PIILOILEVA ONNI

Yrjön elämä kulki touhuineen ja alituisine rehkimisineen kuin
virta uomassaan, kierrellen ja kaarrellen. Moninaisten tehtävien
laajentuessa käsittämään osallistumisen naapurikuntien edustajain
neuvotteluihin Yrjö joutui tavantakaa tekemään kaupunkimatkojakin
tavanomaisine istujaisineen ja pokuleerausryöppyineen. Tällaisen
elämän meno ryöpsähteli joskus vaahtopäiseksi kuohunnaksi ja tyyntyi
taas vakavan työn tai lyhyen levon suvannoksi.

Näinä suvantohetkinään Yrjö mietti joskus levotonta tohinaa
ympärillään. Eikö rauha olisi parempi kuin tämä voimien pinnistely,
josta uhosi rahattoman rehkimisen tuntu?

Tällaiset mietteet väläyttelivät kipinöitä Yrjön tajuisuuteen hänen
astellessaan kotiinsa eräänä sadepäivänä pahoin kastuneena.

Ehdittyään yksinäisen tupansa mukavaan tuoliin hän huokasi levon
tuottamasta tyytyväisyydestä. Ooh — tällainen rauha ja lepo. Tämä
oli parhainta kaikesta.

Oliko? Samassa vihlaisi sydäntä — ääh — mikä lie vihlaissut.

Väsyneenäkin hän jaksoi siirtää ajatuksensa kulun toisaalle. Hän oli
tehnyt talonkirjat Kaisalle ja oli päättänyt muuttaa kaupunkiin.
Suurin osa honkametsästä oli mennyt menojaan — sinne kuin pitikin,
ja maaseutu tepasteli omin jaloin uusin edistyksen entein. Hänkö
jäisi tänne tyhjäntoimittajana keljuilemaan ja katselemaan työteliään
väestön uurastuksia, noljailemaan kutsumattomana vierastelijana
talosta taloon tai ylvästelemään ani ansaitsemattomalla perinnöllä ja
kultakylkisen honkapilarikon tuottamilla rikkauksilla?

Häntä pyöristytti ja hytisytti. Johtuiko se tuosta iljettävästä
ajatuksen juoksusta vai oliko se vilun väristystä? Piti saada
lämmitystä Matin loimukoivuisesta kaapista, jonka vieraanvaraisesta
sisällöstä hän jo oli tottunut huolehtimaan — vieraanvaraakin
ajattelematta.

Hänen vaivuttuaan sitten uudelleen keinutuoliinsa torkahtelemaan
ja kuuntelemaan sateen roiskintaa ikkunaruutuihin tuntui olo kovin
mukavalta ja rauhalliselta. Ei tarvinnut selailla moninaisten
kokousten pöytäkirjoja eikä kuunnella istujaisten joutavia
jaarituksia ja epämääräisiä sutkauksia. Oli oikeastaan hyvin tyhmää
pitää enää sellaista hyörinää ja pyörinää ympärillään, ja tyhmää on
myötäänsä olla poissa kodistaan.

Torkunsekaiset ajatusrippeet häipyivät vihdoin unen maille.
Herättyään hän oleili hetken pimentyneessä tuvassa ja kuunteli sateen
rapinaa. Ensin oli lämmintä ja viihdyttävän rauhallista, mutta
virkummaksi valveutuneena häntä alkoi vaivata kotinsa yksinäisyys.
Ikävän tunne hiipi hänen mieleensä.

Hän sytytti valon ja maistoi taas lasistaan tuumaillen, että tämä on
sittenkin aika mukavaa. Jos tarvitsee jotakin tai jos yksinäisyys
ahdistaa, niin soittaa vain uudella puhelimella tuttaville tai uutta
sähkökelloa talon puolelle. Heti tulee joku. Hm! Kaisa tietysti, —
kukapa toinenkaan...

No, entä sitten. Kaisa on ystävällinen ja äidillisesti hienotuntoinen
ihminen ja yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Onni, että setä jätti
talonsa mukana Kaisan tapaisen hellävaraisen henkilön, joka on koko
ajan ollut kuin toinen äiti hänelle, vaikka hän on liian harvoin
ehtinyt osoittaa ystävällistä kohtelua Kaisalle.

Niin on ollut. Kohtalo on vienyt ajan umpikujille ja oudoille
viittateille.

Mitä hullua? Hassuttelua on kohtalon syytteleminen. Mitä on
kohtalo? Sarja sekalaisia tapahtumia, toiset vakavia ja toiset
tyhjänpäiväisiä, joiden merkitys laajenee tai supistuu sen mukaan,
kuinka paljon niitä ehtii tai viitsii huomioida. Ja miksi huomata
niiden rasittavaa kieppumista älyn ympärillä?

Antaa elämän virran kulkea omaa kulkuaan suureen mereen, unhoituksen
mereen. Ei saa katsella eteenpäin, ei sivuilleen eikä taakseen —
ei varsinkaan taakseen, sieltä saattaisi havaita sellaista, mikä
myrkyttäisi mielen. Ei, ei. Ei pidä koskaan kurkistella taakseen.
Sieltä voisi nähdä joko sieluttoman ihmisen tai kuinka myrkyn siemen
on kylvetty vastasyntyneeseen sieluun, milloin se on kylvetty ja kuka
on kylvänyt...

Yrjön hermosto oli ärtynyt, ja ajan kuluksi hän huitoi ilmaa
kävelykepillään, joka oli jäänyt hänen käteensä. Hän huitoi kuin
seuran pitimiksi ja ajatuksilleen pontta tai poljentoa iskien.

Kaikilla ihmisillä ei ole sielua. Se on vain harhaluulo,
itserakkauden ylvästelevä unikuva. Eikä sieluttomiin, kivikautisiin
luolaihmisiin voi mitään kuolettavaa kylvää. Ei niissä kuitenkaan
ole mitään kuolemalle altista kohtaa, vain pelkkää mutaa sisus, ja
kuonaa kuori. Ei niissä mikään kuole. Ne vain lakkaavat liikkumasta,
lahoavat ja mätänevät kuin puut metsässä. Muutamilla harvoilla on
sielu, ja he ovat onnellisia. Onni on heille sielun synnyttänyt.
Mutta onni ei mene kaikkien luo. Ei mene, ei ole tullut eikä tule.
Jäi vain piiloilemaan Kaustalan ikkunaverhojen taakse. Sinne jäi
eikä tullut esille. Ei tuonut onnea, ei elähdyttänyt mieltä eikä
synnyttänyt sielua. Hyvä on! Ei mikään sitten ole myrkkyyntynytkään
eikä mikään kuolekaan, lahoaa vain, raatoontuu, mätänee...

Yrjö huitaisi rajusti kepillään. Isku sattui lamppuun ja valo
sammui. Hän vähän hätkähti ja talttui ilkkuvasta uhmasta katkeraan
alistumiseen. Kas vain, hän hymähti, ja ajatus kulki vähän nolona
edelleen. No niin, valoa ei tarvitakaan. Valo kuuluu onnellisille
— onnettomat eivät tarvitse mitään, ei mitään — vain pimeyttä ja
unohdusta...

Astuntaa kuului eteisestä ja ovi narahti.

— Kuka siellä?

— Minähän täällä, Kaisa vain. — Sytytän heti lamput, kun vain
löydän sen uudenaikaisen nappulan.

Valo syttyikin pian kattolamppuihin.

— Mikä sen valon vei, kun paloi vielä kuistille noustessani? Yrjö
katsahti vähän nolona pöytälamppuun päin.

— Keppini sattui vahingossa...

— No, pannaan uusi, koska niitä on tuossa sähkömestarin jättämässä
kopassa. Minä osaan. Mestari opetti.

Kaisa pani uuden lampun, kokosi sirpaleet ja sulki ikkunaverhot. Yrjö
katseli vaiti ja mietti.

Ihmeellinen tuo Kaisa. Aina hommassa, aina yhtä tasainen ja
tyytyväinen. Heikki ei ollut suotta kiitellyt häntä, sanoen, että
hänellä on suurin ansio Kaurlan talon menestykseen. Siksipä hän
saakin nyt palkkansa. Koko tämänkin ajan on Kaisa toiminut yhtä
ahkerana ja uskollisena, tietämättä mikä hänen palkakseen tulisi.

Ihmeellinen nainen. Elämä on mahtanut olla hänelle perin
yksinkertainen ja luonnollinen. Ei mitään hämmentävän ihmeellistä
ole tapahtunut hänelle. Pelko joutumisesta maantielle Matin kuoleman
jälkeen oli kai ainoa, mikä oli häntä järkyttänyt. Sen jälkeen hän on
luottanut minun sanaani ja saanut entisen rauhansa takaisin. Kuinka
monella tavalla hän muistuttaakaan rakasta äitiäni!

Kaisan lopetettua pikku askartelunsa Yrjö hymyili ja heilutti paperia
ilmassa.

— Tässä se nyt sitten on.

— Mikä niin?

— Kaisan talo. Näin keikkuen se tulee.

Kaisa katsoi hievahtamatta.

— Tämä on luovutuskirja. Kaisa saa talon maineen mantuineen,
kirjoineen karjoineen, kimsuineen kamsuineen.

Kaisa lysähti lähimmälle tuolille.

— Kaikki on Kaisan omaisuutta, paitsi tämä rakennus ja honkametsä.
Tämä jää minulle kesäasunnoksi, ja tukkimetsä on jo myyty ja
selvitetty. Siitä luovutin satatuhatta Kotiseutuyhdistykselle Nuorisoseuroille ja,
ja Kaisalle annan kymmenen tuhatta palkaksi
olostani täällä.

— Eei, kuului pitkään ja epäilevästi Kaisan huulilta. Yrjö ojensi
paperit Kaisan käteen.

— Eei, Kaisa yritti vielä torjua melkein hengästyneenä. — Mitä
teille itsellenne sitten jää?

Tuo vaatimattomuus ja lämpimän osanoton ilmaisu sanoissa ja
äänensävyssä teki Yrjöön liikuttavan vaikutuksen. Hänen sydämensä
ei ollut poika-aikojen jälkeen tuntenut niin lämmittävän leppoisaa
sävähdystä.

Kaisan puhelu oli edelleen hiljaista hyminää, josta kuulsi äidin
murehtiva huolenpito ainokaisensa kohtalosta. Nyt Yrjö ymmärsi
kaiken. Kaisan mies oli kaatunut vapaustaistelussa ja ainoa poika
tuhoutunut idän susien talvihäädössä. Kaisalla ei enää muuta
hellyyden kohdetta ollut kuin talon uusi isäntä.

— Ajatelkaahan toki asiat halki, Kaisa jatkoi. — Te rakastatte ja
menette naimisiin Kaustalan Ellin kanssa — ja — ja tarvitsette
muutakin kuin tämän tyhjän tuparakennuksen.

Kaisan ääni oli hiukan kohonnut soinnahdellen levollisen neuvovana,
ja huolehtiva katse välähti silmissä. Yrjö hämmentyi noista sanoista
ja katseista, jotka lämmittivät ja hyväilivät. Kaisan silmäykset
erittäinkin muistuttivat hänen äitinsä katseita. Kuinka kumman
tavalla ne pehmittivätkään jäätä hänen kuolleessa sydämessään ja
elähdyttivät turtunutta mieltä!

Yrjö yritti sanoa jotakin, mutta vain korina kuului hänen kurkustaan.
En ikinä — en ikinä mene naimisiin...

Kaisa siirtyi hiljaa istumaan viereiselle tuolille Yrjön katsellessa
häntä kuin sääliä ja ymmärtämystä etsien. Lohdutusta hän toivoi ja
etsi, mutta silloin Kaisan lohdutus uudistui entisenään.

— Te rakastatte Elliä — ja menette hänen kanssaan naimisiin.

Yrjön itsehillinnän voimat murtuivat. Hän vavahti kouristuksen
tapaisesti, vaipui kumaraan ja pää painui Kaisan polvelle. Hän
tyrskähti itkuun ja itki kuin lapsi, hillittömästi ja rajusti. —
Mitä hän itki?

Kaisa ei sitä tietänyt, mutta aavisti, että jokin pilventönkkä oli
noussut nuorten ihmisten rakkauden eteen. Hän ei kysellyt mitään. Hän
vain silitteli viihdytellen Yrjön tukkaa. Äänettömään lohdutteluun
tunnetyrskyt tyrehtyivät pikemmin kuin onttoihin sanoihin. Kaisan
äidillinen mieli vaistosi oikein. Yrjö vapautui vihdoin tuskansa
pyörteistä.