III LUKU, jossa kerrotaan matkasta Ruvasta "Spitaalisten laaksoon."

Saunarakennus, jossa olimme olleet vankeina, oli lähellä järven rantaa
ja siellä seisoskeli ryhmissä ja yksitellen muutamia englantilaisia
sotilaita, siviilipuvun jätteisiin ja osaksi englantilaisiin
univormupukuihin puettuja puna-armeijalaisia sekä näiden kaksi
päällikköä Ahava ja Vihuri.

Näistä oli ensinmainittu Venäjän armeijan palveluksessa ollut
aliupseeri, joka kuitenkin oli ennen bolshevikki-kapinan puhkeamista
eronnut armeijasta, kuuleman mukaan senjohdosta, ettei ollut päässyt
upseerikouluun. Hän oli palannut Kuusamossa asuvan isänsä luokse, jolla
oli suuri kauppaliike, sekä ryhtynyt harjoittamaan liiketoimintaa
Karjalan puolessa. Täällä oli hän vielä silloinkin, kun Suomen punaisen armeijan
Karjalan osasto muodostettiin ja liittyi hän silloin
käsittääkseni paremmin olosuhteiden pakosta kuin asianharrastuksesta
siihen. Jonkinmoista kaunaa oli hänellä kuitenkin jo ennen ollut
muutamia suojeluskuntalaisia vastaan, niin että osaksi tämäkin seikka
lienee aiheuttanut hänen alttiutensa punaiseen armeijaan liittymiseen.

Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli erittäin lahjakas,
ja kertomuksista päättäen sekä miehen koko olemuksesta huomasi pian
seikan, joka matkan varrella minulle yhä enemmän selvisi, että tällä
20-vuotisella nuorukaisella oli harvinaisen hyvä paikallisvaisto
sekä järjestelykyky. Epäilemättä oli suuri erehdys hänen entinen
päällystönsä taholta, ettei hän aikoinaan ollut joutunut
upseeri-kouluun.

Vihuri taas oli jonkun verran vanhempi, arviolta hieman alle kolmenkymmenen
. Hän oli käynyt kauppakoulun ja toiminut liikemiehenä
mitä erilaisimmilla aloilla, saapa sanoa kaikilla aloilla, mitä löytyy
rautanaulatehtaasta kovasintehtaaseen. Hänellä oli erittäin sulava
käytös ja sitäpaitsi hyvät taipumukset kielien oppimiseen, sillä hän
puhui m.m. aivan sujuvasti venäjää ja englantia.

Kummallakin oli englantilainen aliupseerin vormu päällään kaikkine
virkamerkkeineen. Ja kuten myöhemmin selvisi, oli Muurmannin sittemmin
perustetun suomalaisen legioonan päällikkö, eversti Burton ymmärtänyt
asettaa heidät kummatkin sellaiselle alalle, johon he parhaiten
sopivat, nimittäin Ahavan tiedustelutoimintaan, jotavastoin Vihuri oli
jonkunlainen ”klockarfar, som allting skall bestyra” — kaikenlaisten
asiain hoitelija.

Tämän saunanseinän vierellä odottavan joukon eteen ilmestyi pian
eversti Burton seurueineen.

Näistä mainittakoon ensinnäkin se englantilainen upseeri, joka minua
ensin oli puhutellut suomenkielellä ja jonka nimen, Primus-Nyman, nyt
sattumalta kuulin. Hän tervehti minua ja kysyi vointiani. Meidän
välillämme sukeutui tavallinen keskustelu, joka oikeastaan ei
sisältänyt mitään, sillä se käsitti pääasiallisesti molemminpuolisia
kysymyksiä, joihin ei kumpikaan vastannut, vaan sensijaan puhui jotain
muuta.

Tällä kertaa kuitenkin sain ensimmäisen kerran kuulla vakuutuksen
siitä, että ei tulisi kestämään kauan ennenkuin Saksan länsirintama
tulisi murtumaan ja samalla tuli Nyman myöskin luultavasti vahingossa
maininneeksi, että amerikkalaiset joukot, jotka olivat saapuneet
Ranskan rintamalle, olivat paljon suuremmat, kuin mitä Helsingissä
julkaistut tiedot olivat ilmoittaneet.

Toinen upseeri taas oli aivan nuori, korkeintaan hieman,
komeavartaloinen, parraton nuorukainen. Hänen nimensä
oli, kuten sittemmin sain tietää, Solovjeff. Hän oli aikaisemmin
taistellut Itävallan rintamalla, jossa oli joutunut vangiksi onnistuen
kuitenkin livahtamaan pakoon. Helsingin valloituksen aikana hän oli
Helsingissä ja oli otaksuttavasti oleskellut siellä pitemmän aikaa,
koskapa oli oppinut suomenkielen, jota hän puhui sangen hyvin. Hän oli
jäänyt Helsinkiin senjälkeenkin kun Helsinki oli valloitettu, mutta
jouduttuaan vankileiriin oli hän sopivan tilaisuuden tullessa puikkinut
Muurmannin puolelle.

Koko joukossa, joka eversti Burtonin käskystä sijoittui veneisiin, oli
hieman yli 60 miestä. Ja niin lähti venejonomme hiljalleen solumaan
koillista kohti. Matkan päämäärää ei ilmoitettu, mutta ymmärsin että
Tuntsajoelle päin ainakin ensiksi tultaisiin kulkemaan. Tiesin myöskin,
että matka aina Koutajärvelle asti tulisi olemaan asumatonta taivalta.

Veneessä antoi eräs punalegioonalainen minulle käteen airot sanoen,
että saisin nyt yrittää, miltä soutaminen tuntuu sille, joka ennen on
saanut kellua veneen perässä toisten soutaessa. Mies ei arvannut, että
airot eivät suinkaan joutuneet ensikertalaisen käsiin. Päinvastoin ne
olivat nyt hyvin tottuneissa käsissä, ja vaikka en sinä kesänä
ollutkaan sanottavasti soutanut, ei käsiini koko matkalla ilmestynyt
ainoatakaan rakkoa.

Raikas luonto ja hiljainen vesillä liikkuminen vaikutti kaikkien
mieliin tasoittavasti eikä kestänyt kauan, ennenkuin jo kaikki
puhelimme keskenämme niinkuin vanhat tuttavat ainakin. Katse siirtyi
ympäröivään luontoon, ja milloin keskusteltiin rannoilla olevista
komeista metsistä, milloin herättivät huomiota siellä täällä näkyvät
komeat metsäpalojen savut. Joskus taas tulin maininneeksi rantojen
geoloogisista muodostuksista, kun tiesin, että näiden seutujen vuorissa
oli runsaasti arvokkaita mineraaleja, rautaa ja kuparia, ja
mahdollisesti myöskin asbestia. Viimeksimainitun tiedon oli minulle
aikanaan antanut eräs Tornionjokivarrella tapaamani saksalainen
pakolainen nimeltä Weit, joka oli ollut Muurmanskissa sotavankina ja
sieltä palattuaan useita kuukausia piileskellyt näillä seuduilla.

Mutta kun kaikki olimme joko metsämiehiä, tai ainakin jokainen meistä
oli metsätöissä ollut, niin pakostakin tuli keskustelun aiheeksi ennen
pitkää metsä ja tukkimiehen elämä. Tällävälin olikin jo Ruvajoki
loppunut ja vene alkoi sujua myötävirtaa, metsäisten rantojen välissä.
Siinä arvosteltiin, kuinka monta tukkia voitaisiin panna kuormaan,
minkälaisia teko- ja ajopalkkoja olisi maksettava j.n.e.

Näin oli melkein huomaamatta saavuttu niiden suurten koskien
niskalla olevaan suvantoon, joiden kautta Ruvajärven vedet vyöryvät
Tuntsa-jokeen, ja päällikön veneestä annetun määräyksen mukaan
laskettiin veneet suvannon rantaan. Tiesin että nyt oli laskettava pari
aika vuolasta koskea, ennenkuin päästäisiin soutamaan tavallista jokea.
Rannalla pidettiin pieni lepohetki. Mukana olevista säilykelaatikoista
annettiin kullekin osa eväistä, purkkilihaa ja biskettejä, siis ruokaa,
josta ei Suomessa voitu siihen aikaan uneksiakaan. Ja samalla kertaa
voi myöskin tehdä sen johtopäätöksen, mikä sittemmin myös osoittautui
oikeaksi, nimittäin ettei mitään nälkää Englannissa koskaan ole ollut.
Eihän nimittäin muuten olisi ollut mahdollista näin kaukaisella
sotarintamalla pitää miehistöä siksi hyvässä ruuassa.

Lounaan aikana luonnollisesti keskustelu suuntautui koskenlaskuun ja
pian huomasin, ettei koko joukossa ollutkaan tottunutta koskenlaskijaa.
Ainoastaan yksi mies näkyi tietävän, että melan kiinnittämistä varten
veneen perään on laitettava köysisilmukka ja että venettä on
voimakkaasti soudettava, silloinkuin koskesta lasketaan alas. Minä
puolestani tarjouduin ohjaamaan yhtä veneistä, mutta tämä tarjous
herätti suurta epäilystä, sillä luonnollisesti pelättiin, että olisin
tahallani ohjannut veneen kosken pahimpiin kuohuihin. Viimein antoi
eversti Burton määräyksen, että tuon koskenlaskuun tottuneen miehen oli
laskettava veneet alas ja hänen käytettäväkseen annettiin tarpeellinen
apumiehistö. Me muut taas läksimme jalka-patikassa pitkin joen rantaa.

Mitenkä tottunut koskenlaskija lienee tehtäväänsä ollut, en tiedä,
mutta tosiasiana pysyy kuitenkin että me olimme jo saaneet tuntikausia
odotella kosken alapuolella, ennenkuin koskenlaskijat veneineen
saapuivat. Hyvin hikisen ja väsyneen näköisiä miehet kuitenkin olivat
ja minä puolestani hiukan epäilen, ettei heistä kukaan ollut uskaltanut
olla veneessä koskia laskettaessa, vaan että he olivat köysien avulla
ja ehkä kantamallakin soluttaneet veneet koskista alas.

Hikisinä ja huohottavina, mutta suuresti kerskaillen miehet saapuivat
ja tuntuivat olevan ylen tyytyväisiä työhönsä. Ja sitä oli myöskin
heidän päällikkönsä eversti Burton, joka heitä heidän suorituksestaan
kiitteli.

Vanhaa kalamiestä oikein vaivasi se retki, joka sitten pitkin
Tuntsajokea tehtiin. Kuinka monta ihanaa harri-suvantoa ja
taimen-poukamaa siellä olisikaan ollut! Tuntsajoki on nimittäin
tunnettu ja kuuluisa kalarikkaudestaan. Todelliselle kalamiehelle on
sentähden kauhistus joutua kulkemaan Tuntsajokea saamatta nostaa sen
kirkkaasta vedestä ainoatakaan kalaa.

Tämä kalamiehen katkeruus täytyi kuitenkin kestää, ja vähensihän sitä
suuresti luonnonihailijan nautinto. Mutta kyllä teki hyvää sydämelle,
kun Koutajärvi aukeni eteemme.

Sen rannalle oli aikomus jättää kapeat koskiveneemme ja siirtyä
suurempiin järviveneisiin. Mutta nähtävästi ei oltu odotettu, että
retkikunta näin pian saapuisi, sillä mitään veneitä ei sillä paikalla
ollut. Pian kuitenkin huomattiin, että lähellä oli valkama, jossa oli
lukittuna 3 hyvää venettä. Lukot lyötiin silloin ilman muuta
kiväärinperillä rikki, ja niin oli meillä taas kulkuneuvo käytettävänä.

Täältä soudettiin Kanasen kylään, jossa oli pieni englantilainen
sotilasosasto. Meidät vietiin suureen pirttiin ja saimme tietää, että
tulisimme olemaan kylässä yötä. Ilta olikin jo tulossa ja mielihyvällä
ajatteli jokainen lepoa päivän matkan jälkeen.

Pirtti, johon meidät tuotiin, oli avara ja yhdelle sen seinistä oli
rakennettu makuulaveri, jolle oli tehty vuode koivunlehvistä.

Saattajamme sijoittuivat suureksi osaksi talon muihin huoneisiin, joten
meille neljälle ja meidän vartijoillemme jäi pirtissä hyvin tilaa.
Saimme itse valita, mihin paikkaan halusimme heittäytyä maata.

Minä puolestani olin kauan aikaa katsellut laverin itäistä nurkkaa,
sillä sieltä aamuaurinko minut hyvin herättäisi ja saisin seuraavana aamuna
aikaa hiukan hieroa ja oikoa jäseniäni uutta soutumatkaa
varten.

Raitis ilma ja ruumiilliset ponnistukset olivat hyvää unilääkettä, niin
että pitkälleni heittäydyttyäni nukuin heti.

Mutta kauan ei tätä unta kestänyt. Pian huomasin seisovani lattialla ja
ruumistani kihelmöitsi aivan kuin olisin noussut nokkosista. Kyllähän
Kuusamon rajavartiostossakin oli jänistä pienempiä eläviä, mutta nämä
täällä olivat ehdottomasti paljon kehittyneempiä ja niiden luku oli
huimaavan suuri. Se pieni kihelmöiminen, jota olin tuntenut Kuusamossa,
ei ollut mitään täällä tuntemani hirmuisen kirvelyn rinnalla.

Kaikkien muiden irvistellessä sain alkaa kynsiä ja kyniä itseäni, sillä
kaikki nämät pienet elävät olivat kotoisin lehtikerroksesta, jonka
päällä olin maannut. Ymmärsin hyvin minkätähden muut olivat asettuneet
maata lattialle. Siellä ei näet ollut muuta kuin torakoita ja nehän
ovat verrattain hiljaisia ja siistejä eläimiä. Minäkin koetin parhaani
mukaan tehdä lattialla mukavaa itselleni. Mutta mitään ihanaa yöunta en
enään saanut, sillä hammastani alkoi kolottaa ja reumatismi alkoi
myöskin nykiä selässäni.

Oli siis aikaa ruveta miettimään surkeata tilannettani, joka varsinkin
nyt yön hiljaisuudessa ja unettomana lattialla kieriskellessäni johtui
mieleeni. Enhän oikeastaan tiennyt mitään tulevasta kohtalostani. Olin
rintamavanki, jonka vangitsijat voivat joutua taisteluun sekä
bolshevikkien että oman isänmaani, suomalaisten kanssa. Minut oli
vanginnut, jatkoin tuumiskeluani, Englannin armeija, joka ei ollut
sodassa isänmaani kanssa. Silloinkuin saksalaiset valtasivat Helsingin,
oli siellä useita englantilaisia ja ranskalaisia, mainittakoon m.m.
suomalaisille hyvin tunnettu Arthur Mac Cotter. Heille ei mitään pahaa
tapahtunut, vaikka he tosin omasta toivomuksestaan saivat siirtyä
Helsingistä maaseudulle. Koskemattomina olivat Helsingissä myöskin
Ranskan ja Englannin konsulit. Minulta sen sijaan oli otettu taskuun
jääneet paperini, jotka tosin eivät olleet minkään arvoiset, sillä
paraan osan niistä olin vangiksi joutuessani heittänyt veteen.
Veneeseen olin sitävastoin kätkenyt suurimman osan rahojani, mutta ne
muutamat satamarkkaset, mitkä olivat olleet taskussani, olivat
joutuneet punaisten taskuun. Kaikkein enimmin harmitti minua kuitenkin
hyvä kelloni, jonka vaatimattomien hopeakuorien sisällä oli arvokas,
200 dollaria maksanut, amerikkalainen koneisto. Se joutui erään
ruskeahampaisen punasotilaan taskuun ja siellä se kait on vielä tänä. päivänäkin,
ellei sitä vuorostaan ole joku muu pakkoluovuttanut.
”Kapteeni” Ahavan kaulaan oli siirtynyt minun ensiluokkainen
orienteerausbussoolini ja välimatkamittaajani, paras kone laatuaan ehkä
koko maassa, lahja entiseltä esimieheltäni ja ystävältäni, sittemmin
Köpenhaminan lähettiläältä, professori Werner Cajanukselta. Ahavan
kaulassa riippui myös minun erinomainen Göertzin prisma-kiikarini.

Täytyy myöntää, että asemani ei ollut kehuttava. Edellisenä päivänä oli
minulla ollut taskussani omia rahojani 40,000 Smk. ja näiden lisäksi
päälläni muuta maallista hyvää, niihin luettuna turistilaukku
sisällyksineen. Nyt oli ylläni ainoastaan huononpuoleinen
suojeluskuntapuku, jota yleisesti luultiin Suomen armeijan univormuksi,
ja taskuissani yksi paperossi-imuke ja 25 penniä rahaa.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni siitä, mitä ymmärretään
kansainvälisellä oikeudella; jo sitä ennen olin perehtynyt
yksityisluontoiseen oikeuteen ja huomannut, että jokainen perehtyminen
siihen oli merkinnyt suurempaa tai pienempää taskujen tyhjentymistä.

Tällä välin oli tapahtunut vahdinmuutos ja paikalle saapui uusi
levännyt vartija. Hän oli helsinkiläinen metallityömies, joka oli
työskennellyt valtion rautateiden konepajassa ja ainakin puheista
päättäen sangen valistunut henkilö.

Kun ei unestakaan ollut taikaa, nousin istualleni ja aloin keskustella
hänen kanssaan. Keskustelu suuntautui itsestään läheisten aikojen
tapahtumiin, n.k. valkoiseen terroriin, ja tämä mies kertoi
vankileirien kauhuista, jotka toistaiseksi olivat minulle aivan
tuntemattomia. Hän sanoi, ettei heidän puolellaan koskaan sellaista ole
harjoitettu, eikä päällystö sellaista milloinkaan tulisi hyväksymään.
Ne murhat, jotka olivat tapahtuneet, olivat tehdyt ilman päällystön
tietoa. Hän kertoi olleensa mukana Sigurds’in retkellä, ja sanoi, ettei
ainoatakaan niistä vangeista oltu pahoinpidelty. Päinvastoin oli heitä
kohdeltu sillä tavalla, että vangit itse yksimielisesti, silloin kuin
heidät saksalaisille luovutettiin, myönsivät kohtelun olleen
moitteettoman.

Hän oli onnistunut pakenemaan vankileiristä, mutta oli uudestaan
joutunut kiinni Lahdessa ja tullut oleskelemaan Hennalan vankileirillä
parin viikon ajan. Hän kertoi siitä, miten vankeja oli pidetty
viikkomääriä nälässä, niin että he olivat saaneet nälkäkuumeen. Hänet
olivat auttaneet pakoon eräät saksalaiset sotilaat, joiden kanssa hän
osasi keskustella, senvuoksi että osasi hieman saksankieltä.

— Mitä oli teidän tarkoituksenne voittaa kapinan kautta, kysyin?
Luulitteko, että te venäläisen sotavoiman avulla voisitte hallita maata
paremmin kuin sitä tätä ennen oli hallittu, ja mitenkä oli teidän
mielestänne Suomen työväenluokan valta rajoitettu? Eikö maassa
vallinnut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja eikö työväenluokalla
ollut yhtä suurta äänivaltaa maan asioissa kuin muillakin?

— Kyllä tämä osaksi on totta, mutta porvariston turvautuminen Saksan
keisariin sai veremme kuohuksiin.

— Mutta teidän menettelynnehän on aivan sama, vastasin. Silloinkuin
venäläisen sotaväen tuli poistua maasta, teitte juuri te pyynnön sen
maahan jäämiseksi. Teillä oli aseita ennen kuin suojeluskunnilla ja
juuri teillä oli tarkoitus kaikkein ensiksi turvautua aseelliseen
väkivaltaan. Mitä jääkäriliikkeeseen tulee, niin jääkärien joukossa oli
yhtäpaljon työmiehiä kuin herrojakin ja sen tarkoituksena ei ollut
mikään muu kuin Suomen irroittaminen Venäjästä eli toisin sanoen Suomen
tekeminen itsenäiseksi. Eikö teistäkin olisi ollut kauniimpaa, että
kaikki yhdessä ensin olisimme taistelleet perintövihollistamme
venäläisiä vastaan ja sitten vasta ratkaisseet keskinäiset
riitaisuutemme. Eikö teistä tunnu vaikealta kohottaa aseita omia
kansalaisianne vastaan? Keskustelu tuli yhä perinpohjaisemmaksi.

— Venäjän köyhälistö ei ole tehnyt Suomelle, sanoi vartijani, pahaa,
eikä Venäjän köyhälistö niinmuodoin myöskään ole Suomen vihollinen.
Eivät myöskään venäläiset herrat ole sortaneet suomalaista työmiestä
siinä määrin kuin meidän omat herramme. Bobrikoffista esim. oli
suomalaiselle työmiehelle vain hyötyä, sillä hänen avullaan suomalainen
työmies pääsi vapaaksi asevelvollisuuskurjuudesta. Olen oleskellut
myöskin Ruotsissa ja siellä olen monen ruotsalaisen työläistoverin
kanssa kohottanut maljan Bobrikoffin kunniaksi. Tämä tapahtui
maailmansodan puhjetessa, jolloin ruotsalainen työväki mobilisoitiin ja
jolloin pidettiin mahdollisena Ruotsinkin joutumista maailmansotaan.
Tällöin sanottiin Ruotsissa yleisesti, että on se Bobrikoff sentään
ollut teille Suomen työläisille korvaamaton mies.

— Mutta kuinka on teidän oma laitanne. Tehän myönnätte itse
turvautuneenne venäläisiin pistimiin. Näihin venäläisiin pistimiin
turvauduitte te päästäksenne maassa valtaan. Te olette siis käyttäneet
kaikkia niitä keinoja kuin porvaritkin. Te turvauduitte venäläisiin
aseihin, joita olitte hankkineet jo marraskuun suurlakon aikana. Tämän
tiedän hyvin, sillä jo marraskuussa 1917 minut pidättivät Seinäjoella
venäläisillä kivääreillä aseistetut suomalaiset punakaartilaiset.
Teidän turvautumisenne Neuvosto-Venäjään on ehkä selitettävissä siten,
että Neuvosto-Venäjällä on vallankumouksellinen hallitus, jonka te
luulette ajavan sosialistisia päämääriä, mutta tällä kertaahan te
ainakin olette taistelemassa maailman porvarillisimman valtion armeijan
riveissä. Luuletteko esim. että Britannian hallitus olisi kovin
suurella säälillä kohdellut kapinallisia, jotka olisivat ryhtyneet
aseisiin sitä vastaan ja hajoittaneet sen parlamentin samalla tavalla
kuin te olette Suomessa tehneet.

— Emme tahdo puolustaa Englanninkaan porvaristoa, emmekä taistele
senkään puolesta, mutta tällä kertaa on meillä yhteiset vihamiehet, mm.
Suomen ja Saksan porvarit. Te luulette, että saksalaiset ovat
ihmisystävyydestä tulleet auttamaan Suomen porvareja, mutta näin ei ole
asian laita. Saksalaiset ovat valloittaneet Suomen suomalaisten omalla
avustuksella. Heidän tarkoituksensa on säilyttää se alusmaanaan,
olkoon, että sille annetaan muodollinen itsenäisyys ja Suomen porvarit
tulevat pian huomaamaan, että he ovat joutuneet saksalaisten porvarien
käskyläisiksi.

— En ymmärrä suurpolitiikkaa, enkä tosiaankaan tiedä, mitä syytä
saksalaisilla on ollut astua Suomen mantereelle, mutta pyytäisin kysyä
teiltä, luuletteko tosiaan, että englantilaiset, jos he ottavat
haltuunsa Suomen, tulevat työskentelemään yhdessä Suomen työväenluokan
kanssa? Eivätköhän silloinkin vain nuo kirotut Suomen herrat tule
väliin, sillä oikeastaanhan eivät nämät suomalaiset työväen sortajat
ole mitään muuta kuin englantilaisen pääoman käskyläisiä. Suurin osa
suomalaisesta puutavarasta menee Englantiin ja suurin osa suomalaisten
porvarien niin paljon puhutuista rikkauksista on kotoisin sieltä. Minä
luulen, että englantilaiset mieluummin ryhtyvät, kuten ennenkin,
yhteistyöskentelyyn suomalaisten porvarien kuin suomalaisten
sosialistien kanssa.

Tällaisia mietteitä jatkui, kunnes aamutuimassa vähäksi aikaa
torkahdin. Pian olikin jo aika siirtyä rannassa odottavaan laivaan,
joka läksi meitä viemään Koutajärven yli.

Sijoituimme höyrylaivaan, joka oli Koutayhtiön entinen
tukinhinaaja-alus. Sillä Koudan kylässä eli kauppalassa Koutajoen
suussa on suuria sahalaitoksia, joihin on tuotu paljon puita Suomenkin
puolelta. Laiva, johon astuimme, oli nimeltään ”Alvar” ja olin siitä
hyvin usein kuullut ennen puhuttavan. Olin nimittäin Lapissa
metsänhoitajana ollessani tutustunut pariin ruotsalaiseen
puutavaramieheen, jotka olivat olleet juuri mainittua Koutayhtiötä
perustamassa. Koko tämä komea yhtiöhomma oli viettänyt ensimmäiset
aitovenäläisellä ja -ruotsalaisella loistolla ja päättyi
niin surkeasti, että yhtiön perustajilla Ruotsiin saavuttuaan oli
taskussaan yhteensä 35 äyriä. Myöskin tällä ”Alvar” laivalla oli tehty
monta remuavaa huviretkeä; sen peräsalongissa oli kaikunut
balalaikaorkesterin soitto ja pietarilaiset hempukat olivat siellä
nostaneet huulilleen monta lasia, joissa oli helmeillyt krimiläinen
sampanja. Kuullessani siellä yksinäisessä asunnossani Lapin perukoilla
ruotsalaisten puutavaramiesten kertomuksia kaikesta siitä ”ihanasta”
elämästä, mitä täällä Koutajärven rannoilla oli vietetty, olin monasti
ajatellut, miten hauskaa olisi päästä erämiehen yksitoikkoisen elämän
vaihteluksi kerran retkeilemään Koutajärvelle eritoten heidän
mainitsemallaan ”Alvar” laivalla.

Astuessani nyt tämän uneksitun satulaivan kannelle huomasin kuitenkin,
että ajan järkkymätön käsi oli sitä, niinkuin minuakin, säälimättömästi
pidellyt. Laiva oli, kuten sanottu, muuttunut hinaaja-alukseksi. Sen
salongeista olivat samettisohvat hävinneet, ja kun kurkistelin kannelta
peräsalonkiin, näin siellä ainoastaan hyvin pahan näköisiä
höyläämättömistä laudoista kyhättyjä penkkipahasia. Mutta vielä
enemmän herättivät huomiota ne matkustajat, joita tässä ennenmuinoin
niin komeassa salongissa oleskeli. Siellä virui penkeillä ja lattioilla
joko luonnottomasti laihtuneita tai naamaltaan pahoin pöhöttyneitä,
ihonväriltään vihreitä ”spitaalisia”, — joksikin sellaiseksi tautia
ensin luulin. Hyvin pian muistin kuitenkin, että kysymyksessä
oli keripukki, jota yleisesti esiintyy varsinkin pohjoisilla
leveysasteilla, epäsuotuisten terveydellisten olojen aiheuttamana.
Tauti esiintyy, kuten tunnettanee, väsymyksenä ja yleisenä heikkoutena,
iho käy harmaankalpeaksi, kipuja ilmenee niveliin, ikenet käyvät
helliksi ja turpoavat, vuotavat helposti verta ja käyvät märkää
tekeville haavoille alttiiksi ja ilkeä löyhkä leviää suuhun.

On selvää, ettei näiden sairaiden näkeminen ollut omiansa kovinkaan
sotavangin mielialaa kohottamaan. Sillä vaikka keripukki ei olekaan
mikään sanan varsinaisessa merkityksessä tarttuva tauti, on sillä
kuitenkin taipumus joukkolevenemiseen, siellä missä sille olosuhteet
ovat suotuisat, ja silloin se ilmestyy terveisiin ihmisiin. Kun tauti
kerran on päässyt leviämään, on sitä sangen vaikea estää ja se käy
kovin tuhoisaksi. Aniharvoin ihminen keripukista täysin paranee, vaan
se jättää jälkeensä arpia ja taipumuksen helposti kylmettyä sekä saa
aikaan ravintohäiriöitä. Varsinkin Helsingistä tulleelle, huonosti
ravitulle henkilölle, jollainen minäkin olin, oli tauti hyvin
vaarallinen.

Sen kauemmin ei minun kuitenkaan tarvinnut antautua tällaisiin
surullisiin kuvitteluihin, sillä ihana matkareitti oli omiaan
kiinnittämään mieltä hauskempiin asioihin. Oltiinhan nyt kuuluisalla
Koutajärvellä, jonka tiesin olevan n. 40 km pituisen ja 15-30 km
leveän. Sen suuruudesta ei matkustaja kuitenkaan ensi silmäyksellä saa
mitään käsitystä, sillä järvi on hyvin saaririkas. Koutajärvessä
sanotaan olevan 1000 saarta, todellisuudessa niitä lienee ainoastaan n.
350. Sen rannat ovat asumattomia ja ainoastaan sen länsipäässä on
Järvenpää-niminen kylä. Mutta tukkiliikkeen vuoksi on järvellä sentään
aina ollut liikettä, sillä sen kautta kuljetetaan aina Suomesta asti
tuotuja puita Koutajoen suuhun. Huomattava nähtävyys on myöskin
Kallikorvan tunturi, joka kuumottaa Koutajärven länsipäässä.

Oli siinä monia kauniita kalliorantoja ja varsinkin hivelivät silmää
korkeat kalliorantasaaret, jotka kasvoivat neitseellisen koskematonta
metsää ja joissa kenties voisi löytyä arvokkaita mineraaleja. Erämaan
vaikutusta lisäsi sekin, että siellä täällä näkyi savuja metsäpaloista,
jotka tähän aikaan täällä saivat rauhassa tehdä tuhojaan Kannelle minua
puhuttelemaan ilmestyi myöskin Englannin armeijan luutnantti,
suomalainen Primus-Nyman. Keskustelumme kävi sangen tuttavallisesti,
olimmehan molemmat suomalaisia ja varsinkin Nymanilla näytti olevan
sangen paljon seikkailuja ja kirjavia vaiheita takanaan. Selvää oli,
ettei tilanne ollut sellainen, että keskustelu olisi voinut tulla
avomieliseksi, ja ainakin minä tunsin itseni jonkunverran katkeraksi,
mutta varmaa on että Nymanin ystävällisyys teki minuun sangen hyvän
vaikutuksen. Hän ilmoitti, että meitä vankeja tullaan kohtelemaan hyvin
ja lupasi pyytää Suomen lähettilästä Englannissa ilmoittamaan minun
omaisilleni, että olin hengissä. Suomen edustajana Englannissa oli
tähän aikaan tohtori Holsti, johonka minä olin tutustunut hänen
kamaritoimituskunnan päällikkönä ollessaan ja joka m.m. oli avustanut
minua eräälle tutkimusmatkalle Lappiin. Myöskin Nyman tunsi Holstin
aikaisemmilta ajoilta. He olivat nimittäin aikaisemmin oleskelleet
yhdessä Englannissa. Nymanilta sain myöskin kuulla, että Holsti nauttii
Englannissa suurta arvonantoa ja että Holstin ansiota oli suureksi
osaksi se, että m.m. Ranska oli saatu heti tunnustamaan Suomen
itsenäisyys.

Nyman piti hyvin suurena tyhmyytenä sitä, että suomalaiset olivat
maailmansodassa liittyneet Saksan puolelle. Jo maailmansodan puhjetessa
oli näet liittolaisvalloille selvä, että sota tulisi myöskin
vaikuttamaan Venäjän valtakunnan hajaantumiseen ja Ranska samoinkuin
Englantikin katsoi suosiollisesti Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin.
Liittolaisvaltojen mielialaa suosiollisemmaksi saadakseen olivat
Primus-Nyman ja muutamat muut suomalaiset henkilöt koettaneet
aikaansaada suomalaista legionaa Belgian rintamalle. Tämä sankarillisen
Belgian riveissä taisteleva suomalainen legiona olisi Primus-Nymannin
mielestä sopinut pienen itsenäisen Suomen symbooliksi. Suomalaisten
esiintyminen saksalaisten riveissä maailmansodassa tulee varmasti,
senjälkeen kuin Saksa on hävinnyt, rauhankeskusteluissa aiheuttamaan
suomaisille vaikeuksia. Jo tästä syystä katsoi Nyman Suomelle
hyödylliseksi, että suomalaisia taistelee myös liittoutuneiden
riveissä.

Minä puolestani en pitänyt liittoutuneiden voittoa varmana. Olihan
Saksa tehnyt erikoisrauhan Venäjän kanssa ja minun mielestäni vapautui
Saksalta täten itäiseltä rintamalta enemmän joukkoja kuin
amerikkalaiset ensi hätään ennättäisivät rintamalle tuoda ja tämän
vuoksi pidin mahdollisena, että saksalaiset suurella rynnäköllä
voisivat musertaa liittolaisten läntisen rintaman. Mainitsin myöskin
saksalaisten kiitetyn yksimielisyyden ja horjumattoman voitontahdon.
Tällöin sain kuulla, että Saksan armeijassa vallankumouksellisella
liikkeellä on sangen voimakas jalansija, ja että liittoutuneet tätä
nykyä hyvin suuressa määrin taistelevat lentolehtisillä, joita
lentokoneista levitetään saksalaisiin juoksuhautoihin. Saksan armeija
on sangen tyytymätön armeijassa vallitsevaan preussilaiseen kuriin ja
juopa päällystön ja sotilaiden välillä on sangen suuri. Korkeimman
päällystön muodostaa aatelisto, joka on saavuttanut asemansa
sukuperänsä nojalla ja joka ei ole tehtävänsä tasalla. Töykeään
kohteluun ja kaikenlaiseen tarpeettomaan kunniantekoon ja kumarteluun
ei siksi valistunut kansa kuin Saksan pitemmäksi aikaa voi alistua.
Preussilaisuus ja kaiserismi tulee murskaamaan Saksan armeijan aivan
yhtähyvin kuin liittoutuneiden aseet.

Suomi on tehnyt suuren tyhmyyden siinä, että se on armeijansa
muovaillut saksalaiseen malliin ja koettaa noudattaa preussilaista
sotilaskuria. Paitsi sitä, että tällainen yliolkainen miehistön kohtelu
ei tule soveltumaan suomalaiselle luonteelle, on otettava huomioon
myöskin se seikka, ettei Saksan armeija teknillisessä suhteessa enään
ole liittolaisten armeijan tasalla. Sodan alkaessa oli Saksa kaikin
puolin paremmin varustautunut kuin liittoutuneet, mutta sen tuloksen
minkä saksalaiset olivat saavuttaneet 30 vuodessa, oli ranskalainen,
amerikkalainen ja englantilainen nero saavuttanut 3 vuodessa. Ja tätä
nykyä on länsirintamalla liittoutuneilla paljon parempi aseistus ja
taisteluvälineistö kuin saksalaisilla. Saksalaiset eivät enään voi
kyetä rintamillaan etenemään.

Tämän tapaista oli keskustelumme ja myöntää täytyy, että mielipiteeni
saksalaisten voittamattomuudesta, johon Helsingistä lähtiessäni olin
ehdottomasti luottanut, alkoivat jonkunverran horjua. Se isänmaallinen
innostus ja ihailu, jonka jääkäriliike minussa oli aiheuttanut ja ne
sankariteot, jotka jääkärit olivat tehneet, saivat kuitenkin aikaan,
etten voinut uskoa liittoutuneiden voittoon. En halunnut ryhtyä
pitempiin väittelyihin, varsinkin kun oli kysymyksessä asioita, joihin
ei kumpikaan voinut tuoda mitään konkreettisia näkökohtia, ja niin
aloimme vähitellen siirtää keskustelua muille aloille. Johdin siis
keskustelun Suomen oloihin ja meillä riehuneeseen kansalaissotaan.
Erikoisesti huomautin Nymanille siitä, että niihin kertomuksiin, mitä
tänne saapuvilta punapakolaisilta saadaan kuulla Suomen oloista, ei ole
luottamista. Huomautin myöskin siitä, että saksalaisiin turvautuminen
oli tapahtunut äärimmäisessä hädässä ja varsinkin siitä syystä, ettei
tahdottu syöstä Suomea siihen surkeuteen, mikä olisi kehittynyt, jos
kansalaissota olisi saanut jatkua yli kesän. Sehän olisi merkinnyt
täydellistä kurjuutta ja nälkää.

Mainitsin myöskin Svinhufvudin antamaa julistusta, joka Helsingin
valloituspäivänä levitettiin, ja jossa nimenomaan huomautettiin Goltzin
julistus, etteivät saksalaiset tule Suomeen valloittajina. Sitäpaitsi
huomautin, että Suomessa olevien saksalaisten joukkojen ylipäälliköllä
ei ole korkeampaa sotilasarvoa kuin suomalaisten joukkojen
ylipäälliköllä, vaan päinvastoin.

Tähän Nyman huomautti että suomalaiset itse aikoinaan tulevat
huomaamaan, että heille tästä n.k. saksalaisesta avusta on ainoastaan
haittaa, vaikka hän toivoi että tämä haitta jäisi niin pieneksi kuin
mahdollista. Mitä taas kansalaissotaan tulee, niin arveli hän, että se
ei olisi ollut välttämätön. Sanoi, että monet kerrat oli koetettu saada
aikaan sovitteluja valkoisten ja punaisten kesken. Kaikki sovittelut
olivat kuitenkin rauenneet valkoisten vuoksi, koska he eivät halunneet
keskustella kapinallisten kanssa. Huomaa aivan selvästi että Suomen
n.k. sivistynyt luokka on liian byrokraattista ja että siinä löytyy
hyvin paljon käsityksiä, jotka ovat ominaisia venäläiselle
byrokratialle. Tämä ei ole oikeastaan ihmekään, sillä Suomen johtavat
piirit ovat aina itse asiassa olleet Venäjän byrokratian palvelijoita.
Suomen ylhäisön tavat ja katsantokanta ovat hyvin suureksi osaksi
kotoisin Venäjän hovipiireistä.

Tunnin laivamatkan kuluttua aloimme saapua matkamme päämäärään.
Koutayhtiön saha näkyi jo järven päässä eikä kestänyt kauan ennenkuin
laivamme laski laituriin. Laivan peräsalongissa olevat sairaat astuivat
tai kannettiin maihin, jossa odotteli suuri joukko kalpeita ja
viheriänaamaisia keripukkipotilaita. Paitsi sotilasvartiostoa, ei
laiturilla mielestäni näkynyt ainoatakaan tervettä ihmistä. En tiedä
liioittelinko näkyä, oudon mielentilani vuoksi, vai totuinko myöhemmin
näkemään näitä laihoja naamoja, joka tapauksessa tekivät ne minuun
silloin niin kaamean vaikutuksen, että mielessäni annoin tälle
paikkakunnalle nimen ”spitaalisten laakso”.