"Rojohoppe" viimene reis
I
Niingon gaikk vanhema raumlaiset tundeva ja tiätävä, ni se Aguksen
gapteen ol semne viheljäine, ettei hän osann järjell hantteerat stää
ainett, ko met tähä aikka mailma Raumall litra-aineks sano, muttkom
bist ittes, vaevana, hyvi usse semsse reedaha, ettei hänest aigottaisin
dahtonn oli mihinkkä — Mutt jokattell meill o meijä vikan ja niingo
sanott Aguksen gapteen ol paha litrarna. Sendähde frou oliki ai fölis,
kon gapteen reisuijas tek ussemitte Saksaha, — Flensburihi, Lyybekkihi
ja Appenraadehe — mutt välist Englanttihingi saakk. Aguksen gapteen
omist näättäk piänem barklaevan, go ol ”Hoppet” nimeldäs. Vanh ja huan
se jo sillo ol, ko hän se ost, ja ”Rojohoppeks” stää kaupunglaisten
geske sillo jo valla nimitetti, mutt ko se ol alkkuas vahvast rakenett,
niingon gaikk astjas siihe aikka mailma rakenetti, niin goos se ai vaam
bysys ja reisuj sill yhtmittan dehti, niin go sanott. — Sillaill
oikke.
No sitt käve syksyll viis vuatt niitten göyhätte vuassitte jälkke nii,
ett frou saerastus, juur ko alos ol täydes lastis ja valmis lähtemä.
Eng mnää lainkka ihmettell, ett frou saerastus, sillett kyll sendä o
liiaks vaaditt vaimihmiseld, ett hänem bitä vuaskaussi laevas olema.
Mitäst semne suvell mittä olis, mutt keväsi ja syksysi siäll o mond
kertta niin dylkkjä olo, ett miähengi o siint täys kärsimine saatikk
sitt vaimihmse. Ei heijä ruumis stää kest ja siin ruppevakki sitt
gleinimboltte ja kynsilise ja heimeroodtaudi ja jumal tiäs mikk käymä
heijän gimppuhus vähä nässist. Ja nii ain gäve Agukse frouangi. Maihi
hänen däydys jääd ja konei hän sillaills sitt saann ollk kapteeni
kaittimas täll reisull, ni hän lähett sana, ett mnää tliisi hänem
buheilles. Mnää meni ymmärettävästengi, ja ko siin ens ol puhelt yht ja
toist mailma menost, ni hän sano: ”Kuule Kalkke, ny o asja lait nii,
etten mnää pääs fölihin däll reisull. Eks snää, kos ole semne jämtt
miäs, menis konstiks ’Hoppehen’ dällk kertta. Mnää olsi sendäm bali
levoliseve sillaillk, ko se styyriki o, niingos tiädä, vähä nii ja näi
niis ryyppasjois.”
— Nii händ, semne oikke hän o, vanh Ilose Heikk, kyll hän vaan
dunneta, jua ja prällä merell ja mais ja o stää paitt täynn
kaikengaldassi koerangurej, mnää sanosi. — Ei siin ol eno settätäs
pali pareve, mitä kapteenihi ja styyrihin dlee. Mutt jos frou luule,
ett o joksikki hyädyks, ett mnää mene heijä fölisäs, niin gyll mnää
valmis ole lähtemä.
— Niin, gyll oikke olis yks siunatt asi, josas mensi.
— No, mene, mene mnää, vaikk kyll niin dosi o, ett em mnää menn
meinannk, ko mnää tiädä, ett Tasala Vilkk om boosun ja Hakkri Iiro
timberint tällk kertta ”Rojohoppes” — — — antteks ”Hoppes” mnuum bit
sanoma.
— Sans snää ”Rojohoppe” vaa. Mutt kuule, eiköst ne ol hyvi merimiähi
kumbakin, Dasala Vilkk Iiroki niingo Hakkri?
— Ova. Kyll ”Rojohoppes” täll haava o mitä merimiähen daittoho ja
kokemuksehen dlee semnem besättning, ett semne o harvas laevas. Se
teijän gapteeniki, vaikk hän — mnää sano sen deill oitis päi silmi —
o semne väkevätte orj, ni se sanovas sendän gaikk, ett semmost ei olt
toist bestikki tekemä ja höyde ottaman go hän. Ja hän deke se ja
räknöitte kaikk ulos, vaikk hän o niin gännis, ett hän duski seisomas
pysy.
— Nii, nii, san muut, Kalkke. Hyvä miäs hän olis gaikim bualin, gon ei
hänell olis stää vikka.
— Hyvä oikke; miästem barhait. Eik paha kettä muut ko ittiäs vasta. —
Ja taitav merimiäs o styyriki, o vanh ja tottunn niingon Dasala Vilkk
ja Iiroki.
— No, mutt ei asjas sitt hullumallk kandill ol.
— O vak kyll sendä vaa, frou hyvä, sillett kon golms semmostakki miäst
ko Ilose Heikk ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro joutuvas sama reissuhu
samall aloksell, niin, diätäk frou, niit ei kaittik kukka ja kyll siin
vissin goerangurej tehdä niim bali, ettei sill ol mittä määrä. Kyll vaa
o semnem baikk, ett pelkkä mnää stää reissu. Mutt jos — niingon jo
sanosi — o joksikki lohdutukseks frouall, ett mnää mene fölihi, niin
gyll mnää lähde.
— Kyll mnää ole niin giitoline, etten stää sannot taed, josas lähde
heijäm barisas.
— Lähde mnää, lähde händ, mutt kuulkkast, kyll mar \”Hoppe”
asikureeratt o?
— O oikke ja täydest hinnast.
— Se o hyvä se, sillett mnää ajattle, ett me joudu enemäst pääst
praksiissi seilaman, gon gapteen semne o eik styyr ol oikke
naplikatsuunis sisäll.
— Oi voi sendä, auningoitteks snää semssi, ett te mäkke seilatt?
— En juur semmostakka, mutt kaikki täyty ajatellk, ko semsse reissuhu
lähdetä.
Ja nii mnää sitt elokuu lopull 1872 joudusi nii merkilisell matkall,
ettän muista se, niingauan gon elä, vaikk moni muu reis jo pakkaki
unhottuma. Ja eiköst oli niingo ylhäld näht, ett kaikest mnuu
vastambyristelemisestän hualimatt met taas oli yhdes buuris, mnää ja
Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro.
II
Ol ihmelisen gaunis ja tyven aamu, ko ”Rojohoppe” väki siins seittmä
aikka ol koos kanali vahtkopin dykön. Haminast kuulusivat tutu ääne:
väkipyärätten kitkumise ja ankkurpeletten gilaukse ja ainasent taustan
niill äänill näin dyäaikans sadotte girvette ja mookrette isku. Välist
nes satusiva viäl puttoma yhtaikka ja sillo ol niingo hiittem bäämiäs
olis lyänn nyrkkis haminan galljoihi. Joukkoho sekosiva miäste
veissavall äänellk kohotetu oohii-oohei-huudos, se viimene hei nii
lyhkäsen ja terävän, ett tämsis toimis valla outoki olis ymmärtänn, ett
nys se väeryhm kokko kaiken darmos yhtesse, voimakkassem bonnistuksehe.
Mnää kuulustli hetke aikka tätä tyä jättläisvirtt, kuulustlin, guik
kaikk nämä äänet teräväst kajativa haminan galljoist, ja mnää nautesi
siit. Se ol musiikki mnuun gorvisan ja mnää saa ne ääne muiston ja
miälkuvituksen avull viäläkkin kosk hyvänäs toistuma — —.
Pali ol väkki meit saattamas, äidej, muiji ja morssemi. Mnää huamasi,
ett kokillakki — yks nuar pois Vasaraisild — ol morssi, vaikk hän
vast toisse reissuhus läks. Ei ne muus stää huamannukka, mutt mnää
näin, go häm bist ittes makasiini nurkan daa ja ko hän dul siäld, ni
hänell ol yks pari uussi sukki poviplakkris. Ja semse ova varma merki
niis asjois. Iiro ymbärs kiäpus niim bali vaimväkki, etten mnää ruvenn
heit räknöittemängä, ja Tasala Vilkk puhel hulluijas niingo ainakki. Je
enemä siins sitt naurettin go itketti. Nii ett paremi semmost hulivili
seora se ol ko ”Rojohoppem” besättning.
Ko sitt kaikk sälä ol saatt laeva issom baattihi, ni Iiro käsk
kaikkette miäste menns siihe istuma. Hän ja Tasala Vilkk oliva näättäk
puhunnp pari kolm nuart poikka, ko seisosivas siin ja kattliva meijä
lähtöän, vetämäm baatti köydest kanaali suuhu. — ”Haaluvee poja!”
sanos Iiro sitt, hyppäs paattihi ja rupes veissama.
Merimiäste läksilaul
Ulos mailmaha viä
Meijä jäljetön diä
Merell laudottem bääll.
Kauas pois pala miäl,
Kauas sinn, misä auring ai lämmindäs lua,
Misä huajuvap palmu meill varjoas sua.
Ko siällt tarppeks o olt, ni mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.
Meri käy, must o yä,
Puijep paukku ja lyä,
Köyde vingu ja soi.
Kapteen huuta: ”Ohoi,
Ylös mastoihi reivaman goht joka miäs,
Ny o viimene hetk meijän dullk kukatiäs!”
Jumal tiätä, jos koska mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.
Meri rynnist ja riäh,
Nous ja vahtopäis kiäh,
Katkas köyde ja puu,
— Nii me vastusta snuu!
Meijä rohkeutt vasta snuu voimas ei aut.
Jos es voitto meills sua, meill o aaloisas haut.
Brassip piukkan, gyll kerra mek kotti jällt tlee!
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.
Nii ett flikk, älä itk,
Vaikk se matk o niim bitk,
Yli valdmeren gäy,
Misä rannoj ei näy.
Jumal hallitte aalo ja taeva ja maa,
Jos hän dahto, ei kualem meit saalikses saa.
Älä itk, rakas flikk, kyll mek kotti jällt tlee
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.
Kyll se muuttu se retk;
Aika riämune hetk.
Niingon gompassi neul
Meijä astian geul
Käändy pohjossi. Lämmiä maa jäävät taa,
Kodoranna me nähds saa ja syndymämaa.
Ilo sillo o suur, ko mek kotti jällt tlee.
Hiivuvee, haaluvee, hiivuvee.
Joka värsy lopp-puale me veisasin gaikk yhdes ja oikke juhlaliseld se
kuulusiki. Vilkk komens joka pojan, gon ganaalim barttall ongell istus,
tranuma meijäm baattian ja ol stää tytyväiseve mitä enemä hän sai
fiirat fongliina matka varrell uusill miähe aluill. Ja kyll niit
kartus; tiätä sen, go niit poja nolkej o ai niim bali kanaalin diäll.
Viime heit ol kolmattkymmend meijäm baattian vetämäs ja ko he välist
karasivakki, ni me meni nii ett vesi kohis fööris. Iiro veisas vooro ja
soitt vooro harmonikka. Vilkk ol suu messingis ja kamalan dytyväine ai
vaa. Mutt oliva aim bojakkin dytyväissi, ko Vilkk hamina sillan gorvas
anno heillk kakstoist markka tasittavaks ja sanos: ”Tosa on deillp,
poja. Näättäk, merimiäs o herr ja häne vaimos o frou, ain go mais
olla.”
Kapteen ja styyr ja pari miäst oliva jo enne meit buuris ja ko ol hyvä
tuul näi aamuste, ni olivak kaikk valmistukse lähtö vartem bian dehdy.
Luutsjöösiki liähus jo fokkmaston dopis ja pia me oli nii valmi, ett me
vaa odoti luutsi. Kapteen ol jo kerjennt troppris ottama eik styyrikä
oikke selkki oll. Ja konei luuts tuli niim bian gon gapteen doevos, ni
hän giros ja sanos: ”Pahukse luutsip, pelavak kortti eik hoidt toindas.
Mutt mitä me heit odota. Seili auk vaa ja ankkur ylös, ni mnää seilam
bahus soikkon glyyvarbummi heijä akknastas sisäll ja käänän gorttpaka
heijä nokkas all. Kyll mar hes sillo sitt meijängi huamatteva.”
Ja kyll ”Rojohoppes” nys semnem bestättning ol, ett se tämse oorteli
vähä äkkin däyttänn olis.
”Täst tlee lysti”, sanos Iiro ja huus miähill: ”Pankkast äkkin dyä
käymäm, boja!” Ja Vilkk hirvittel niingo susi kuuvalos.
Kaikeks onneks luuts tliiki juur ko ankkri hiivatti ja nii se odotett
lyst men miäste noka siutt.
”Rojohoppeks” stää meijä laevatan haukutti, mutt mnää oli se mond
kertta nähnt täydes seilis ja tiädä, ett se nykki ol vähä komjas
parsell, ko se joka riät levjän juhlalisest niingo joeksin läks
mertkyndämä. — Ja mikä sen gaunemb nähtäv onkkan go laev täydes
seilis!
Pia Lonsin oliva väkipyärä laann natisemast ja kaikk brassik kiinitety ja mes
seilasi ulos, nii ett vaht kohis fööris. Nojattim bäi reelinkki ja
katelttin go Rauma hamin ja kirkondorn katosiva enemä ja enemä
näkyvist. Kokkiki jätt rua laittamises, seisos kabysi oves ja kattel
päin Getungalljo, ja ko mnääkin gäänsi silmän sinnppäi, ni mnää näi
yhde nuare flika haahmom biirtyvän girkast taevast vast nii selkkjäst
kom baperist leikatt kuva olis ollk kiinitett sinisellp pohjall. Siäll
oikke seisos koki morssi ja huiskutt liinatas — ja itk. Mnää tiädä,
ett hän itk. Siäll Getungalljoll o mond kyyneld vuadatett, surun
gyynli ko laeva ova lähtenn ja ilon gyynli ko laeva ovat tullk kotti.
Siäld ne ensmäiseks aim balja silmi näke, ko net tleeva, ja siäld niit
taita seorat, siks ett ne näkyvist kattova. Sill olis paljo juteldava,
sill Lonsin Getungalljoll, jos se taedais ilmotta, mitä niitte
vaimihmste miäles o liikkunnk, ko se harjald läpi vuassadatte ovak
kauas ulos merellk katell.
III
Meill ol plankklast, ko meijäm bit viämä Londoho ja siäld ol oordel
baarlastis Flensburihi ja sitt kappaltavar-lastillk kotti. Hyvä tuuld
meillp piisas ai Oolandi merehe saakk, mutt siällk käänys tuul
syydvestihi, nii ett mes sai ruvet kryssämä. Ol nii verkkast tuuld,
ettem mep pali knuupuj tehn ja yhtäkki meijä rinnallan ol tuulem
bualell yks luvilainem brigi. Niingo eri kylätte nuartten geske ai o
semmost härnämist ja pilapuhett ja välist tappluksen grähinäki, nii o
eri kaupungitte laevatte väe välilläkki ai semmost piänd nälkkimist,
vaikk sitt jäll ollan gamalast yht maat, ko joku ulkmaalaine yrittä
kränittämä. Merell luvilaise ova ain goittann uskotell, ettei
raumlaissi saad mastoho menemä, jos ei heill ens siirappi annet, ja
raumlaises sanova, ettei luvilaisill ol mittän diätto styyrbuurist ja
baabuurist, muttko merkittevä ne asjas samallt tavallk, ko niihi
aigoihin, go he elukoit Ruattihi laahasiva. Ja ko siin ny rinnasi
seilatti ja meill ol pari miäst viäl bramraagall seilin gans vähtämäs,
ni siäld luvilaiseld huuta yks miäs: ”Ovakk raumlaises siirappi saannk,
kosk ova mastohon giivenn?”
”Älä siälls siirapist kohis, muttkom biukot niit snuu nuarias siäll
musta härjäm bualell, ettäs pääsep paremi ylös tuulehe”, huus Iiro
takasi, vaikkei luvilaisell mittä elukoit buuris oll, muttko seilas
puulastis niingo mekki.
— ”Teit taita olis siäll miähi Sorkast, Kollast ja vaevasist
Vasaraisist”, kysytti luvilaiseld.
— Kyll tääll o miähi monest hyväst kyläst, mutt ei yhtä siäld, ko
isänäs syksysin, go heild kysy, mitä heili o myytvän, vastava muhkjast
”Rukkit kaiketakki”, mutt keväsim barkuva:
Ei ol jumal armattakko
muut ko sammli ja kuusehakko.
Ja kyll Iiro se viimesem barkusiki, nii ett kaikk meijä väki ol valla
vääränäs naurust. Mutt luvilaisek kiukuttliva ja jos ei vaa olis vesi
meijä välillän oll, niin dakka mnää se, ett siin olis tapelt ja vähä
viätävän davalls sittengi.
— Pahuksem bitsknypylä, huus yks luvilaine meill viime, ja sitt heijän
dliikin giiru laevatas käändämä. Mutt heijä laevas ol semne, ettei se
menn oikke nässist yli staagi, muttko hakkas siinp paikallas, ko se
olis pitänn kiärttä ymbärs vasttuulehe. ”Rojohoppe” teki sen dembu vähä
nässist ja Iiro huus luvilaisill: ”Misäst se teijän goivune mookrin o,
ett kapteen sais hakat teijän sikaruuhen guano ylös tuulehe?”
Vaik luvilaise vissi ovat toimeljast, kelvolist väkki ja niingo
raumlaisekki yht hyvi mert kyndämän gom belloijaski, ni he nys siin
vissi olsiva jatkannp pistlemissiäs vaikk kuik kaua, mutt ko
”Rojohoppe” ol pareva seilaman gryssis, niin dull välimatk niim
bitkäks, ettei puhe kuulunn enän doisest aloksest toissehe. Ja ko ehto
tul, ni em me nähnp prigist enä haimeitakka. Tuul ol ruvenn näättäk
friskama ja ko mep pääsi Itämerell, ni se ol paisunnp pualmyrskyks.
Kyll me ny hyvä faartti tei ja meijän däydys vähenttäs seilejäkki
hiuka. No, ja kon goko yä siin ol kryssät, niin gäve nii, ett me näi
maat styyrbuuris, kom bäev rupes valknema.
— Ain helkkrisäk me oikke mahda oll, sanos styyr, ko hän se huamatt.
— Matala suara ettippäi baabuuris! — huus uutskiikk samas ja meijän
dul vähä jumalaton giiru käändämän, gom baabuuris parin golmen gaabeli
matkam bääs meri murrus kalljoihi, nii ett valkone vaht lens mone
syllän gorkkeuttehe. Onneks ”Rojohoppe”, niingo mnää jo sanosi, ol
käppi käändämä ja nii me läksi sitt painamam bois siit vaaralisest
paikast. Mutt kon daas ol vähä aik kuljett toisellk kyljell, ni
uutskiikk huuta: ”Mait suara ettippäi ja baabuuris!”
— Mihin durkasen gattlaha me ny ole joutunn, puhel styyr.
— On ain dämä klookku, pidäis mar Itämeres sendä liänd piissama,
tuumal Vilkk. Ja Iiro ja muu väkik kattlivas silmäs seljälläs, ko maat
rupes näkymä jo kolmellp pualell. Mutt ei siin ollukka aikka
vauhkotell. Styyr komens vähendämä seilej, nii ett laev juur ja juur
tottel ruarias.
Kapteen ol siit saakk, ko me Rauma haminast läksi, oli yhtmitta tropis,
nii ett me eppälin, go siinf fundeeratti mitä pahust nyt tehdä, ettei
äij taeva merkeist ja sekstandeist ja semsist alstandeist mittän
diädäis. Mutt viime sanos, ett koiteta nys sendä, ei stää tiäd,
vaikk se tämä asjan glaarais sittengi. Ja sitt talutetti äij ulos
kajuutist ja annetti hänellk kaikk semsek kaluk, kom bestikin dekkohon
darvitti. Ja kon hän siin hetke ol kiikroinn ja sanonns styyrill, ett
kirjot ny ne ja ne numrasep paperill, ni hän hoipproitt kajuuttihi
jäll. Siäll hän sitt räknöitt ja kattel karttat ja merikortej eik oll
aikkakan gulunn, ni hän sano: ”Helkkris, poja, me ole Riigabuhtis,
pankka äkkin gurs nordvästihi!”
Met tein dyät käsketty, mutt styyrman sanos, ett äij tek ittelles
tavalist vahveman droppri semse rasitukse jälkke ja nukus sitt niingo
marjaskarh. Ja kyll mes sitt jo korteistakki rupesi ymmärtämä, misä
oltti ja ett äij meill oikkjan gursi ol andann.
Pia mes sitt jäll oll Itämeres ja kon duul koht sen jälkken gäänys
myättäseks, ni mep paino aika hyämy Sundi kohde. Kyll meit vähäm
belgutt lähtip Pohjamerellk, kon gapteen ai vaan droppas ittiäs, nii
ettem me händ nähnykkän go harvimitte. Muttko hän siinäkki reedas
bestikin dek, ni me lepysi vihdo viime ja ko Jumal sitt viäl anno meill
ai vaa myättäst tuuld, ni me olin gaikk ilossi ja hyväll humöörill.
Styyr ja Vilkk ja Iiro tekiväk kaikenkaldast jekku väli meijä lystiksen
ja väli meijä harmiksen. Ja kerra nep pahukses siällp Pohjameres
panivas semse lystin doime, ett ol vähäll, ettei nep poja olis joutunns
Siperjahan, gon gottit tultti.
Ol näättäk nii, ett ko mes siins seilaskli, ni yks päev uutskiikk
ilmotta, ett englandilaine sotalaev o näkyvis styyrbuuris. Se ol komjas
nelimastone ja sen gurs ol nii, ett se kulk poiki meijä. Niingon
diädätt, ni o vanh laki merells semne, ett ko sotalaev lähene
kaupplaeva, niin gaupplaevan däyty ensmäiseks tervettä flagullas. Mutt
mitä meijä styyr, ko ol hiukan gännis kans, olis hualinns semsist.
— O seki sendä vallam bäi seini, ett kaupplaevatten, go raha tiänavat,
täyty ensin dervettä noit sotalaevoj, ko valla lystikses tosa kronava
ja haaskava raha, puhel styyr, ko ol tull halvdäkild kattoma miästen
doimei.
— Ni händ, meinas Iiro, valla väärä peli oikke semne o.
— Mitäst muut ko väärä, vahvist Vilkk heijäm buhes.
— Ei ollat tiätvännäs merimiästen davoist, sanos styyr siihe, muttko
menkkä ruffihi ny joka miäs paitt se, ko ruaris o. Katotast, mitä se
engelsman siit tykkä.
Mitäst täst, me menin gaikk ruffihi ja styyrman pist ittes kajuuttihi.
Engelsman tul likemäks ja likemäks ja ko se ol pääss semsell hollill,
ett se arpel meijä selittäväs häne signaalis, ni se kysys, mitä
natsuuni me ole. Mutt ei styyr mittän gomentto andann, kattel kajuuti
akknast vaa ja nauro hirvittel. Engelsman odott hetke aikka, muttkon em
met tiättom bistänn häne merkeijäs, ni hän ammus yhde ganunalaukaukse.
Jos ei se meijä styyr olis olls semne ylönannett ko hän ol, taikk jos
hän olis oll edes valla selkki, ni hän olis jo tull järkkihis ja
ymmärtänn, ett ny olikin dosi käsis, muttko hän ol semnen go hän ol, ni
hän sekott asja viäl pahemaks. Ko näättäk Iiro kysys: ”Joko mnää vedä
flagu ja tervetä?” ni styyr sano kiukustunnun: ”Flagu! Ved sinn jotta,
mutt älä flagu!”
No, kyll mar tet tiädätt, kumne junkkar tua Iiro o. Eiköst se julmett
saanukki jostan gässis vanha niinmatta, mist mahdo saadakka, ja yks
kaks meijän gaffeli nokkaha nous paha, rikken niinmatas, nous ja lask
kolmk kertta ja jäi sitt siihe fleijama.
Olsitt nähnk kuis sinns sotalaevan däkill ilmestys miäst. Toppihi lens
signaal: ”Pyssäkkän goht!” ja ko meijä styyr sanos: ”Paineta ettippäim
boja vaa”, ni siäld sotalaevast ammutti jäll ja tällk kertta oikken
dodem bääll. Meijä fokkmastom bramstong tul alas däkkihi, nii ett
krapsatt vaa.
Ny vast nep poja ymmärsivä, ett täsä olikin dosi käsis. Mep prasasin
goht seilip pakkihi ja styyr ja Iiro ja Vilkk, kon dämä lystin doime
olivap pann, oliva vähäm bleikej poikki, ko he näkivä, ett sotalaevast
pantti sluupp vesill.
— Mitä jumal siunakko nyt tehdä? huakkal styyr, mutt Iiro järk juaks
vähä turkase liukast, niingo ainakkin, go hän ens ol pann jongun
glummin doime ja sitt joudus paikkama stää. Hän gokos kaikk meijä
alokse flagu yhte läjähän däkillk, komens joka miähe seisoma vesipyts
kädes ja sitt hän viritt flagup palama ja käsk meijä muittem bittä
vaari, ettei valu vallalles pääss.
— Jaa, mutt snuun gnupisas ongi järkki vähä enemän go mones muus,
sanos styyrman, ko rupes ymmärtämä Iiro vehke.
— Stää sama ova muukki sanonn, vastas Iiro, hyppäs ko helkkar se
flaguläjä ymbärs ja kähjäs stää ai joukko. Ja ennengo engelsmanni
sluupp ol pualmatkall laevatte väli, nii ei meijä flaguistan oll jälill
muut ko ruuppe. Ne Iiro kokos yhtem bakkloodaha ja nost sen gajuuttihi
ja sitt skrubatti se paikk däkist, misä flagup poldetu oliva.
Sitt mes seisoskli muin miähin vaa ja nojasi ittiän reelinkki vasta.
Panttim baraadtrapp ulos baabuurim bualellk, ko engelsmannit tliiva
likemäks, ja styyr seisos valmin ottamas heit vasta.
— Mitä meriryävrej te oikke olett ja olettak tek kapteen! kysys meijä
styyri se englandilaine meriupseer, ko heijäm bäälysmiähen ol.
— Suamest olla, eng mnää olk kapteen. Kapteen o gippi, vastas styyr.
— Vai nii, vai ryssi te olett, mitä te meinatt tollf flagulls sitt?
— Em me mittä ryssi ol. Suamlaissi me ole. Raumlaissi olla. — Ja mitä
toho flaguhun dlee, niin vähä riätas oikke se o, mutt ei meill ol muut.
Käve näättäk nii, ett meijä flagup palovak kaikk. Ol pudonn valungipin
niitte joukkom — biipust taikk mist ol mahtannp pudot — Ja kon dep
pakotitt meijä flagama, vaikk ei meillf flaguj oll lainkka, ni me
hissasin duangi sitt paremam buuttes.
Ei engelsman ottann ens oikke uskoakses styyrim buheit, muttko styyr
nikkas Iiroll ja Iiro toi nef flagutte jätte engelsmanni ette, ni hän
giros ja käsk miähes ottama alas se meijä niinmattan. Ja ko se tul
alas, ni het tramppasivas se ens jalkkattes all ja paiskasivas se sitt
merehe.
Kyll styyr käsk heijän dullk kajuuttihingi ottamam biänen glasi, mutt
ei se englandilaine upseer siihe suastunn, muttkon gomens miähes
sluuppihi jäll ja sitt he läksivä.
Mep prässäsi seilin jällen duulehe ja läksim bainaman Londot kohde vaa.
Mutt styyr ol nii miälisäs, ett hän anno pualen gorttli rommi miäst
pääll ja mep pidim biäne juhlan goko klummim bääll. Iirot kehusivak
kaikk ja kyll hänes tiättvästengi ny äijä ol. Hän soitteskel harmonikka
ja met tansasin däkill ja Iiro meinas ai joukko, ett piänet tämses
solkkna ova, o niist pahemistakki seljett. Ja kyll se vissin dosi
oliki, se puhe, sillett jos Iiro vaa jongum bahuden dehn o, niin gyll
se julmett ittes ain o glaarannk kans niist. Moni o vähemist joutunnk
kuukausräkningillk kistus istuman daikk Kakolas päeviäs viättämä. Ja
ilma Iirot me olsin gukatiäs tämä flagujutun dähde joutunns Siberjaha
joka sorkk. Nii ett ei se ihme ol, ett me ny lysti pidin, go siit
olttin gunnjallp pääst.
Mnää sain goko lopu matka neulot uussi flaguj ”Rojohoppesse” ja
vähitelle mnuull olivakki sitt darppelisema heist valmin, nii ett
”Rojohoppe” ol juhlalises mundeeringis, ko me yks kaunis päev
bugseerpaati hännäs pääsi Londoho ja kiiniti aloksen drossim
bollareihin Gomersiaaldokas.
IV
Ei meijän gapteen Londosakkan davoijas muuttan. Hän makas enemäst pääst
kajuutis vaa ja ott troppri sillon dällö, nii ett häm bysys tasases
kännis. Ja styyrman ei ollp pali pareve, mutt ol hän sendä liikkell ja
pari päevä se jälkken, go me oll Londohom bääss, ni hän sano mnuull:
”Hoids snää nyk, Kalkke, nämä lossaukse ja baarlasti lastamise. Kyll
mnää sitt ne raha-asja hoida ja lähetä vekselin gottik, ko frahtraha
makseta meill. Mutt buuris em mnää kerkkeis pali oleman, go mnuull o ni
jumalattomast toind mais.”
Niin, diätä se, ett hänellt toind ol. Käve suamlaisis laevois. Buurist
buurihin gäve, joi ja hurras vooro siäll ja vooro mais, ko hän sai
kässis semssi kambraatej, ko olivas samaluandossi, ko hängi.
Nii ol mnuulls sitt pali murhett niskoillan, muttko mnää oll Agukse
frouall luvannp parastan dehd ja pittät talom buald, ni mnää koitim
bann asjat toime nii hyvin gon daisi. Kyll kaiket siin olis taitann
huanomingin gäyd, jos ei mnuull olis oll niim bali appu Vilkust ja
Iirost. Mnää oikke ihmettli, ett nep poja eliväs sillk kertta ni
ihmsiks. — Nii händ, ihmsiks oikke elivä ja puheliva joukko, ett kon
gerran gambraateiks o ruvett, ni ollan gambraatej ja autetan doinen
doistan niim bali ko jakseta. Ei ne julmetuk käynnp pali maisakka; pari
kertta olivak koko lossaukse ja baarlasti lastaukse aikan lystäilemäs
kaupungis. Hiuka fiiris oliva molemillk kerroillk, ko he buurihim
balasiva ja viimesellk kerrall Vilkk ol ostann ittelles lakeernahkasep
pualsaappas, semsek ko hep patiineiks sanosiva, ja Iiro roikott buurihi
elävän gilpkonna. Vilkk meinas, ett kattleva mar Rauma ämmäs silmäs
seljälläs, ko hän uusis kirkksaappaisas kadullk kävele. Hän vetiki nek
koht buurihim bäästyäs jalkkahas, kävel pisin däkki ja ihmettel
saappattes komeutt.
— Katost, Kalkke, kui nek kiildävä. — Pahus soikkon, go mnuum bartan
ajat täyty, nii em mnää tarvitt mittäm beili, muttkom bane saappan
naagelpengill ja kraapi leukan siljäks. Ja kyll snääki saa lainat mnuu
saappaitan siihe doimituksehe.
Semssi Vilkk puhel. Ja Iiro kehus kovasten gilpkonnatas.
— Tämne hiljanen, giltt elukk. Juur mnuu luandosen; ei puh mittän, go
häärä hissuksis vaa eik tiättos pist, jos händ trambatangi. Vetä pääs
vaan donnk kuare all ja meina, ett trosikoikka nys sengim baha henget,
trosikoikka ja kiusakka niim bali kon dahdott, kyll mnää sen gärsi
vastam bulittamat — Ja nättruakanengin guulu olevas.
Peräten dytyväissi oikkem boja olivak kaupoihis ja tytyväine oll
mnääkin, gon guuli, ett Vilkk oikkjastas ol meinannp ostap papukaija ja
Iiro marakati, muttko Vilkk ol saappattem buuttes ja Iiroll ol liia
vähä raha, ni he olivap pysänn näihin gaupoihi. Ja hyvä oliki, niingon
jo sanosi, sillett kyll meille ol tarppeks hullutteljoit jo endselläs
buuris, nii ettei meill lainkkan darvitt papukaijoi eik marakatej
seorkuntta lissämä. Se mnää sanosingi heill ja ko Iiro sitt ol uittannk
kilpkonnatas hän sanos ett stää täyty ai joukko uitta — ja Vilkk ol
vetänp patiinis pois jalast, ni he meniväk kaunist nukkuma.
Sillaill oikke. Kovast kaunist oikke Vilkk ja Iiro Londos elivä ja
autiva mnuu, ko mnuull niin gamalast vähti ol. Ja siit kokkpojast
mnuullk kans ol hyvim bali appu. Se ol erinomasen giltt poik ja käppi
poik kaikis toimeisas. Järkki sillk kans ol vähä enemängin go häne
virasas olis tarvittukka ja se anno välist semssi vastauksi, ett Iiroki
ihmettel.
Nii siins sitt vaan gäve, ett vaikk kapteen makas kajuutis litramisen
doimes yhtmitta ja styyr nähtim buuris sillon dällö vilaukseld, ni
meill vähä kolmatt viikko se jälkken, go me oll Londohom bääss, ol
plankklast lossatt ja baarlast sisäll. Styyr ol lähettänn näti summa
raha Agukse frouall ja ol pannk kaikk paperik klaariks, nii ett me nys
sitt oll viimest ehtot Londos ja odotim bukseeri seoravan aamun. Mnää
oll ilone, ett me näi oll saannk kaikk asjan glaariks paremin go mnää
oll uskaldannt toivoakka ja tykkäsi, ett mnää ny oll hyvi ansannp pittä
yhde hiukka lystiäkki muutteks.
— Mennäst maihi, mnää sitt sanosingi Vilkku ja Iirot, kom bäevän dyä
olivak kaikk tehdy.
— Mennä vaa, vastasiva he. Sillaill oikke he vastasiva eng mnää muut
vastaust odottannukka. Kyll nep poja vaa oliva valmis semssi reisuihi.
Ja ko sitt ol fundeeratt, mihi oikke mennä, ni Vilkk ja Iiro meinasiva,
ett heijä miälestäs olis kaikkjast lysteve mennk kattoma stää Tyssandin
guvakapinätti. He olivak käynns siäll jo kerra, mutt hes sanosiva, ett
kyll he miälelläs tleeva viäl toisengin gerra sinn. Siäll o — hes
sanosiva — nii ihmelise hyvin dehdyj ihmisten guvi vaksist, ett niit
kattle vaikk kuik kaua. Kaikketten guninkkatte ja inssinöörette ja
kapteenetten guvi siäll o, ja kaikengaldaste ihmiste je elävätten guvi,
kon gattomise väärti vaa ovas, siäll o, juttliva he. Mitäst täst.
Mnuungi miälen rupes tekemä nähd kaikki näit merkilisyksi. Yhtäkki mes
sitt panim byhävaatte yllen, käskettin gokk kuljettajaks ja nii mes
sitt läksi. Ja ko mek kaikk olim bääss sluuppihi, nii Vilkk sano:
”Kuule kokk, vrikast snää tämä sluupp tonnt toispual joe.”
— Em mnää taed vrikat, vastas kokk.
Semnen daitmattomus harmitt Vilkku ja hän diuskas: ”Kumne merimiäs snää
ole? Olek kerra jo Saksas käynn ekkäs oss vrikat.”
— Ei sinn vrikate mentt, vastas kokk, ott aerok kättes ja rupes
soutama meit toist rantta kohde.
Se ol nii nässist kokild vastatt, ettei Vilkk ymmärtänn nuhteitas
jatka, muttko istus ja ihmettel koki viissautt. Iiro nauro krikott
fööris ja mnuullakki ol täys tyä pidättä nauruan.
Muttko ranttaham bäästi, ni Vilkk kuiskas mnuun gorvahan: ”Pahukse
näppär poik, tua meijän gokk. Me ota se föli.” Ja odottamat mnuu
vastaustan Vilkk pist markan gokin gouraha ja sanos: ”Mep pistoova snuu
ihmeit kattoma ja sitt snää saas soutta laevaha jäll ja tlee meit sitt
ottaman, go me huuda.”
Nii mek kolme sitt, kokkpoik neljänden, läksi stää Vilku ja Iiron
gabinätti kattoma. Ja kyll mnuun däyty sanno, ett ihmelinem baikk se
oliki ja pali siäll ol kattomist; niim bali ett oikkem bää pyärällp
pakkas. No, ko mes siälls sitt kävele ja kattle niit ihmeit ja Vilkk
sano ai joukkon gokill, ett kat nyp poik, es snää tämmöst Vasaraisill
nää, ni met tlee yhte salihi. Siins sali seinäs ol luukun dapane aukk
ja siit näk niingo avara aukkja ja aukkjall jotta villej ihmissi
telttas ymbärs. Mutt em mnää kerjenn niit villej kattlema, muttko yht
herra, ko seisos siin luukun doisells syrjällk kiri kädes ja vauhkottel
niit villej hängi. Mnää kato ja kato stää vanhambualist herra siin
hetke aikka ja ko se ol niin dutu näköne, ni mnää sanosi Iiroll ja
Vilkull: ”Kattokkast poja, eiköst tua ol kapteen Frööber Raumald?”
— Jaa, mutt nääks vissi, o oikke se kapteen Frööber Raumald, sanos
Iiro. Ja Vilkk lisäs: ”Kuis se pahus tänn Londoho jo on gerjenn?”
Mitäst täst, mnää, ko ole Frööberi vanhoj tutuj, oijensin gäten, meni
händ kohde ja sanosi: ”Päevä, päevä, kapteen, olettak tekkin dääll?”
Mutt ei se paha ollt tiätvännäs eik ottann mnuun gättän tervettäkses,
muttko seisos siin vaan gon dorpa oikki ja vahtas siit luukust sisäll.
Mnää käänsi itten ymbärs ja meinasi sanno Iiroll ja Vilkull: ”Näättäk,
kui ylppjäks Frööberim bahus on dull”, mutt Iiro ja Vilkk naurova nii
ett vesi tiukus heijä silmistäs ja kokkpoik purskatt krikottama ja koko
seorakund siin huanes nauro hirvittel mnuu. Sillo vast mnää rupesi
eppälemä, ett Iiro ja Vilkk oliva mnuun gekann. Mnää katosi viäl kerra
oikke nuugast stää herra ja eiköst se paha olis seki vaa vaksist teht
eik mikkä ihmne. Mutt niin durkase luanikkast teht ja juur niingon
gapteen Frööber ilmelävän. Kyll Vilkk ja Iiro ja kokkpoik ny hyväll
humöörill oliva ja Vilkk puhel, ett tlee mar siit lysti, ko met
talvellk kalaaseis juttlen, guis snää kapteen Frööberi Londos näi. Mnää
oll diättvästengi hiuka harmeisan, go mnuulls semnen glumm ol
tapattunn. Mutt ko siäll ol niin gamalam bali semmost hauska
kattlemist, nii mnuungim baha miälen haihdus vähitelle ja me meni sitt
kaiki huanest huanehe ja kattli niit ihmeit.
Mep pysäsi sitt yhte huanehen gattlema Englannin guningasperhett, kon
gans ol teht sinn vaksist ja vähä kamala hyvi sittengi. Vilkk, ko jo
endsellk kertta ol heit tarppekses katellp, pist ittes siuhuanehe ja
yhtäkki hän dlee siäld kovallk kohinall ja sano: ”Ei mutt pojat,
tulkkast tännk kattorna! Tääll vast kaikkjam barhami värkätt otus
ongi!” No me läksi sitt Vilkum beräs siihe siuhuanehe ja siälls seisos
yks neeger täysis sotatamineis: punane guldlangoillk koristett jakk
yll, polvhousut, turkklaine lakk tupsuines pääs ja keihäs kädes ja
miäkk vyäll.
— Eiköst ol vähä jumalattoma hyvin deht, kohis Vilkk ja syynäs stää
neegeri edest ja takka ja siuild, kyykistys alas ja kattel se sääri ja
varppaitakki ja vaikk joka huanes ol plakaatej seinäs, misä sanotti,
ettei kuvi saap pidell, ni hän men ja pitel se reitt polve yläpualeld.
Mutt sillo se neeger humauttiki Vilkku korvall, nii ett hän lens tois
pualls sali ja ol niingo uitett kuko, ko hän nous ylös ja sanos:
”Mennäm bois poja. Ei kureist ol.”
Tiähes mes sitt läksingi, mutt kyll siihe ol vähitellen dullk koko
joukk väkki, ko näkivä Vilku erhetykse ja ne nauroiva oikke makkjast,
ko me meni heijä siuttes niit ihmeit pakko.
Kadull Vilkk anno kokillt taas markan, gäsk häne menn buurihi ja sanos
hänell viimeseks: ”Kas niin, gokk, men ny, mutt muist se, ett ne ihme,
ne vakskuvas snää saa muista, mutt mitä siällk kapinätis tapadus, se
snuu om baras unhotta, ettes millä muatto vaan gohis niist asjoist
mittä.”
— Kyll mnää pidän dämä miälesän ja jos mnuu muistom bakkais herämä
liia valppaks, niin gyll kiildäv markan gappal se jäll nukutta.
— Niin, daikk kepp, sanos Vilkk ja katos kokki nii yrmjäst, ett se
saiki vähä äkki jala alles ja men menoijas.
Mutt meijä Vilkk käsk yhte oikke fiinihin drahtöörihin dodi juama. Em
me yht sana puhunns sinn mennes eng siälläkkä, ennengon dodiklasi
meillt tuatti. Istutti vaam böydä ääres ja kateltti stää väe vilinä
meijä ymbrillän. Muttko me oll saannk kukin glasin ja ol otett piän
siämaus niist, ni Vilkk sanos: ”Tiädättäk, pojak, ko mnää kerran
Gatavkari Efraimin gans olin guvillp Pajukaris, siällk kotonurkis, ni
yks mnuu svartinguvistan heldes ankkurnuarastas ja pääs tuulajoll. Siin
ol yks hahkpari uiden dulos meijän guvillen ja me vauhkottli stää nii,
ett se naaras-svartin guva ol pääss jo pitkä matkam bäähä, ennengo me
huamasi, ett se ol pääss vallalles. Mutt juur ko mes se äkkäsi, ni me
näen, go yks koeras-svartt tlee sen guvan dyyijö, ui siippe harillas se
ymbärs, nouse pystö vedes, hakka siippeijäs, pröystäle ja hyväle stää
kuva. Stää peli kest iso aikka ja me nauron gojus, nii ett me oll valla
vääränäs. ’Siinäs saikki semse morsseme, kom bane herroj harmittama’,
puhel Katavkari Efraim ja nauro taas. — Mutt tiädättäk, ong ihme, ett
ihmisten gonsti eksyttävä järjettömä luandkapplen, gon doine ihmnengi
eksy toise ihmsen döit kattlesas, niingo esimerkiks snää Kalkke tänäpä.”
— Nii, ja saa toise ihmse nii hulluks, ett hän luule laillse ihmsen
guvaks, niingo esimerkiks snuun gäve tänäpä, puhel Iiro.
Vilkk katos luinatt pahast Iirot, ryyppäs hyvän gulauksen glasistas ja
sanos: ”Nii, niingo mnääki Iiron davall eksysi. Mutt mnää tahdosi vaa
sannos se, ett vääri met tein, go mes stää svartti nauro.”
— Vääri oikken det teitt, puhel Iiro, ja kos toiste menek kuvill,
Vilkk, ja svartt tlee snuun guvilles, ni älä amms stää, muttko nous
ylös kojusas, kumar ja san, ett jos snää oles se svartt, kos eksysik
kerra luuleman guva oikkjaks linnuks, ni ann antteks, ett me nauro
snuu. Se o reedu peli semne ja nii snää pääses synnindaakastas.
Sillo Vilkk suutus, löi nyrkkis pöyttä nii ett naaprikki rupesiva meit
kattlema ja sanos: ”Se o nys sendä ihmelinem baikk, ettes snää Iiro
ymmär otta mittä asja vakavald kannald, muttko snuun däyty aim buhells
semmost hullu pila ja pistellt toist.”
— Mitästis siit huali. Kyll mar snää Iiron diädä, koiti mnää puheli
Vilkku lepyttäksen. Mutt Vilkk kattel vaa Iirot silmkulma rypys, sylk
ja ryyppäs pari kertta klasistas, ennengo hän jatko: ”Nii, mnää tahdo
vaan dulls siihe, ettei semne ol mikkä nauru asi, ei ol oikke ett
naureta stää, kon doine ihmne eksy toisen döit vauhkotellesas. Ja
sentähde mnää tykkä, ett me ole valla hissusis niist asjoist, kon dänäp
ehtost on dapattunn ja se luppaukse me vahvista uudellk klasill. —
Siihe mnää olen däsä tahtonnt tull.”
— Mnää olsi ymmärtänn ilma näit pitki jaarituksi, ett snää, Vilkk
park, siihen dullt tahdo, mutt kuule, mittä luppaust em mnää kumminga
ol viäl andann ja kyll asi semne o, ett snää saat tehdp pöydä vähän
gurkasen gorjaks, ennengo semne luppaus mnuuld lohkeka.
Ei Vilkk tämsest Iirom buhes oikken dykänn, mutt mikäst häne muuka
autt, muttkom bannp pöydän gorjaks. Kyll hän Iiron duns ja tiäs, ett se
paha muuto olis saattann häne nauru alaseks Raumall. Nii ett aika
kalasi hän siins sitt toimem baniki. Oikken dukkaham bakkasiva jo
menemän gaikk net trahtainendi, ennengo me läksi siäld trahtöörist.
Mutt kyll mek kaikellk kunjalls sendäm buurihin dlii. Kokk ol valvonn
ja odottann meit ja tul koht paateines ko me huusi: ”Hoppe, ohoi!”
Ja ko Iiro sitt viäl ol uittannk kilpkonnas ja Vilkk kehunn
lakeernahkassias, ni me hain gukin goijin ja nukusin gaikist eksymisist
ja vakskuvist ja mailma viättelyksist.
V
Ko ”Rojohoppe” väki rupes toimeihis seoravan aamun, ni huamatti, ett
yks miäs ol kadonn. Sillaill oikke, yks matruuseist ol tehns sen
gahkomaisen dyä, ett ol karann. Ei sembualest, ole mnääkin garannk
kerra laevastan, mutt kyll mnää sai siit kerrast niin darppeksen, etten
doist kertta enä tehns stää eng neuvois kettä muutakka stää tekemä, jos
vaa joingin dlee karamat toime. Sillett kyll se sannot täyty, ett
joskus joutu niin dylyttem bäälysmiästen gans tekemissihin, daikk niim
bahast vuatavaha astjahan, daikk nii huanollp provjandill, ettei aut
muu kom bistäk kipaka alles ensmäises haminas ja antta ittes jongu
runnari armoill. Ja se pakka kyll olema stää viimest.
Nii händ, yks miäs ol lykänn liässuhu juur hulluttas ja ko ”Rojohoppes”
ol muutongi vähämbualsest väkki ja ko met tiäsi, ett meill olivak kovas
syysilma edesän, ni meijän däydys saad uude miähe sijaha. Ja kyll niit
ai saa semses kyläs ko Londo o. Ei oll aikkaka, nii meill ol uus miäs
buuris. Komjas ja frisk miäs oliki, josta siäld Viipurim bualest
kotosi. Ko me muuk kaikk oll raumlaissi, ni ei sunkka häne oikke lyst
oll oll meijä joukosan. Semsis olois pakka ihmsen gans kummingi alus
olema juur niingo viära elukan gans isos garjas; kaikk stää pakkava
yrmimä ja kolhima, jos ei juur teois niin gummingi sanois ja silmätten
gatanos. Nii ett semsep piäne asja mnää kummingi ensmäis päevinp pääti
olevas syyns siihe ett hän niin govast hiljane ol. Hyvä merimiäs hän
näytt olevas, käppi ja töihis tottunn. Kyll mnää se näi jo ko mep
pukseerill läksi Londost. Me hurrasi lähteisän, mutt ei se uus miäs —
Fretu häne nimes ol — suutas avann, hääräs vaan doimeisas ja vaevo
häneld sai ”kyll” taikk ”ei” vastaukseks, ko händ puhuttel. Niin ett
kyll hän siins suhtes kummingi raamatu jälkke el ja ol. Niingo sanott,
mnää ajattli, ett se ol semmost ensaikkast oudoksumist ja tuumali, ett
kyll mar hän puhelemangi viäl ruppe. Mutt mitä hulluj kans. Meill ol
kova vasttuuld ja me oli jo oll mond päevä kryssill, mutt ei Fretuld
puhe vaa luistann ja sillo mnääki jo äkkäsi, ett semne hissuksis
olemine guulus häne luanttohos. Toise olivas se jo aikka huamann ja
ristinn häne Mykk-Fretuks.
Olkko sitt semnen, go hän on, gosk hän hyvin dyäs teke, mnää ajattli ja
styyr ol sama miäld. Mutt skansis rupesiva miähe valittama, ett olo
tundu vähä saastase ilkkjäld, ko o yks joukos semne, ettei sana suustas
saa muttko venuttamall. Ja yks päev tlee Iiro mnuun dyän ja sano:
”Oleks huamann ett mykkän oleminen darttu?”
— No snuull o snuu juttus, mnää sanosi.
— On gyll mnuull mnuu juttun, mutt eks snää ny jo saa järkkehes, ett
kaikk miähek kulkevat täsä laevas nii äänettömink ko Eegyptim bapi
muino sanottin gulkennu. Niin dämä meijä ”Rojohoppen” on go se lendäv
hollandlaine, jong däkild ei kuulp puhett, ei laulu, muttkon galppja,
mykä, aavet toimittavak kaikk tyä. Juur semssi me ole. Pahus soikko,
mnää huamatte ett mnuungim buhelahjan hiljaksis hipu olemattomihin, gon
kaikk muukkin däsä mykiks muuttuva.
— No, kyll snää ole pauhannukki mailmas, ei olis vahingoks, vaikkas jo
lakkaisikki, mnää vastasi ja läksin doimeihin.
Mutt ko mnää oikke rupesi asjoist vaari ottama, niin gyll Iiro tott ol
puhunn. Kauhja hiljaseks oikken goko besättning ol muuttunn. Puhusiva
vaa se mitä välttämätönd ol. Styyr ol kans se huamann ja sanos mnuu:
”Tiädäks, Kalkke, mnää tlee hulluks täsä, konei enä yht sana kuul, jos
ei rupp yksnäs juttlema.” Ja sitt hän löi jalkkatas däkkihi ja huus
miähill: ”Jos ett tep pahuksem boja vaa rupp puhelema, ni mnää annan
deills semsen giäru, ett muistatt se. — Kas nii nyp pistetä veisuks.”
Mutt ei siäld mittä äänd ruvennk kuuluma. Ei miähe edes suutas nauruhu
vetänn. Iiroki, go ai nii hyvä pauhama ol ollk, kävel ettit takasi siin
meijä viäresän ja vauhkottel ylös mastoihi.
— Pahustaks snää siint trasikoitte — huus styyr kiukuisas ja mitä
snää siäll mastos nää?
— Em mnää siäll mittä erikoist juur nää. Kattle vaa jotta sopiva enda.
Meinam bistä itten se jatkoks kuivuma. Ei tämsest elämästäkkä mittä ol.
— — Mnää luule, ett tost kryssmaston gaffelin glunfallist tlee hyvä.
— Ei, kuule, jät se mnuull. Pys snää föörim buales vaa.
Semssi jumalattomi se pari juttel, ko oliva molemas sama maat
kaikengaldasis koerangureis. Ja sitt he rupesivat fundeerama, ett eik
stää Mykk-Frettu, ko se niim bali paha ol pannt toime, sais viskat yli
buuri niingo Joona muinom baiskatti, vaikk hän vissi vähemä syyline ol
ko Mykk-Fretu.
Me olin dämsis olois krysänn liki viiko hyvi heikos tuules ja nys se
tuul lopus valla, juur ko me olim bääss keskellp Pohimert. Sillaill
oikke. Stilti mes sai ja semse stilti, ett stää kest neli päevä. No,
niingo jokane merimiäs tiätä, niin gyll stää sendä oleskle melkke
miälusemi vaikk kuip pahas ilmas kom bitkaikkases stiltis. Siink
katotangi, gui aik saadan guluma ja lisseks tundu nii ikäväld, ko ei
laev lainkka ettippäin guli. Nek kaks ensmäist päevä, ko mes siins
stiltis makasi, mek kuurasi ja skrubasin gaikk paika ”Rojohoppes” niim
buhtaks, ett se vallan giils ja välkys, kaikk enda mek kiärsi niin
gauneihin gimbuihi, ett niit ol lyst katto ja styyr lähett meijä ai vaa
viäläkki yhdest puhdistuksen ja laittamisen doimest toissehe. Mutt
kolmandem bäevä aamusten, go styyr tlee ahterdäkill, ni me seisoskli ja
makkasklin doimettomink, ko em me enä ymmärtänn, mitä olis teht. Ja kon
gaikk sitt viäl olivap puhumattomi, nii olo tunnus todestakkin
dylkkjäld.
— Pahustak tes siäll laiskottlett, poja, huus styyr, ko hän ol hetke
meit katell.
— Ei ol mittän dyät, vastasi mnää, ko vanhin joukos oli.
— Vai ei olt tytä. — Laevas o ain dyät.
Ja sitt styyr kattel ymbrilles ja fundeeras, ming tyä hän meill annais.
Muttko hän näk, ett kaikk se jo ol teht ja hyvin deht, ko hän ol meijä
määräksem bann, ni hän ol hetke vähä nolo näköne. Hän gattel rigihi ja
täkkihi, hak ja hak jottan gorjamist taikk puhdistamist kaippava paikka
ja tul ai noloma näköseks, konei hän löytänns semmost. Mutt viime häne
gasvos kirkastusiva ja hän huus: ”Kuurakka ankkur, poja!” Ja sitt häm
bist ittes vähä liukkast kajuuttihi.
No, ol sekin doimitust, ko laeva ankkri kuuratti, mutt kon gäsk kerra
ol semne, ni mek kuurasi se. Met tahkosi stää hiki hatus ja pani se
sitt niin girkkaks, ett se ol niingo hoppjast teht Ja Iiro sanosiki,
ett ei Vilku lakeernahkassi ny enä tarvinnp peilink käyttä, muttkon
goko besättning istu ankkri ymbärs ja aja siimp partas.
Neljändenp päevän aamupuall mes se ankkrin gimbust pääsi ja styyr ol
koko ajan, go mes stää kuurasim, bitänn ittes kajuutis. Eik händ nykkä
näkyvis oll. Me olin daas laiskan ja ko mes siins sitt kuki nurkasas
aikkatan viätä, ni mnää kuule veissu ahterdäkild. Samas tlee Iiro, ko
ol oll bakill, ja sano: ”Kuuleks snää mittä?” ”Kuule händ”, — vastasi
mnää — ”joku veissa ahterdäkill ja mnää luule, ett se o Mykk-Fretu, ko
se men sinnppäi juur.”
Vähitellen gokkonusivak kaikk miähes siihe meijä ymbrillen, ko hekki
olivak kuull semmost ihmelist, ett ”Rojohoppes” veisatti jäll.
Iiro läks sitt styyrillekki ilmottama näit suuri uutissi ja yhdes styyr
ja hän menivä vissemäks vahvudeks hissuksis kattoma, ettei se kumminga
mikkä aave ollk, ko siäll veisas. Mutt eikä ollukan go Mykk-Fretu oikke
se ol. Seisos rati viäres ja veisas ja kaunist se veisasiki.
Mitäst täst, mef fundeerama, ett ollek se päälsem bäätteks tull
hulluks. Ja siihem bäähä mek kaikk vihdo viimem hakkasin dleema. Kaikk
muup paitt Iiro. Se poik sanos, ett pladatast nys sendä vähä
almnakkaki, ennengon doist sendä hullun girjoihim banna.
— Almnakka! — ihmettel styyr.
— Ni juur, almnakka oikke — vastas Iiro — mnää päätä, ett
Mykk-Fretull o morssi ja ett tänäpä o se morsseme nimipäev. Semse
rakkauden gohinat tekevä ihmse ai enemän daikk vähemä hulluks.
No mek kattlema almnakka ja kyll Iiro se verra oikkjas ol, ett ny
vaimihmse nimipäev ol. Ol Fredriikkam bäev. Mutt ei sill meijä
miälestän olis sembualest sanott, ett se Mykk-Fretu morsseme nimipäev
ol ja ett hänell morssjand olika. Iiro pit kummingi asjas pääll ja
ahdist Mykk-Fretut kysymyksilläs. Ja tunnust niingon dunnustiki se
sitt, ett hänell morssi ol ja ett se nimi ol Fredriikka. — Nii ett
siins se nyk kuulett, kui viisas miäs se Iiro olis, konei se vaa olis
niin govast kureijas täynn.
Ko styyr sitt sai kuull, ett o Mykk-Fretu morsseme nimipäev, ni hän
sanos: ”Tiädättäk, poja, mnää ole niin gauhjast kärsinns siit saakk, ko
Londost lähdettin, gon de olett puhelahjannk kadottann ja liikkunn
niingon gala vedes äänettömint täsä laevas. Mutt semnem beli saa oll
lopp ja ny oteta vahing takasi. Hei, kokk, kaffepann pääll ja te miähe,
vetäkkän gaikk flagu mitä ’Rojohoppes’ o ylös ilmoihi, ny me viätä
Fredriikkam bäevä ja se viätetäm bulskast. Rommi saatt kans, poja.”
Ei ol aikkaka, ni ”Rojohoppe” ol flaguis hakkspröötist klyyvarbummi
nokkaha saakk. Iiro soitt harmonikka, toiset tansasiva ja Mykk-Fretu
veisas. Ja rommpunsej tyhjenetti.
Siin ol meijä lähettyvillän maann holkotells stiltis yks oululainem
barkk ja ko siäld nähti, ett met täydes flagus oll, nii he lähetiväp
paati ulos kysymä, mitä juhla me viätä.
— Fredriikkam bäevi me viätä, vastas styyr ja kom biän aik ol kulun,
ni ol oululainengin däydes flagus ja täydes juhlaviätos niingo mekki.
Kolme aikka ehtopual tlee yks hollandlaine lastvalulaev siihen, gysy,
mitä juhla me viätä ja ko me oll sanonn, ett Fredriikkam bäevä
kaiketakki me viätä, ni se toppas masinis, vet kaikk flagu ylös ja
rupes juhla viättämä seki. Sitt siihe meijä rymssyhyn dul jongu
ihmelisen duulen gare avull, jost em met tiätänn mittä, yks dansklaine
skuunar ja viimetteks yks englandlaine lastvalulaev. Kaikk nek
kysysivä, mitä kovast merkilist juhla me viätä ja ko hes saivak kuull,
ett mef Fredriikkam bäevi viätä, ni hekkim bistiväk kaikk flagus
fleijama. Ja nii meit sitt ol siink kaks valulaeva ja kolms seillaeva
keskellp Pohimert Fredriikkam bäevä viättämäs. Ja komjast se viätetti,
se o viss asi se. Kapteeni ja styyrik kävevä buurist buurihi ja väki
kans ja viinej ja rommi ja muut sesukust trahtmentti ol niingo Itämert.
Kyll ny ol ilo ja äänd juur tarppeks ja pahimban riähus se Mykk-Fretu.
Se puhel nii, ettei sild suuvooro ruvenn millän gurills saama ja voi
turkanen, go se osas veisuj. Niit se vetel yhden doises perä, toinen
doistas kaunema, nii ett ne ulkmaalaisekki ihmettlivä, mist me nii
ilose ja hauska miähe oll saann.
Ehtost sitt, ko auring jo rupes lasku tekemä, istus se oululaine
gapteen meijä styyrin gans ja joivat todi. Meijä äij ol jo aikka ”tuu
blokk” oll — ymmärtä sen, gon ei hän yht selkkjä päevä oll nähns siit
saakk ko Raumald lähdett ol. Nii oikke ja ko sitt meijä styyr ja se
oululaine siin istusiva, ni meijä styyr ruppe selittleemän, guip pali
mes se Mykk-Fretun dähden gärsinn oll.
— Ong teill Mykk-Fretu buuris? — huus se oululaine gapteen — mnää
tahdo se miähen goht kässihin ja näytä sillk kaikk taevan dähde. Se
kiusas, pahus, mnuu samallt tavall ja sai mnuun gans hummama yhdem
bäevän, go maihin dultti ja siälls se karas koht ja vei julmett viäl
yht ja toist muittengi miästen davara fölisäs. Tänns se miäs ja
paikall!
Muttko Mykk-Fretut ruvetti hakema, ni ei händ mistä löytynn, ei
yhdestäkkä laevast. Eik oll ihmekän, go se englandilaine valulaev oliki
jo lähtenn, nii ett vaa sau näys taevarannall ja me ymmärsi, ett siäll
Mykk-Fretuki men. Ruvetti sitt kattlema ett olik meild mittän gadonn.
Ja ol oikke. Vilku lakeernahkase oliva menns sem bitkän diä. Vilkk pit
kamala meno, hän men däkillp, pudist nyrkkiäs päi stää englandilaist
laeva ja takas, ettei Mykk-Fretu ol hyvä ollk, ko he joskus näkevät
toinen doises.
Mutt Iiro sanos: ”Nii, niin, gattel snää vaan daevarantta. Siäll ne ny
menevä, Mykk-Fretu ja snuu lakeernahkases. Mutt koit rauhottu ja
lohdutta ittiäs sill, ettei se viänns stää mnuun gilpkonnatan sendä.”
Mutt ei semne lohdutus langenn oikke hyvä maaha Vilku sydämes. Eikän go
vähällp pit, ettei Iiro saannf fliiteihis lohdutustes palkaks.
Siin ei kerjettykkä sendän gauan turhist puhett pitämä, sillett jumal
anno meillt tuule ja hyvän duule annoki. Mastois ja brasseis meill ny
ol kylliks tyät niingo niillt toisillakki eik ollt tiimakan gulunns
siit, kon duul algo, ni ylimäine isä ol hajottann meijäk kaikk
Fredriikkam-bäevä viättäjä eri suunill niingo yhde höyhenduko.
VI
Hyväll onnell ja myättäsillt tuulill mes sitt siins syyskuu viimesinp
päevinp pääse Flensburihi.
Siäll ol niingon davalist ussema raumlaist alost haminas ja ko he
olivak kerjenns sinn enne meit, ni mes sai huanom baika ”Rojohoppell”.
Me joudusi makkama liki redi, nii ett ol vaevaloinem bääst maihi ja me
ymmärsi, ett baarlasti lossaus niingon gappaltavara lastauskin dliis
semsis olois nii ilkkjäks toimitukseks, ett meijän davallt taikk
toisellt täydys saadp paremam baika.
Ko meijän gapteen ai vaa makas kajuutis, litramisen doimeis, ni styyr
ny hyppämä joudus näis asjois. Hän gäve kaikengaldaste virkmiäste
dyköns selittämäs, ett mep paremam baikan darvitte. Mutt he vastasiva,
ettei het taeds stää asja autta ja jos ei joku niist muist raumlaisist
suast vahettamam baikka meijän gansas, ni mes saa maat siink, ko me
makka. Kyll styyr sitt käveki niillt toisill raumlaisills semmost
vahetuskauppa esittämäs, mutt ei nek ko naurova ja sanosiva: ”Pys snää
Heikk vaa siäll, misäs ole, ni snuust o vähimä harmi.”
Mutt meill oliki semne styyr, ett ko se jotta asja ajama rupes, ni ei
hän stää keske jättänn. Ja ko ei hän nys saann virastoild appu, ni hän
rupes fundeerama, ett hän hankki itt ittelles avu. Hän gäsk Vilku ja
Iiro sinn hyttihis puheilles ja ko nep pojas siäll oliva hetke aikka
lyänn viissap pääs yhte ja juannk klasi ja pariki, ni het tliivak
kaikk däkill jäll suu messingis ja silmäk kiildävin. Styyr ol
pyhävaatteisakki ja sanos mnuu: ”Otast neli miäs lissä ja tul mnuu ja
Vilku ja Iiron gans. Mennä maihi yks hiukk.”
Mitäst täst. Mnää siivosi ittiän yhde eine ja käski neli miäst olema
valmi lähtemä maihi. Ja sitt lähdetti. Iiro ja mnää sousi ensmäist pari
aeroj, ne neli muut miäst kaks aim barias, Vilkk ol fööris ja ahteris,
ko ol peitett, niingom bruukata, laevaflagull, istus styyr ja pit
ruari. Päev ol hyvä jouko ehtopualellk, ko mes sitt läksi ja
juhlaliseld näyttiki vissin, go mes siins sousin, gosk muistakki
laevoist meijä menoan niin gateltti. Eik oll ihmekä ett kateltti,
korjoj miähi me olin gaikk, vaikkan se itt sano ja tottunns soutama
oikke sillaill juhlalisellt tavallk, ko merellp pruukata. Ja kyll meijä
styyr ol se poik, ko ymmärs tehd meijä viäl enemängi huamatuks. Siin
makas, näättäk, juur jämt meijän diällän yks hollandlinen goff, semnen
bualiks galjaasiks ja pualiks skuunariks rigatt asti, ko o rakennett
nii syvälls sprongill, ett ahter ja föör ovak kovast korkkjall ja
keskkoht liki vede raja.
— Kuulkkast poja, sanos styyr, ko ruvettin dleema liki stää koffi,
vaikk tua pahus tosa juur meijän diällän makka, ni en sunkka mes sen
dähde gurssian muut yhtä einett.
— Muttko mitä sitt tehdä? — kysysi mnää.
— Mennä se ylitte, ett kihatta vaa, vastas styyr.
Ja sitt hän neuvos meit, ett juur ko meijäm baattin dlee sen goffin
gylkke, ni Vilkk hyppä fongliin gädes koffin däkill ja met toisep peräs
ja sitt vedetäm baatt koffim boiki ja jatketa matka.
Ol niill vaam belej, niillp pojill. Ja se ol valla erinomane geksind
kaikkette meijä miälest. Eng mnää usk, ett missä sotalaevas olis pantt
se styyri oortel paremin däyttänttöhön, go mes sem bani. Vähä nässist
me hyppäsim baatistan goffihi, vedi se ylös toiseld reelingild, laahasi
se yli däki ja laski se vesillt toisellp pualell, hyppäsin guki
vanhallp paikallen ja jatko matkata. Ei hollandlaisist oll ainoatakka
miäst täkillk, ko mep pääsin goffin gylkke, muttko hek kuulivas sen
gamalan golinan, go meijäm baatt poiki heijä däkkis vedetti, ni het
tliiva ylös däkill ja oliva nii hämmästynny, ettei hes sana suustas
saann. Vast hetkem bääst he ymmärsivä, mitä ol tapattunn ja hakivas
spaakej ja muit asseit kässihis, mutt sillo me jo olin gapple matkam
bääst koffist ja sousi muin miähin mait kohde. Eik meijä styyr edes
päätäs taappäin gäändänn, mutt ko ol juur jämtt niingo ei mittä olis
meijän diällän oli. Mutt kyll toisis laevois nauretti ja nauro mekkin,
go me olim bääss niin gauas, ettei hollandlaise nähn eik kuull meit.
Ko me maihin dlii, ni styyr vei meijä yhte semssem baikkaha, misä sai
olutt, ei mittä muut ko olutt ja käsk meijä juads stää sortti liänd
häne räkningilläs niim bali ko meit halutt. Itt hän sanos meneväs hiuka
asjoilles kaupunkkihi. Met tein dyät käskettyjä ko mes siin hetke aikka
oll istunn ja niit olupurkej — sakslaises sanova niit seidleiks —
tyhjendänn, niin dlee yks ja toine sakslaisist kysymä, ett mist me
olen, go me nii nätist niit seidlej kallistle.
Iiro, kon gaike mailman giäli solkka, sanos, ett suamlaissi me ole.
Mutt kon ei hes siit näyttänns se viissamaks tleeva, ni Iiro lisäs, ett
me ole Raumald ja kyll hes sillo sitt tiäsivä, mist me oll ja tliivat
tervettämä meit ja praakkama meijän gansan. Ja kyll Iiro heillk kaikk
asjas selitt. Ko hek kysysivä, ett misä me olutt olin dottunn juama
näin gauhjast, ni hän sanos, ett em me olutt jua muttko harvo, mutt
tätä liänd, ko näis purkeis o, me nimitän galjaks ja stää me jua ain
gotonk, ko meijä jano o.
Vai niin, vai niin, ihmettliväs sakslaise. Se mahta ollp patentt kylä,
se Raum.
— No, se saatt usko, kehuskel Iiro. Ymmärtä se siitäkki, ettett tet
tiäd mittä Suamest, mutt Rauman det tiädätt ja kyll nii vaa ongi, ett
kyll se Raum on govas graadis Suamemaas.
Rupes jo hiuka hämyttämän, go styyr tul takasi ja toi yhde herra
fölisäs. Em mes stää ens tundennukka, muttko se tul meit kaikki
tervettämä ja mainitt meijä jokatte nimeldän, ni me rupesi händ
kattlema vähä nuugemi ja viime mnuu lykkäs miälen, ett tua ei olk kukka
muu ko Ankkri Abbe. Ja Ankkri Abbe oikke se oliki. Hän ol mond vuatt
olis siälls Saksas apteeki herrant taikk jossan gaupas ja styyr ol
laahann hänen dännk, ko hän ymmärettävästengi osas saksa ja tanskan
giäld yht hyvin go suamiakki. Vaikken mnää stää sillo viäl ymmärtänn,
ett hän enimitte sendähde meijä seoran jatkoks tuatti. Vast jälkkembäi
se asi mnuulls selkes.
Styyrill ja Ankkri Abbell ja Vilkull ja Iiroll ol sitt kamala
kuiskuttlemist kesknäs ja mnää ajattli itteksen, ett kyll nuap poja
meijä viäl raudoihin doimittava, mutt em buhunns sendä mittä.
Ei oll juur pimi mutt ei pali muutakkan, go styyr makso meijän
drahtamenttin ja kraapeki hiukam bäätäs, ko hän se makso. Ja sitt
lähdetti. Mutt ny istusiki Abbe Abbem styyrim baikall. Sitt mes sousi se
raumalaise astjan dyyijön, go likimbän ol. Abbe preijas se ja ko vaht
tul reelingill, ni hän gäsk se menn hakeman gapteenin daikk häne
jälkkes korkkjamas graadis oleva miähem buuris, jos kapteen olis mais
sattunn olema. Ei vaht ymmärtänn yhtikäm behu buhett, enemppä ko
mekkä, Vilkku ja Iirot lukku ottamat, ko oliva asjois sisäll, niingo
mnää auningoitti. Mutt severra vaht sendä ymmärs, ett hän men kapteeni
hakema ja sill Abbe sitt sanos tanskan giäli: Vaer god og flytte bort
deres Skib, vi begynder at skyde fra Faestningen. — Javool, javool,
vastas kapteen ja Abbe nost hattuas ja komens meijä soutamam bois.
Sillaill mes sitt sousi yhdest raumlaisest aloksest toissehe ja jokatte
niitten gyljes Abbe luk ramariikkas’. Vihdoviime me läksi ”Rojohoppet”
kohde. Mutt ennengo mes sinnp pääsingä, ni mek kuulen, gui ne muu
raumlaise hiivava ankkreijas ja ruppevas siirtämä aloksias sinnppäin go
mekki makasi. Styyr komens meijängi hiivama ankkrin, mutt se sija ett
net toise varppasiva aloksias ulospäin haminast, ni me varppasi
”Rojohoppet” sisällppäi.
— Olettak te hulluks tull? — huus meijä styyr ”Thoran” gapteenillk,
ko se meijän guuluvillen dul.
— Mitä mar me mittä hulluttle, mutt meill annettin diät, ett
fästingist ruveta ambuma maali sem baika ylitt, misä me makasi ja
käsketti meijä siirttä aloksen vähäm gorjum bualehe. Kääns snääki
ymbärs vaa!
— En mar käänäkkä. Olis kumjaline lopp ”Rojohoppell”, jos se ammutais
säpäleiks kanuunoill ja kosk te jätätt hyväm baikkan, ni mnää menen
deijä sijallen, gäy kuik käy.
Ja sitt styyr nyhjäs Vilkku ja Iiro kylkke ja sanos: ”Näättäk, poja,
järk se sendä on go mailma hallitte.” — Ja sitt häm bist ittes Abben
gans kajuuttihim bitämä juhla.
Seoravan aamun äkkäsivä ne muu raumlaise, ett meijä styyr ol heit
nokast vetänn ja pitivä vähä kamala meno, ko he yks toises peräs tliiva
”Rojohoppehe”. Mutt styyr ol mais, kapteen ol litras ja ei he meist
miähist mittä urakka ymmärettävästengä saann. Kyll hes sitt koittiva
vahingotas viraomaisellekki välittä, mutta siäll nauretti vaa heill ja
sanotti ett pahustak jätitt hyvä paikkatan.
Nii händ. Kyll me vaa sillp paikall olis sain, go me oll ittellen
vilpill hankkinn ja taas käve lossaus ja lastuas niingo äksäst vaa. Ja
taas olttim biakkoist valmi lähtemä.
Siilo sano Vilkk yks ehtopual mnuull ja Iiroll, ett hän mene maihi ja
kysys, jos met tlee fölis. Kyll Iiro tiätystengin goht valmis ol, mutt
mnää oll hiuka vasthakone ja kysysi Vilkuld, mitä asja hänell nys sitt
maihi o.
— Osta uude lakeernahkase ittellen, vastas Vilkk. Tiädäks, kyll semses
sendän gomja ova jalas.
— Ova händ, puhel Iiro, eik Tasalan dalo isänä sovikka kaikengaldasep
pottboorik koippeisas kirkkoho ja häihi ja maahaspanjaissi ja muihi
semssi juhlallissin doimituksihi menn. Nii ett valla oikke ongi, ett
Vilkk ittelles lakeernahkase osta jällk, kosk ne vanha viätti.
Kyll nep poja sem bäähäs olivas saann, ett he maihi menevä ja ko mnää
tiäsi, ett he ussemittem bakkasiva vähä liia hurjast elämä mais ja raha
haaskama, ni mnää meni heijän gansas.
Ko mes siins sitt lähtö tei ja Iiro astus paattihi, ni mnää näi, ett
hänem boves ol kovast pullillas.
— Pahustak snuulls siällp povellas o? — mnää kysysi.
— Se gilpkonn gaiketakki. Ajattles ny, ett hän raukk ei ol mais oll
eik ruahon gortt nähns siit saakka, ko me Londost läksi. Mitästis itt
sanoisi, josas jouduisis semsis olois oleman guukausräkningill.
— Ole mond kertta ollk kuukausräkningill merell ruahongortt näkemät.
— No nii, no nii, mutt es snää syäkkä ruahoj ja nääks se teke vähä
suure eron däsä kysymykses. — Täyty ain goittap pann ittes se oleno
sijahan, go on gysymykses. Nii ett koitast nyk kattot tätäki asja sild
kantild, ko jos snää olsikkin gilpkonn.
— Mnää en rupp täsä snuu hullutustes tähden gilpkonnaks muuttuma, mutt
se mnää sano, ett o vallan durha laahat kaikengaldassi elukoit fölisäs,
ko maihi mennä lakeernahkassi pualsaappait ostama. — Heit snää se vaan
dakasim buurihi.
Mutt ei stää enäm buurihim baiskatuks saannk, ko Vilkk ol andann
miähill merki, ett hes saava ruvet soutama. Me oll jo kapple matka
”Rojohoppest”, ko mnää käskyn anno Iiroll.
Mnää en dykänn lainkka siit, ett se kilpkonn föli otettin, go Iiro ol
siit saakka, ko Londost lähdetti opettans stää kulkemam beräsäs
sillaill, ett Iiro pan nuara se ymbärs ja kokk, kon gaikengaldasist
semsist kureist tykkäs, haukuttel stää sitt semsill ruill, joist se
parhaten dykkäs, kulkema Iirom beräs. Ja ko he aikas oliva sen gans
pelann nii eiköst kulkenukki se kaunist Iirom beräs. — Järkki semsengi
elukam bääs sendä o ja me oll mond kertta naurannk, ko Iiro kävel
däkill ja talutt nuarast kilpkonnatas. Mutt huano faartti se pari
sillon dek, ko semnen gilpkonn o hiukam bitkälöine liikunoisas.
Niingo luanolist o, mnää pelkäsi, ett kyll se Iiro ny vissi ruppe
hullutleema Flensburin gaduills se elukkas kans ja sendähde mnää olsin
dahtonn, ett se olis jätett buurihi. Mutt niingo sanott, fölihi se
sittengin dul. Mnää pidi sitt Iirot vähä silmällk, ko niihi suutrettem
buadeihi mentti. Mutt kaunist hän gulk se elukk povesas ja kraape stää
joukko leua ald, ko se pist pääs ulos ja kattel Flensburi.
Ilma mittä suuremppi kommeluksi ja klummej mes sitt saingi Vilkull uude
lakeernahkase. Vilkk vet nek koht jalkkas ja hän dykkäs, ett ne oliva
melkken gomjamak ko ne Londolaise. Ja Iiro sanos ett hän deke vaikk
valas sem bääll, ettei keisrilläkkä ol fiinemppi saappait. — Vilkk ol
kovast ylppi saappaisas, eritottengin, go se frouaki sanos, ett asi o
juur niingo Iiro sano.
— Jaaha, ny o sitt meijä asjan glaar, mnää sanosi ja ny mennän dakasim
buurihi.
— Ei mar nii sendä menn, sanos Vilkk, kamalaki olis, jos ei näit vähä
niingon grymbätäis kans.
— Krymbätä oikke ne, tuumal Iiro, ei niill muuto mittä onni ol. Ei ne
edellisekkä sillaills sunkka olis menn, jos olis vähä harjalissi
huamatt ryypät, ko Vilkk ne ost.
Siihe fiirihi he ny asjap paniva ja sitt mentti yhten drahtöörihi. Koht
ko sinnt tultti, ni Iiro ott kilpkonnas povestas ja sidos sen
dalutusnuaran doisem bään dooli selkkähän gii juur niingo hän ol nähnk
koeratten gansakki menedeltäväs semsis paikois. Ja stää toimitust nes
sakslaisek, ko meijä ymbrillän oliva, jo ihmettlivä ja naurova. Koko
sali väki meit kattel, nii ett mnuu harmiks pist. Mutt viäl pahemppa
tul, ko siäld lähdetti. Iiro puhel, ett kyll häne luandkapples
jalvotellakki ny jo tarvitte ja ko Vilkk ol sama miäld ni Iiro talutt
kilpkonnatas ens läpi sali ulos ja siit kadull. Hiljaksis siinns sitt
kuljetti juur ningo ruumissaatos ja piäni poja nolkej ja flikoj
kokkonus kulkema meijäm beräsän aika lium. Vilkk poikkes välill yhtem
buadihi ostama harjaliste aineit koko skansi väell ja mes seisosi ja
odottli händ väkki ymbrillän. Ja ko Vilkk tul puadist, nii lähdetti
jälls stää vendava marssi hamina kohde. Mutt viime Vilkkukin dykkäs,
ett meijän darvittis menn vilppami sendä ja mnää ajattli, ett ny o sitt
tämäkin gomelj lopp, ko Iiro joutu pistämä se elukkas povehes jäll.
Mutt mitä viäl. Ei hän stää lainkkam bovehes pann, eikän gon gääns se
väärimbuali ja vet stää sillaillp peräsäs. Ja se ol sem bikku väe
miälest nii erinomanen geksind, ett ne hurrasiva ja mäikkäsiväk, ko me
jatko matkatan. Mek kuljin geskellk kattu ko siäll ol enemä ruuma ja
vähä kamala klopina se kilpkonn pit, ko Iiro stää nuarast tranus. Ol
juur niingo hän olis puufatti taik kauklot peräsäs laahann. Viime
sekott poliis ittes siihem belihi ja Iiron däydys pistäs sen gilpkonnas
povehe ja sai kova varotukse viäl, ett hän ol väen gokkouksen doimem
bann. Oikke hävet sai niit pahuksi, stää Vilkku ja Iirot mnää meina.
Buuris pan sitt aika suuren galaasin doime niill aineillk, ko hän
siuttmennes ol ostanns siäld puadist. Yli pualyä ne hurrasiva ja
veisasiva, mutt mnää pisti itten gorjihin ja nukusi jo aikka ennengo
hep päätivä Vilkum batinetten grymppämise. Kovast niit uussi
lakeernahkassi siins sitt kehutti ja Iiro vakutt, ett kyll niill nyp
pareve onn on go niill endsillk, ko ne näin grymbätä. Mutt semne onn
niill ol, ett ko Vilkk aamust heräs ja rupes kuahama lakeernahkassias,
niin doine vaa löydetti mutt ei toist. No, ko hes stää siins sitt
hakeva, ni Iiro löys kilpkonnas Vilkun gistun dakka ja ihmettel kovast,
ett se siäll ol, vaikk hän sem besofattihi uima ol pann yässeks ja
pistännp pesofatin gorjis all. Hän vetiki sitt pesofati näkyvihi ja
siin uiskendel se Vilkun doine lakeernahkane eik mikkän gilpkonn. Nii
ett semmost siit sitt tull, ko niit niin govast grymbätti, niit
lakeernahkassi.
Kyll Iiro sai kuull Vilkuld ja muild yhde ja toisen giäräm buhen, go
hän nii erhettyn ol ja stää paitt Vilkk sanos, ett hän saa maksa nes
saappak, ko hän doise niist kelvottomaks ol liottann. Mutt ei Iiro
semsist tiättos pistänn. Naureskel vaa, vaikk kyll niin dosi o, ett
kyll hän nes saappa maksa olis joutann, sill ett ei Vilkk niill enä
herrastellt taitannk, kon doinen giils, ni ett se olis paistann vaikk
kaevold kotti ja eteläst pellom bäähä ja toises ei oll enä fasuuna
einett enemppä ko Enkkeli Sjaanan gengäs.
Semse oikke ne ny oliva. Vilkk pan ne ai joukko rinnasin, gattel niit
ja pudist päätäs ja kerra semsse mynstringi jälkke me oll sillo jo
lähtennf Flensburist — hän men gabyssihim, bistä nek kokin gätte ja
sano: ”Tostas saa juhlsaappa ittelles, pid hyvänäs.”
Kokk kiit ja ol ilone. Ei häm, boik park, tiätänn, mimsse juhlaha hän
nes saappat tul tarvittema. Käve näättäk nii, ett ko me olim bääss niim
bitkälttä et Huubori fyyr ol juur peilatt, ni rupes käymä niin gova
tuul, ett meijän däydys vähenttäs seilej. Ja ko meill ny ol yks miäs
vähemän, go se Fretu ol liässuhu lykänn, niin gokin däydys ai autta
meit, ko enemä voima tarvitti. Ja miälelläs hän auttiki, hän ol hyvä
merimiähe alk ja men miälelläs mastoho. Nii hän nykki ol sitt isso
bramseili pärjämäs, kon gova tuulembuusk nytkäs seili hänen gäsistäs ja
seil löi häne samas pois raagald ja pärtist. Kyll jung, ko häne
viäresäs ol raagall, huamatt se ja koitt saad hänehen gii, mutt ei se
onnistunn. Häm butos ja ko laev samas tek everhaalningi, ni hän men ens
päi isso staagi ja putos siit däkkihi. Pyärtynnyn me hänen ganno
skanssihi. Hänen dul vert suust ja nokast ja ko hän goitt puhelit taikk
ko hän joudus yskimä, ni stää vert tul valla loiskimall. Kyll me
ymmärsin, go me händ tutkesi, ett häneld mond kylkluut poikk ol ja ett
häne sisikundas ol pahast loukkandunn. Ja ymmärs hän vähitelle ittekki,
ett hänellk kualem edesäs ol. Pualpäevä aikans seoravanp päeväns se
jälkken, gon gokk raagald pudonn ol, tlee Vilkk mnuun dyän bakill ja
sano: ”Kyll kokk ny vissim bia loppu ja hän hoke niin gamalast josta
sukist. Em mnää ymmär, ong semne höyrimist vai mitä se o. Me olen gyll
pannt toises sukakki häne jalkkahas, mutt ei se aut. Menest nys snääki
händ kattoma, josas saisi häne leppymä.” — ”Saan gyll vaa”, mnää
sanosin, go oll nähn hänen dleevas siäld makasiinin dakka, sillon go
lähdetti. Mnää meningi sitt skanssihi ja näin goht, ettei kokill oll
montta hetki enä jälill eik oll ihmekän, go stää vert ai vaan dul häne
sisikunnastas. — — — ”Suka”, kuiskas hän, go hän näk mnuu. Mnää
nyäkäytim bäätän, meni häne gistus tyä ja rupesi hakema siäld niit
sukki, ko mnää tiäsi, ett oliva ne oikkja. Viime mnää löysingi ne. Ne
olivak käärös muist erinäs vaattette all yhdes kistu nurkas. Ja ko mnää
ne vein gokill, ni mnää näi häne silmistäs, ett hän ol saannt toevos
täytetty. Mnää vedi suka häne jalastas ja pani sijaha nek, ko mnää oll
hakenn. Kokk ott sitt mnuun gätten gii ja sanos: ”Kiitoksi — — —
terveksi”. Siins samas veri rupes tleema vallan guahute häne sisäldäs.
Häne ruumis nytkäytt pari kertta, hän oijens ittes ja ol kuall.
Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se
jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil
meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst.
Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes
vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni
Vilkk sanos: ”Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!” — ”Nii,
muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast”, vastas jung. — ”Vai
nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka.” Ja ko Vilkk se ol sanonn,
ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep
pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: ”Pan nämäk koki jalkka ja annt
tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun.
Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne
uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks.”
Mnää ja Iiro kääresi sitt koki ruumi smärttinkkihi ja neulosi se lailes
kii, ko me ens olim bann runssast vanha kättinkki jalkpäähän bainoks,
ja stää tehdesän me ihmettlin, guis se Vilkk sendä o ykspäinen, go se
mittä meillp puhumat ol käynn mais ostamas kolmanen gerra laakernahkase
ittelles. Mutt stää em me lainkka ihmetell, ett hän anno ne parhamas
saappas koki jalkka, sillett sanottakko Vilkust, mitä sanotangi, ni
hyväluandone miäs hän om bohjaldas, parhamppi miähi mitä pruukata.
Ol juur lyätt kahdeksan glassi, ko me oll saannk kaikk valmiks koki
hauttamist varte. Se osas oll sunnundapäev, nii ett meillk kaikill ol
kaksingertane syy pann itten juhltamineihi. Flagu vedettim bualtankkoho
ja se laudoist tehdy alustam bää, jong pääll ruumis makas, pantti
reelingill. Toist päät kannativap pari miäs. Ko sitt ol veisatt:
Koskan kaikki päivän päätän
Ann mun autuast nukkua j.n.e.,
ni styyr siunas ruumi. Alustan doist päät kohotetti sitt nii, ett
ruumis luiskatt merehe ja ko me viäl oll veisann: ”Sun haltuus rakas
isäni”, ni ol hauttaus toimitett. Ja se tek kyll kaikes lyhykäisydesäs
yht juhlalise vaikutukse meihin gaikkihin go ikänäs joku hauttaus
maall. — Heikk maining keinuttel meijä laevatan. Lännes palo taevas ja
laskuas tekevä auringo sätte loivap pitki merem bintta levijä, hohtavan
diä meijä aloksestan daeva ranttaha saakk. Kaukanp pohjosten gulmall
makas niingom bilve sein. Se ol Suame rand ko siäll häämött, syndymmaa
rand, kon ei kokk enä koska saann nähd. Häne siälus ol vaeldannt
toisillp, paremill maili ja häne ruumis me oll nyk kätkenns syvyksihi
mere helmaha.
VII
Kokin gualem vaikutt se, ettei meijä miälen oll nii riuskas ko enne. Ei
Vilkk enä hulluijas jahdannt tapas jälkke ja Iiro ol yht hissuksis ko
hänen gilpkonnaski. Ja yhdes se pari ny lepohetkiäs viättiki. Semmost
paremi ikävä ja ykstoikkost olo se ol eik se siit sunkka hauskemaks
tull, ett vanhin matruus, Tyykilä Juhan Henrik ennustel yhtmitta
semmost, ett ”Rojohoppe” tällk kerrall viäl mäkke mene. Hän ol siin
miäles sendähde, ett hän Flensburi rannas ol nähnk, kui rota juur enne
meijä lähtijän oliva jättänn ”Rojohoppe” ja kulkennp pisin
giinnitystrossej maihi. Ja ko mek kaikk ymmärsi, ett semse merki ei
tiäd hyvä, ni me ol ai vaa synkjäll miälellk, ko mes siink kryssäskli
läpi Oolandi Bohjalahtehe merem. Aino miäs buuris, ko ei muuttann
miäldäs eik tavoijas ol kapteen. Hän makas kajuutis ja litraskel kaikes
hiljasudes.
Ko me oll Oolandi mere jättännt takapualellen, ni mes sai myättuuld ja
nii erinomasen gaunist ilma, ettei meill oll olis semmost, muttko sinä
päevänk, kon gokk haudatti. Ja nii mes sitt yks ehto rupesi lähenemä
Rauma. Met tei jo pilkka Tyykilä Juhan Henriki ennustuksist ja hän
meinas ittekki, ett näky ai ne vanha merki välist pettävängi. Mutt juur
ko me rupesi näkemä Sandkarim bookin daevarannall, niin duul käänyski
lounasse, ilm löi sakkjaks ja hetkem bääst meill ol täys myrsk ja
rakkeit ja lund tul, nii ettei silmiäs tahtonns saad auk pidetyks. Tul
pimiki samas ja ny ei meijä auttann enä yrittäkkä sisäll Rauma
haminaha, muttkom bäätim byssy ulkon meres, siks ett päev jäll valknis.
Met tei slaagej ja koitt hiljakses pääst pohjost kohde, ett meills sitt
aamust olis oll hyvä tuul painttas sisäll Valkkikarin gautt. Kyll me
uskost logasin diättäksen vähä, misä oltti, mutt olik sitt mahtann
ruahtukk menn logihin, daikk olik ”Rojohoppe” logis vika, muttko mes
sydänyä aikant tei slaagi mait kohde, nin guulus läpi myrsky ja
aalotten gohina vähä kamal kolaus. Se pan meijä aloksen valla värisemä
ja me ymmärsi ett me oll mennk karill. Mutt silmäräpäykse aikka näytt
viäl sendä niingo ”Rojohoppe” olis luiskattanns se yli. Nii onnelisest
ei kuitengan gäynnykkä. Keskkohdaldas se tartus lujast kiip pohjaha,
mastot taitusivas samas poikk niingo ruagon gorre ja ”Rojohoppe”
kallistus pahast. Meillt tul kamal kiiru kaapat trossi ja köyde ja ko
se ol teht, ni ”Rojohoppe” nous taas pystöhö ja kiäpautt ymbärs kivell,
nii ett se tul makkama föör päi aaloj, niingo se olis tahtonnk kerra
viäl uhmat niit.
”Se o oikke ’Rojohoppe’, käänd rind päi niit”, puhel Vilkk, kon girves
kädes tul mnuu viärem bakill. ”Tämä on gamal paikk; Kalkke, mnää
pelkkä, ett koko laev taittu poikk, ko se nii vanh ja käyrselkäne jo o.
Ols snää tääll ja koit saadk kaikk muukkin dänn, mnää lähden gapteeni
hakema.”
Taas hän ol kadonnp pimeytte mnuu viärestän ja mnää käski joka miähen,
go mnää sain gässihin, dullf föörihin go mnuu, niingo Vilkungi miälest
etupual ny makas laajemald ja lujemim bohjas. Vähitelle me olingin
gokkondunn baki suajaha gaikk muup paitt kapteen ja Vilkk.
— Oleks nähn? — kysy Iiro kon dul viimesen.
— Olen, se men gapteeni hakeman dänn.
— Se mnuungim bit tekemä, mutt ei ahterihim bääs enä. ”Rojohoppe” on
daittunn isomasto ja kryssmasto välist, nii ett meri lyä siit se ylitt.
Kyll o Vilkk vissi menns sem bitkän diäs niingon gapteeniki.
Siihem bäätöksehe met tliin gaikk, ko mes siink kokkonusim baki alle
yhte rymssyhym byssyäksens sulill. Ja sitt meills seoras monem bitkän
diiman gärsimine. Läpittmärjis vaatteis viils vilu läpi luitte ja
ytimitte ja miäles makas se kamal ajatus, ett kosk menevä hajalles ne
laudak, ko meijä viimesent turvan ova. Ja mitä tua päevä valknemine
fölisäs? Ong sillonga viäl pelastus mahdoline? Tämsek kysymykse meijä
miälesän liikusivak, ko mes siinp pimjäs hengen edest taistli. Mutt
vastaust em mes saann niihin gysymyksihi. Meijä ymbrillän ulvos vaa
myrsk, niingon gaikk hornam bedo olis vallalles päästett ja kiukuisas
siit, ett ”Rojohoppe” uskals tehd vastrintta, riähusiva vahtpää aalo
meijä ylitten ja mursivap palam balaseld meijä suajastan.
Mutt päev sengi yä jälkke vihdo viime rupes valknema ja ko samas lakas
pyryttämästäkki, ni me näi, ett meill ol baabuurim bualell mettä kasvav
luat ja vähitelle rupes näkymän galljoj ja karej styyrbuurim bualell ja
vihdo viime perämbuale suunall luat luado viäres. Ja ko valknemistas
valken, ni meijä sydändän oikke viils, ko me näi se hävityksen
gauhistukse, ming alaseks meijä ”Rojohoppe” ol joutunn. Katkastuj
köydej, stangoj ja spiiroj makas se ymbärs ja hakkasiva sen gyljej.
Bräädgong ol föörim bualellp paikotelle säilynn, paikotellem bualiks
vallallas ja suurimaks osaks kadonn. Perämbualell oliva vahingo viäl
suurema. Koko ahterdäkk ol kajuuteines päevines tiäsäs. Ja kaiken dämä
hävityksen geskeld nousiva murtunette mastotten dymbät taevast kohde.
Karette rannoill ajel osa meijä lastian ja laevast vallalles lähtenyit
ossi. — Mutt kapteeni ja Vilkku ei näkynn missä.
Vähitelle rupes myrsk tyrendymä ja pian dultti maist meit auttama. Ko
mek kysysi, misä me oll, ni hes sanosiva, ett me oll Springarin Enskärin
gareill, Iso dykön ja ett he ovat Talloora ja Anttoora
luadoist. Nii ett pahast me oll eksynnk kursistan. Mutt ei oll ihmekä
semses ilmas.
Ko mes sitt sanosi, ett meild on gapteen ja yks miäs kadoksis ja
kysysin, diätäväk he niist mittä, ni hes sanosiva, ettei he ol niit
nähn, mutt ett he olivat tullesas nähn ahterdäkin gajuuteines makkavas
likemäks mannermaat ”Blumman” grundill. Ko he olivat tullk krysäte, ni
ej heijä olis sopinn menn liki stää, mutt ei he mittä elomerkki siäld
oll nähn. Ol kans oll viäl hiuka hämy sillo. — ”Mennes kuljeta juur se
siutt”, lisäsivä he, ”ja sillo saadan darkastas seki osa laevast.”
Hyväs myättuules mes sitt paino niin dyhjin miähin, ettei meill ollk ko
vaatte yllän, Anttoorat kohde. Jo kaukka me näi ”Rojohoppe” ahterdäkin
gajuuteines karill. Siälls se makas keskell mereselkkä niingo joku
tukklautt kopeines eik mittä elävä olentto näkynns sill. Vast sitt ko
mep pääsi melkke se rinnall, ni Vilkk pistä pääs ulos skailetist ja
kysy: ”Olettak tek kaikk jälill?”
— Ole oikke. Misäst kapteen o?
— Kyll hän däällk kans o. Me ole juur ottannp piäne aamudropprin däsä
syyskylmäs. Mutt kyll mes sendä jo miälelläs tämä asumukse jätängi.
Me oti sitt heijäm baattihi ja meni Anttooran daloho. Ja ko mes siäll
oll huilanns sem bäevä ja lämmitell ittiän, ni me nukusi yän hyvi
jälkken gaike rasitukse. Seoravan aamun mes sitt Bastuskeri rannast
kuljetetti Reposaarehe ja siäld mep pääsi viäl samanp päevän valulaevas
Raumall. Aguksen gapteeniki ol ny ensmäisen gerra se jälkken go
reissuhu lähdetti valla selkki. Hän ol viimesen dilka litra-ainestas
nauttinn Anttooras. Jalkasi mes sitt haminast läksin gukin gottihin
gaupunkkihi. Siäll ei enne meijän duloan ymmärrettävästengän diädett
viäl mittä ”Rojohoppe” haaverist, mutt kyll se tiät nyp pia levis
ymbärs kaupunkki. Eik kukka ihmetell, ett meijä ol nii vanha aloksen
gans käynn huanost siin myrskys. Kaikk vanha ihmses sanosiva, ett se ol
kovimppi, mitä he muistiva. Oltti ilossi vaa, ett miähep pelastusiva.
Eik Aguksen gapteenika surs stää, ett häne ”Rojohoppes” menn ol. ”Se ol
vakutukses”, sanos hän, ”ja se sai tällaillp pali kunnjalisema lopun,
go jos se olis laahatt Korkkjangari ulknokkaha mätänemä muittem
braakette joukos.” Nii ett kaikk tydysivä ossahas pian gylläkki, kaikk
muup paitt yks nuar flikk, kon gäve viäl saman ehton mnuun dykönän
guulemas, mitä kokk ol puhell ennen gualematas. Häne sydämehes jätt
”Rojohoppe” viimene reis ainaseks muisto unelmoidu onne särkymisest ja
hän läks itketen, gukatiäs ensmäise suure surus murtaman mnuun dykköän.
Mutt yks kova vaikk vähemä raskas hetk mnuull ol viäl edesän. Seoravanp
päevän lähett näättäk Agukse frou mnuu hakema.
Ei oll hängäm bahoillas ”Rojohoppe” menettämisest ja reisu rahalisse
voittoho hän ol hyvingin dytyväine. Mutt nuugast hän dahdos selgo saadk
kaikest, mitä reisus ol tapattunn. Ja ko mnää oll asjap pääst päähä
selittänn, ni hän vihdo viime, niingo mnää oll odottannukkin, gysys:
”Ja kui mondast kertta kapteen ol kännis reisu aikan?”
”Ei ollf, frou hyvä, ko yhden gerra”, mnää vastasi. Mnää ajattli, ett
se ol semne vastaus, etten mnää sillp pahottannt turhambäite froua
miäld eng sillaill valetellukka. Sillett valett mnää ole ain garttann
eik kukkan daedakkan dulls sanoma mnuust, ettän olsi aluttomi kokkom
bann.