XXIV LUKU, josta selviää, miten on meneteltävä saadakseen puhtaita
vaatteita.

Päivän kokemus oli meille osoittanut, että ammattimme oli itse asiassa
hyvin epävarma. Voimmehan milloin tahansa joutua hiiliä kantamaan ja
yhtämittainen vaatteiden pesu ei ollut mahdollinen. Kun meidän
vaatteemme sitäpaitsi usein veden kannossa ollessanne ulkoilmassa
kastuivat ja jäätyivät, ei tulevaisuuden perspektiivi tosiaankaan ollut
ihana. Eikä sitä suinkaan lisännyt se seikka, että punatauti ja
espanjantauti olivat alkaneet raivota itse leirissä, ja näiden
seuralaiset, lavantauti ja pilkkukuume jo raivosivat kaupungissa.

Synkän kuvan elämälle antoivat useat hautajaiset, joita alueella
toimitettiin. Useimmiten oli arkku, joka laivaan kannettiin aaltoihin
haudattavaksi, ranskalainen s.o. trikolorilla peitetty.

— Sie krepieren massenhaft, s.o. he kuolevat joukottain, sanoi Fritz.
Nämä ovat suurimmaksi osaksi keripukkitautisia, sillä ranskalaiset ja
muut etelämaalaiset eivät tätä tautia kestä. Ja niin olikin asianlaita,
mutta pian alkoi arkkujen luku lisääntyä. Ilmestyi sekä Ranskan,
Englannin, Italian, Serbian että Venäjän lippuihin verhottuja arkkuja.
Punatauti ja lavantauti ja kamala vieras kolera, olivat astuneet
alueelle.

Suurimmat herrat hävisivät äkkiä laivoihin ja mukaviin salonkivaunuihin
ilmestyi miehiä, jotka olivat selvästi luutnantista alaspäin.

Komeaunivormuiset ja useampikunniamerkkiset sotilaslääkärit ja
sairaanhoitajattaret hävisivät ja heidän tilalleen ilmestyi alempaa
henkilökuntaa. Komea valkoinen sairaalalaiva höyrysi pois satamasta. Ei
kukaan tahtonut enää olla Muurmanskissa paitsi ne, joille se oli
välttämätön pakko.

Mutta meidän asemamme ei muuttunut. Meidänkin täytyi taistella tautia
vastaan, vaikka se näytti jokseenkin toivottomalta. Meidän työhömme
kuului myös klosettien puhdistaminen. Asfalttikattilassa asuntomme
edustalla pihisi vesi yhtämittaa, vaatteitamme pesimme niin usein kuin
taisimme, ja koskaan emme juoneet muuta kuin keitettyä vettä.

Voi jos talvi tulisi, sanoi Fritz. Sitä minäkin odotin. Kahdenkymmenen, kolmenkymmenen asteen
pakkanen ja lumivaippa maan pinnalla, kas siinä
olisi kaikkein paras keino hävittää basillit, sillä ryssän
epäsiisteistä kylistä ja asunnoista ei niitä mikään inhimillinen voima
pysty hävittämään.

Se oli kamalaa aikaa. Joka päivä näki satamassa jonkin kaatuvan. Kasvot
vääristyneinä ja voihkien kuljetettiin mies pois, sillä se oli koleraa
ja jokainen tuollainen kaatunut onneton oli vetävä pian viimeisen
henkäyksensä.

Minä sanoin, että kaikki korkeampiarvoiset henkilöt olivat paenneet.
Siinä tein väärin, sillä aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita.
Eräs vanha komearyhtinen englantilainen kenraali piti päällikkyyttä ja
liikkui alueella niinkuin ennenkin, eräs amerikkalainen sotilaslääkäri
ja roomalais-katolilainen pappi olivat joka paikassa ja kaikkialla,
missä apua tarvittiin. Kaksi vanhaa ryppyistä englantilaista
laupeudensisarta hyöri ulkona ja sisällä, yötä ja päivää.

Mutta vielä lisäksi tuli uusi onnettomuus. Muurmanskin kaupungissa oli
paljon kiinalaisia. Nämä olivat huomanneet, että rutto lähestyi, ja
silloin kiinalainenkin uskaltaa astua esiin kätköistään. Siellä, missä
kiinalainen tiesi olevan avuttoman sairaan, jolta jotakin voi ottaa,
oli hän valmis ryöstöjä tekemään. Kiinalainen vainusi satamissa, ja
missä vartija sattui kaatumaan, siellä hän myös sytytti tulipalon ja
käytti tilaisuutta ryöstääkseen.

Nämä tulipalot olivat kauhean vaarallisia, sillä leirillä oli paljon
räjähdysaineita. Kukaties sattuisi tulipalo räjähdysainevarastoon ja
silloin olisimme olleet kaikki ilmassa.

Meidän vartiointimme oli koventunut. Italialaiset pelkäsivät meistä
tartuntaa, sillä likaisten ja nokisten vaatteiden vuoksi luulivat he
meidän ensin sairastuvan. Me emme enää saaneet keittää vettä ulkona
työstä tulon jälkeen, sillä italialainen vartija lukitsi vaunun ja meni
pois.

Ja yhtenä yönä se sitten tapahtui. Kalle ja Tampereen poika ja Taavetti
tunsivat äkkiä vatsansa kipeäksi. Heille tuli vastustamaton halu päästä
ulos, mutta he eivät päässeetkään, sillä vaunu oli kiinni. Jyskytettiin
ja huudettiin avuksi vartijaa, mutta häntä ei kuulunut. Kaikki kolme
olivat kuumeessa ja alkoivat hourailla.

Oliko kamala vieras tullut taloon? Olisimmeko pian kaikki sairaita?
Emme voineet muuta kuin keittää tovereille, jotka värisivät vilusta,
lämmintä vettä ja laittaa meillä olevista vaateriekaleista Kallelle ja
Tampereen pojalle kylmät kääreet vatsan päälle, sillä Taavetti ei
antanut koskea itseensä. Kaikki täytyi tehdä melkein pimeässä, sillä
valoa ei ollut. Kivihiiletkin olivat lopussa ja ainoastaan muutamilla
tulitikuilla saimme ylläpidetyksi pientä valkeaa. Se oli kamala yö ja
pitkä kuin nälkävuosi. Mutta viimein tuli kuin tulikin aamu.

Silloin huomasimme, että miesten ulostus oli punaista. He olivat
sairastuneet ainoastaan punatautiin. Tauti ei ollutkaan koleraa.

Kun ovi aukeni ja kun Comeon saapui lyhtyineen, niin äkkäsi hän, mitä
oli tapahtunut, antoi meidän siivota vaunua ja määräsi Kallen,
Tampereen pojan ja Taavetin siirrettäviksi sairaalavaunuun. Saatiin
Taavetti selittämään Comeonille, ettei ollut kysymys kolerasta, vaan
punataudista ja ettei näitä sairaita voi viedä yhteen kolerapotilasten
kanssa. Ja niin selvisikin, että Comeon antoi viedä miehet juuri
äsken tyhjenneeseen kolmannen luokan vaunuun, jossa oli asunut
sairaalahenkilökuntaa. Mutta minut hän viittasi mukaan
sairaanhoitajaksi.

Vaunu oli siisti ja lämmin. Se tuoksui lysoolille ja siellä oli
puhtaita kenttävuoteita. Sairaat voivat riisuutua, heidän vaatteensa
sijoitin sinkkipeltiseen laatikkoon, jossa oli säilytetty ennenkin
likaisia vaatteita. Mitään lääkkeitä ei ollut. Sairaat voivat
olosuhteisiin nähden hyvin, ja jos olisi ollut vaikka Ursinin
vatsatippoja, niin olisi heistä kai pian hyvä tullut.

Mutta vielä mieluisampi yllätys odotti meitä. Paikalle saapui
amerikkalainen lääkäri roomalais-katolilaisen papin kanssa. Passasin
päälle ja tein papin nähtyäni ristinmerkin. Aloin solkata hänelle
latinankieltä, joka oli sellaista, että varmaankin kunnon
latinanopettajani hiukset olisivat hänen sitä kuullessa pystyyn
nousseet. Mutta joka tapauksessa ymmärsi mies minua ja vastasi
sujuvasti. Lopuksi kysyi pappi minulta latinankielellä, ymmärsinkö
saksaa, ja niin olimme pian saksankielisessä keskustelussa, jota
amerikkalainen lääkärikin jonkun verran osasi. Hän toi sairaille
lääkkeitä, roomalainen pappi siunasi heidät ja vankivaunua varten
annettiin meille sikaarilaatikon kokoinen lääkelaatikko sekä
whiskypullollinen lysoolia. Nämä tavarat pistin vaunun akkunasta
Josefille hänen ohi kulkiessaan.

Sairaille annettiin puhtaat alusvaatteet. Tampereen poika ja Kalle
saivat sitäpaitsi käytetyn, mutta puhtaan ranskalaisen meriväen puvun.
Miehet olivat iloisia ja tyytyväisiä ja sanoivat, että oli tosiaankin
onni, kun satuttiin sairastumaan.

Mutta vielä toinen mieluisa yllätys odotti meitä, sillä ovi aukeni ja
kynnykselle ilmestyi vanha englantilainen sairaanhoitajatar ja hänen
seurassaan — Mary.

He tarkastivat sairaat ja jättivät portöörin, jossa oli runsaasti
sairasruokaa, s.o. säilykemaitoon keitettyä kauravelliä. Mutta
jokaiselle sairaalle ojensi Mary sitäpaitsi kymmenen paperossia
sisältävän rasian, ja niin poistuivat naiset ja vartija sulki oven
heidän jälkeensä.

Vaunussa oli siis ainoastaan me neljä, ja minä aloin tarkemmin tutkia,
löytyisikö sieltä mitään, joka oli vaunusta poistuneilta unohtunut.
Tutkin tarkkaan kaikki penkkien alustat, mutta mitään ei löytynyt.
Ihmeellisen tarkkaa ja huolellista väkeä olivat tosiaankin vaunussa
olijat olleet. Vaunun ovensuussa oli puulaatikko polttopuita varten ja
sen kansi oli irti saranoistansa, joten se oli nostettu toiselle
puolelle seinää vastaan. Nostin kannen paikaltaan ja sen takana oli
tavallisen kapsäkin kokoinen kiinninaulattu puulaatikko. Kiskasin
laatikon auki ja siinä oli tosiaankin mieluista tavaraa. Siinä oli pari
suurta puhdasta villaista naisen paitaa ja myöskin muita niiden
yhteydessä käytettäviä vaatekappaleita. Joku daami oli unohtanut siihen
pyykkinsä. Halu puhtaiden vaatteiden saamiseen oli tosiaankin niin
suuri, että melkein samassa silmänräpäyksessä olin vetänyt vaatteet
päälleni. Paidat menivät aivan täydestä, sillä niissä oli pitkät hihat,
ja vaikka nimettömät olivatkin lyhyet ja siten tehdyt, että minun
täytyi ne kääntää edestakaisin, niin korvasivat pitkät sukat sen mikä
pituudesta puuttui. Sukkien terät olivat pienet, joten minun täytyi ne
päistä aukaista, mutta joka tapauksessa oli päälläni kolmekertaiset
puhtaat alusvaatteet. Kaikki likaiset vaatteet, myös takkini työnsin
laatikkoon, vedin paperin vaatteiden päälle ja naulasin laatikon
huolellisesti kiinni. Senjälkeen nostin kannen sen eteen ennalleen.

Oli se sentään mukavaa, kun sai sinellin alle puhtaat vaatteet. Mutta
juuri kun töintuskin olin ennättänyt suorittaa toimitukseni, astui
vaunuun eräs italialainen sotilas. Hän nuuski joka paikan niinkuin
minäkin olin tehnyt, nosti lopulta kannen paikoiltaan ja löysi
laatikon, otti sen kainaloonsa ja poistui.

Minä katsoin vaunun akkunasta ja päästin helpotuksen huokauksen, kun
huomasin, että hän antoi laatikon toiselle sotilaalle, joka työnsi sen
eteläänpäin menevän junan pakaasivaunuun.

Ja juna vihelsi ja lähti asemalta.

Kun ajattelin asiaa, huomasin, ettei minulla ollut mitään hätää.
Kestäisi ainakin pari päivää ennenkuin laatikko aukaistaisiin,
luultavasti Kantalahdessa, sillä sinne oli juna matkalla, ja silloin
voitaisiin laatikon tyhjentämisestä epäillä aivan yhtä hyvin jotakin
junamiehistä kuin minua.

Sairaalavaunussa vietin kolme päivää ja sain runsaasti levätä ja syödä
hyvää ruokaa. Ja aina kun ovi aukeni, odotin näkeväni Maryn herttaiset
kasvot ja aina kohtasi minua pettymys, sillä häntä ei tullut.

Missähän mahtoi sairaalahenkilökunta asua ja oliko Mary sairastunut,
vai oliko hän mahdollisesti matkustanut pois? Hän ei voinut asua
salonkijunassa, sillä silloin olisi minun täytynyt usein hänet nähdä.
Myös varsinainen sairaalarakennus oli sellaisella paikalla, että minun
ehdottomasti ainakin joskus olisi täytynyt joutua näkemään hänet.
Vaunumme sijaitsi siihen määrin muiden vaunujen ympäröimänä, ettei
voinut nähdä, minne siitä poistujat menivät.

Tällaisia ajatuksia risteili mielessäni, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa
hälinää. Kuului merkillistä kakatusta, aivan samaan tapaan kuin
Artjärvellä lapsena kuulin huudettavan lampaille, kata, kata.

Joukkoon kuului ryssän polinaa ja englantilaisia ja ranskalaisia
kirouksia. Mutta pian syöksyi esille suuri katras kiinalaisia ja
englantilaisen armeijan vormuihin puettuja ryssiä, joiden joukossa
olivat nekin, jotka olivat meitä hiilivaunussa komennelleet, ja kaikki
olivat verissään ja heidän vaatteensa riekaleina.

Samassa alkoi kuulia viuhua ja ne lävistivät vaunun seinät kuin
paperin. Ryssät ja kiinalaiset syöksyivät rautatievaunujen alle ja
alkoivat ampua takaisin. Näkyi, että he aikoivat pyrkiä lankkulaiturin
alle hävitäkseen sitä tietä. Oli nimittäin luoteen aika ja koko
niemekettä peittävän lankkulaiturin alapuolella voi vielä tuntikauden
liikkua ja sieltä oli hyvä tilaisuus paeta minne halusi.

Kuulia sattui vaunun akkunaan ja lasinsirpaleet lensivät sisään. Ei
auttanut muu kuin heittäytyä vaunun lattialle maata ja odottaa mitä
tuleman piti. Itse asiassa ei ampumista kestänyt kauan, mutta pelko
teki ajan pitkäksi. Me emme päässeet mihinkään pakoon, sillä
vaarallista oli myös heittäytyä akkunasta ulos.

Lopulta ammunta taukosi. Uskalsin katsoa vaunun akkunasta ja huomasin,
että ryssät ja kiinalaiset olivat englantilaisten sotilasten
ympäröiminä ja kädet ylhäällä. He olivat antautuneet. Comeon asetti
miehet riviin ja ampui joka seitsemännen eli kaikkiaan kolme miestä,
sillä miehiä oli jälellä 24. Osa oli päässyt pakoon. Comeonin johtamina
lähtivät vangit allapäin pois ja me jäimme vaunuun innokkaasti
pohtimaan tilannetta.

Mutta minä huomasin, etteivät minun puhtaat housuni enää olleet
puhtaat.