea silmätulehdus. Niinkuin
huomaat, ei manala ota vastaan tihrusilmäisiä! Onhan tämä melkein
samaa, kuin jos mies, jonka täytyy nousta hirsipuuhun, ensin tahtoo
leikkauttaa kipeän sormensa.

Mitä luulet Demokritoksen (nauravien filosofien lahkon perustaja)
tehneen, jos hän olisi nähnyt tällaisen tapauksen? Kyllä hän olisi
nauranut katketakseen, ja vaikka hän onkin ammattinauraja, ei hän
sittenkään koskaan pääsisi tästä naurunaiheesta, sillä niin paljon
siinä on hymynalaista. Naura sinäkin omasta puolestasi, ystäväni,
vaikkapa kuulisit toisten häntä ihailevankin.