SUISTUNUT RATSASTAJA

Kaurlan yksinäisen talon rappeutuva ulkonäkö oli koristunut jonkin
verran pihan perälle hiljattain kohonneesta tuparakennuksesta neljine
huoneineen ja avokuisteineen. Edesmenneen isännän parikamarit olivat
rakennuksen toisessa päässä ja toisessa oli rakennuksen levyinen,
isohko tupa eteisineen ja vieraskamareineen, joihin emännöitsijä oli
järjestänyt uuden isännän asuinsijan.

Yrjö Kaurla oli vetäytynyt tähän uuteen kotiinsa pitopäivällisten
päätyttyä ottaakseen haltuunsa perintöänsä koskevat asiakirjat ja
valtuudet. Kuolinpesän toimeenpanijat olivat juuri lähteneet, ja Yrjö
istahti keinutuoliin ujoilemaan outoa olotilaansa.

Mitä olikaan tapahtunut?

Hän oli äkkipäätä tullut heitetyksi tänne sydänmaan taloon kiihkoisan
taistelusuunnitelmansa keskestä.

Minkä taistelun?

Eihän hänen uudessa kirjassaan jatkamaansa taistelua aatteiden ja
”ismien” ahtaita karsinoita vastaan enää tarvittu. Ristiriitainen
kamppailu monien erilaisten näkökohtien kerskailuista ja vihapäisistä
purkauksista oli jo huomattavasti vaimentunut ihmisten mielistä
ja puheista. Yhteiskunnan rikkinäisyys oli taian tavoin eheytynyt
vihollisen uhatessa kaikkea kansaa elämää ja sielua kiduttavalla
tuholla.

Näin oli käynyt, kun tuota turmaa vastaan noustiin ja rinnuksiin
käytiin. Sovinto oli jo silloin yleinen tunnus, mutta vasta
veriuhrit olivat herättäneet tasavertaisuuden ymmärtämyksen ja lujan
veljeystunteen yhteisen asian puolesta taistelevien ja kaatuvien
miesten keskuuteen. Siellä ei enää ollut karsinoita eikä koloja,
joista olisi kuulunut paremmuuskehuja sen tai tuon aatteen tai
”ismin” puolesta. Entinen elämä oli puhdistunut ummehtuneesta
ilmasta, oli saanut uuden tähyn ja uuden pyrkimyksen valoisammalle
tielle.

Entä mitä Yrjön omassa karsinassa oli tapahtunut? Mitä muuta
kuin tekeillä olevan uuden kirjan uudelleen muokkaaminen, sillä
esikoistekeleen jatkamisaikomus oli menettänyt ajankohtaisen
merkityksensä monin kohdin. Omituista, että hän nyt vasta tuli
tarkistaneeksi uuden yrityksensä ajankohtaisuutta. Kansan elinyhteys
oli saanut käänteen, joka oli hänen uuden kirjansa suunnitelmalle
selvä kuperkeikka. Pegasos-ratsu oli heittänyt hänet satulasta.

Se oli hänelle suuri tapahtuma, eikä siinä ollut kaikki. Vielä
merkittävämpää oli sattunut hänen ulkonaisessa olotilassaan.

Yrjö pysähdytti keinuttelemisen ja katsahti arastellen ympärilleen.
Annettuaan ajatusten liidellä sodan ja työnsä laduilla hän tarkkaili
outoa, hirsiseinäistä ympäristöään.

Hauska maalaistupahan tämä oli. Ei mitään moittimista. Seinähirsien
oksat kyllä tuijottivat vähän oudosti ja hirsien raot yrittelivät
leveätä ja äänetöntä naurua. Permantopalkki narahti tuolin anturan
alla — ei ilkeästi kirskahtaen, vaan pehmeästi hörähtäen ystävyyden
ja palvelushalun sävyisesti.

Yrjö kurkisti puhtaan valkeata permantoa ja vilkaisi uudelleen
kellertäviä honkaseiniä.

Tuo permanto ja nuo seinätkö ovat nyt hänen omiaan? Hänenkö, joka ei
koskaan ollut mitään tähdellistä omistanut?

Yrjö nousi ja kulki ikkunasta ikkunaan tähyillen sekä pihan että
metsän puolelle.

Tuo maako ja metsä tuolla? Nuo pellot ja rakennuksetko olivat hänen?
Outo oli sellainen ajatus.

Näkyväisen ja todellisen omaisuuden omistamisajatus viritti omituisen
hyväntunteen värinän, joka hiveli pehmeästi ja miellyttävästi
joitakin etäisiä, ennen huomaamattomia mieltymyksiä.

Mikä värinä se oli? Ja mitä mieltymyksiä ne olivat?

Omistamisen tuntematonta mielihyvääkö? Hyrräsivätkö ne turvallisuutta
ja kodin suojan suloa miehelle, joka katottomana ja suojattomana oli
kierrellyt mierolaisena vieraitten, onnellisten ihmisten ovilla? Vai
oliko se ehkä luolaihmisen jäännöksen alkuvaistoista ulinaa, vai
oliko se sittenkin nykyisyyden ahnasta saalistamisenviettiä, vaikka
sellainen himo oli jo saanut ankaran tuomionsa hänen mielipiteissään
ja esikoisteoksessaan? Siinäpä oli outo ongelma. Yrjö pyyhki
tuskaisesti otsaansa ja ryhtyi tiukemmin sitä pohtimaan.

Hän oli kehitellyt ajatteluaan ja kirjoittanut raakilaihmisistä sekä
heidän tuleentumisestaan ja sielun syntymisestä ihmiselle vasta
sitten, kun raakila oli kypsynyt.

Oliko hän itse jo niin kypsynyt, että oli saanut sielun itselleen,
vai mitä olivat nämä oudot ulinat ja hivellykset ja se omituinen
ilmiö, jonka hän oli pannut merkille joskus vastoinkäymisten
ja vieläpä onnistumisienkin hetkinä? Hänen elämänkäsityksensä,
intoilunsa ja rakentavien kykyjensä keskellä oli joskus nostanut
päätään ihmeellinen, rikkirepivä raisuus, joka tahtoi kaikki
murskata. Senkin vähän, mitä omisti. Mitä se oli?

Tuollainen haluhan maistui jo pelkkänä ajatuksenakin selvältä
raakilalta, ellei se ehkä johtunut vain siitä, että hän ei ollut
koskaan omistanut mitään kunnollista. Vain pelkkiä sirpaleita. Nytpä
saa nähdä. Hän oli nyt yht’äkkiä sattuman oikusta joutunut kodin
omistajan turvalliseen asemaan. Ehkä ei ollut ihme, että sellainen
onni viritti hänen sisimmässään tämän oudosti hivelevän vireen.

Eikö ihme? Kun hän yritti nauttia tuosta viehkeästä tunnelmasta, jäi
se kesken. Kielteinen ajatus hypähti tielle.

Entä jos tämä leppoisuuden hivellys oli sittenkin vain petollista
viekoitusta, joka pyrki turruttamaan jalommat pyrkimykset pois
itsekkään ahneuden tuhoisalta tieltä.

Tätä ilmiötä oli totisesti tarkkailtava hyvinkin vakavasti. Tässä
oli jotakin hämmentävää kahnausta hänen olemuksensa ytimessä. Rumaa
sotkua joka tapauksessa. Noh, olkoon! Kai se jollakin tavoin selvenee.

Hän murahti melkein ääneen ja hypähti ärtyneesti kävelemään ja
katselemaan peräikkunoiden takaista ympäristöä. Vaatimattomana
nähtävyytenä oli vähäinen omenapuu, muutamia marjapensaita ja pieni
perunamaa eristetyssä aitauksessa, jonka takana päivällisillä
sattumalta mainittu vasikkahaka näkyi jyrkästi viertävän pienen
metsäjärven rantaan. Surunvoittoisen kaunis maisema ujoili siinä
pienuuttaan ja vähäpätöisyyttään.

Kuinka hiljaista täällä oli! Kuinka kuoleman hiljaista! Kuuli melkein
oman valtimonsa tykinnän ja kiertävän verensä suhinan. Muuten ei
mitään.

Toki sentään jotakin muutakin. Heikkoa lintujen sirkutusta kuului
etäämpää ja laiskaa heinäsirkan sirinää omenapuun juurelta.

Yrjö kääntyi taas keskilattialle ja hapuili katseellaan pitkin
seiniä. Oli kuin olisi unohtanut jotakin — jotakin tärkeätä, joka
olisi tehtävä.

Hän tunsi itsensä levottomaksi — jonnekin oli kiirehdittävä —
muuten myöhästyisi — menettäisi jotakin. Saman tien hän kuitenkin
naurahti tälle entiselle levottomuudelleen. Hän huomasi menettäneensä
vain alituisen huolehtimisen toimeentulostaan. Hm! Menköön! Eihän
tästä ollut mihinkään kiire — ei ikinä mihinkään! — Tämähän on
hassua, hän myhäili. Enpä viitsi päätäni vaivata. Antaa tapausten
kulkea omaa kulkuaan.

Hän aukaisi oven kamariin ja eteiseenkin saadakseen väljyyttä
ympärilleen. Tuo kamari tulisi nähtävästi olemaan hänen
makuuhuoneensa. Se oli niukasti kalustettu. Muutamia tahraantuneita
kirjoja oli pöydällä. Vanhanaikainen raamattu, virsikirja, postilla,
vanhoja sanomalehtiä ja —

Mitä tuo oli? Yrjö ihan hätkähti ja koppasi käteensä harmaaksi
likaantuneen kirjan. Mitä ihmettä? Hänen kirjansa?

Niin, totta totisesti! Kannella loisti nimi ”Ihmisen kuolema”. Sitä
kirjaa hän ei olisi uskonut tapaavansa tästä talosta. Kirjahan
oli kuin taisteluhansikas rikkinäiselle yhteiskunnalle ihmis- ja
sukupuolivelvoituksineen, sodan julistus kaavoihin kangistuneita
muotoja, aitoja, tokeita ja sulkuja sekä ennakkoluuloisia
punnitsijoita, mittareita ja viivoittajia vastaan, tuomion julistus
vapaan ja itsenäisen ajattelun vangitsijoille, tien sulkijoille
ja veräjän vahdeille, varoittava ennus ihmisyyden kuolemasta, jos
elämän mestaroitsijat yhä edelleen rakentelisivat itsekkyyden
aitoja ihmisten eristyskarsinoiksi — ellei sovinnollisuuden,
yhteisymmärryksen ja todellisen edistyksen lippua ajoissa
pystytettäisi kuolevien ja kuolettavien järjestelmien raunioille. —

Niin! Sentapaistahan siinä kirjassa oli, ehkä enemmän kiivasta
kiihkoa kuin asiallista harkintaa, ja siksi kai sen herätyshuuto
olikin kaikunut enimmäkseen kuuroille korville, ja nyt se on jo
tullut monin kohdin tehottomaksikin, kun outo tapaus, onnettoman
sota-ajan onnea taikova ihme, ratkaisi suurimmat pulmat ja
täydensi tuon kirjan tarkoitusperät parhain päin — ja katkaisi
jatkosepittelyn. Suuri onni onnettomuudessa!

Yrjö heitti kirjan paikoilleen ja hymähti tyytyväisyydestä!
Syvällisemmän edistyksen tahto ja sovinnollisemman mielialan
toteuttaminen olivat vihdoinkin päässeet viriämään yleiseen
tietoisuuteen. Oli vain työskenneltävä niiden kehittelemiseksi ja
tukemiseksi sekä omakohtaisen asenteen varmistamiseksi niin, ettei
sillä kohdalla sattuisi satulasta suistumista.

Valoisammassa mielialassa Yrjö palasi tuvan puolelle ja asettui
pihanpuoleisten ikkunain ääreen.

Maatunut talous- ja talonväenrakennus muistutti hänen mieleensä
haudalla itkeneen naisen. Hän olikin Kaisa, Kaurlan talon
emäntäihminen, joka tuolla puuhasi ja hallitsi isännättömän talon
tehtäviä ja askareita.

Niin oli. Sama henkilö oli. Hm! Jostakin syystä tuo havainto oli jo
pitopäivällisillä vaikuttanut häneen ärryttävästi. Oliko se kateutta
siitä, että joku toinen oli surrut vainajaa haudalla, vai soimasiko
hän yhä kylmiä ajatuksiaan hautajaisissa — vai mitä se oli?

Hän poistui ikkunan edestä väsyneenä ja kyllästyneenä uuden
olotilansa penkomiseen, asettui keinutuoliin ja yritti ajatella muuta.

Häntä raukaisi, ja torkahtamisen vaiheilla hämärä ajatus hiipaisi
suistunutta ratsastajaa — luisumista ajankohtaisuuden satulasta.