Dionysoksen ihmeellinen syntyminen.

Atenan kuuluisa suojeluspyhimys Pallas Atene (Minerva) oli syntynyt
Zeus ylijumalan pääkallosta. Sentähden olikin tämä impi täynnä kylmää
järkeä. Tunteitten ääni oli hänessä sammuksissa. Piti viikkoista
pyhyyttä, iän kaiken impeyttä. Yksinpä veitikkamainen lemmen poikanen
Eros (Amor) kavahti hänen pyhyyttään. Ei uskaltanut laukaista
Ateneen lemmennuoliaan, vaan kauhulla karttoi hänen seuraansa. Ei
pelännyt Aresta, sodanjumalaa, mutta tätä viisasta impeä hän lehahti
siivillään pakoon, niin pian kuin jumalatar joutui hänen näkyviinsä.

Mutta Zeus synnytti toisenkin lapsen, Dionysoksen (Bakkuksen),
hurmion jumalan ja samalla myöskin viinin jumalan. Dionysoksen
kultti ei suinkaan sisältänyt vain viinin ylistystä, vaan
paljonkin enemmän sielullisen ja uskonnollisen tunteen hienointa
kärjistymistä vastaanottamaan pyhimpiä jumalallisia vaikutteita.
Tämän suuren jumalan syntymästä antaa Lukianos seuraavan ilvehtivän
kuvauksen; hän nauraa vanhalle tarulle, joka muuten oli yleinen
barbaarikansoillakin. Alussa loi nimittäin Jumala ”ihmisen”, niin
kertoo raamattu. Ihminen oli alussa kaksineuvoinen, mies ja vaimo,
mutta jumala eroitti miehen kylkiluusta, s.o. kupeesta, vaimon, joka
näin pääsi elämään omaa elämäänsä. Näin kuuluu meidän pyhä kertomus
Eevan luomisesta. Kreikkalaiset taas kuvittelivat, että ylijumalan
kyljestä syntyi uusi, ihana jumala Dionysos. Mutta Lukianos ei
jaksanut sitä uskoa. Hän sepitti seuraavan jutun.

                                                  ⸻

Poseidon. (Meren jumala, Zeun veli.)
Hermes. (Jumalien lähetti.)

Poseidon: Onko Zeus tavattavissa, Hermes?

Hermes: Ei tällä kertaa, Poseidon.

Poseidon: No ilmoita hänelle, että tahdon häntä puhutella.

Hermes: Elä ole tungetteleva, Poseidon; minähän sanon sinulle,
ettei nyt ole sopiva aika ja ettet sinä häntä nyt saa nähdä.

Poseidon: Onko hän mahdollisesti sulkeutunut Heran kanssa
huoneeseen?

Hermes: Ei, nyt on kysymyksessä jotakin vallan toista.

Poseidon: Ah, ymmärrän, Ganymedes on siellä sisällä

Hermes: Ei niinkään — hän on pahoinvoipa.

Poseidon: Mitäs nyt on tapahtunut, Hermes? Tämähän on
käsittämätöntä.

Hermes: Se nyt on niin, että minua hävettää siitä mitään virkkaa.

Poseidon: Minähän olen setäsi? Minultahan sinun ei tarvitse mitään
salata. (Poseidon oli ylijumalan, Zeun, veli ja Hermeksen setä.)

Hermes: Hän on juuri synnyttänyt pojan.

Poseidon: Oletko sinä hullu? Hänkö synnyttänyt? Kukas sitten on
isä? Olisko hän siis ollut kaksineuvoinen, ilman että me siitä olemme
mitään huomanneet? Hänen vatsastaan ei ainakaan saattanut huomata,
että hän oli raskaana.

Hermes: Siinä sinä olet oikeassa; lapsi ei levännytkään siinä,
missä se tavallisesti lepää.

Poseidon: Ymmärrän. Se on taas tullut sieltä, mistä Atenekin, hänen
päästään. Hänellä mahtaa olla oikeat munasarjat siellä kallossaan.

Hermes: Ei tällä kertaa niin, hän oli raskaana (kai nyt se täytyy
sanoa) ylälonkassaan ja kantoi Semelen lasta.

Poseidon: Tuhat tulimmaista! Luonto on todellakin ollut antelias
hänelle, hänhän tulee raskaaksi mistä osasta ruumistaan tahansa!
Mutta kuka on Semele sitten?

Hermes: Tebatar, Kadmoksen tyttö, yksi niitä, jotka hän on tehnyt
raskaaksi.

Poseidon: Ja nyt hän on tämän edestä ja puolesta synnyttänyt?

Hermes: Minä näen, että sinusta tämä asia tuntuu naurettavalta,
eikä se muuta olekaan. Minä tahdon sinulle puhua, miten kaikki
tapahtui. Hera, jonka mustasukkaisuus ei liene sinulle tuntematon,
lähestyi viekkaasti Semele parkaa ja viekoitteli häntä pyytämään
Zeusta, että hän kaikessa komeudessaan salamoineen ja jyrinöineen
saapuisi hänen luokseen. Zeus suostui tytön rukouksiin, mutta tästä
syttyi huone palamaan, ja Semele itse menehtyi salaman iskuun. Kun
Zeus ei voinut äitiä auttaa, pyysi hän minua leikkaamaan ainakin
lapsen ulos äidin ruumiista ja tuomaan sen hänelle. Koska lapsi oli
ainoastaan seitsemän kuukauden vanha eikä vielä siis täysluoma, teki
hän aukon vyötäisiinsä ja pisti lapsen sinne tuleentumaan. Nyt hän
on vihdoinkin yhdeksän kuukauden perästä lapsen synnyttänyt ja on
synnytystuskista hieman väsähtänyt.

Poseidon: Missä lapsi nyt on?

Hermes: Minun piti se viedä Nyssaan, Indiaan, ja Dionysoksen
nimellä antaa se nymfien kasvatettavaksi.

Poseidon: Minun herra veljeni on siis samalla isä ja äiti pikku
Dionysokselle?

Hermes: Niinpä taitaa olla. Mutta minä en voi kauemmin viipyä.
Minun täytyy viedä hänelle vettä ja hoitaa kaikki muut toimet, mitkä
kätilölle kuuluvat.

                                                  ⸻

Kuinka Lukianos uskalsi näin hillitöntä pilkkaa päästellä
tapauksista, jotka olivat tai ainakin olivat olleet koko kansan
kunnioittamia pyhiä legendoja? Ja kuinka tällaiset legendat koskaan
ovat voineet olla pyhiä? Meidän ei tarvitse ollenkaan ihmetellä.
Heittäkäämme silmäys kristittyjen pyhiin kertomuksiin. Mitä
hirvittävin juttu muuttuu pyhäksi, jos lapsesta pitäen sitä kuulee
pyhäksi mainittavan ja sellaisena ylistettävän.

Lukianoksen aikana lienee ollut paljon sellaisia henkilöitä, jotka,
vaikka eivät itse näihin uskoneet, kumminkin olivat sitä mieltä,
että kansan takia oli niistä vaiettava. Aivan niinkuin nytkin. Mutta
se atenalainen hienosto, jolle Lukianos näitä kertomuksiaan luki,
se ainakin oli luennoitsijan kanssa yhtä mieltä siinä, että mikä
kerran hassutusta on, se on hassutusta, olkoonpa se miten paksun
pyhän vernissan peittämä. Sellaista yleisöä meillä ei vielä ole.
Jos joku Eevan syntymästä kirjoittaisi, ilvenäytelmän, ei sitä
laskettaisi julkisuuteen. Me olemme pieninä palleroisina kuulleet
tästä Aatamin pyhästä kylkiluusta ja silloin täydellä luottamuksella
siihen uskoneet. Nyt on monen vaikeaa kuunnella siitä pilapuheita. Ja
kumminkin pohjaa Dionysoksen ja Eevan syntymätaru varmasti johonkin
vanhempaan aasialaiseen satuun, vaikka ne ovatkin yksityiskohdissaan
niin erilaiset.