VII

On tullut kesä ja juhannusaatto.

Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee
läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin
venevalkamaa kohden.

Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet
ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi
metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien
kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit
kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta...

Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu’uista sarjatulle
telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee
nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua
kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi päivänä, joka on mennyt kuin
virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut
toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista,
valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen
latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset
päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on
Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana, jona uuden rakennuksen
kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt
terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku...

Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin
päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että
ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät,
saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle
uusista, isoista ikkunoista...

Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on
näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa...

Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän
pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista...

— Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?

Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä
asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen
kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran
näkisi lapsensa... kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella
sitä ja sen nuoren elämän kehitystä... Mutta kun hän sitten näki
lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut
vieläkään mielestä lähtenyt... Eikä hän tuntenut vähääkään
ilostuvansa... Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä
oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen
kuin hän oli kuvitellut...

Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin
nuori ja itki myötäänsä... Sillä olikin oudon kova ääni, kuului
saunalle asti... Simo nousee portaille.

Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä... kuuluu Selman sointuva laulu,
kun lasta tuudittaa...

Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota
Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen
lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa...

Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus
lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi
olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä
onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!

Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja
suu hymyssä hän käy pirttiin...

Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi
rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää
Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.

”No, mitä pikku mies täällä tuumailee... No, katso nyt isääsi... pikku
Aaprami... Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa...”

”Sillä on nälkä... raukalla!” sanoo Selma.

Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.

”Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä”, sanoo hän.

”Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!”

Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.

”Mutta raskashan tämä jo on...”

”Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!”

”Isälle siitä tulee pian työtoveri!”

Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut
lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.

”Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?” kysyy hän naurusuin ja hyvillä
mielin.

”Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin...”

Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.

”Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä
Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä... Se Elsa-vainaja,
joka niistä aina höpisi...”

”En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä
kertoi...”

”Tiesit Elsan hourivan?”

”Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen...”

Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi
Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin,
luottavin äänin:

Ӏiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin... Molemmat
olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita...”

Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole
oikein suora.

”Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko
Utuniemi, kalavedet ja kaikki”, sanoo Selma hetken päästä.

”Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän
järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko
järvi Rantamaulasta alkaen... Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on
sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin...”

”Kuka sitä sinulle on kertonut?”

Selman ääni on epävarma.

”Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä
muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita.”

Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.

”No, en tiedä. Saattaapa olla niin”, sanoo hän sitten raukealla
äänellä.

Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:

”Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan... Joko lähdemme
saunaan?”

Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä.
Selma ja Alma kävisivät sitten.

Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.

Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen
pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven
tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita,
harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä
lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa
loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu
vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.

”Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta”, sanoo Aapo, kun saunan
edessä vetää paitaa päältään.

”Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni”, arvelee siihen Simo.

He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee
Simo tyytyväisin äänin:

”Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon
tarkastukseen... Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät
sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet,
perintötalon kiinnekirja...”

”Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi,
joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla”, kehuu Aapo.

Heittävät löylyä.

”Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä
näitä kylpyvihtoja tekemässä”, alkaa Aapo selittää.

”Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit... Vai siellä
kävit. No mitä sinä...”

”Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin
sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin
päästäni”, kertoo Aapo. ”Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei
uudestaan.”

”Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan...”

”Tyvenhän on ilma.”

”Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin...”

Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys,
että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen...

Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.

                                                  ⸻

On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi
nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman
vuodetta.

”Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa”, sanoo Simo.

Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin
silmänsä ummistavat.

Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista.
Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä
kaikkoaa uni kauas... Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta
sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään...

”Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!” sanoo Simo.

”Kipeä se raukka on... Mutta kuka sen kivut ymmärtää...”

”Kyllä sillä on koko ääni...”

”Näinhän ne kaikki lapset...”

Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo
koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen
Aaprahami, joka kirkuu... Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja
hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen
lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee
sääliä Selmaa kohtaan...

”Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy
hankkia”, sanoo hän.

”Kyllä se siitä asettuu...”

Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni
muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.

Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen
lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.