METSÄNHALTIA

Oudon mukavassa lepokehdossa Yrjö torkahteli, mutta raotteli tavan
takaa silmäluomiaan, ei malttanut olla kurkkailematta hongiston
mahtavaa ja juhlallista kauneutta.

Puoliksi jo unen mailla hän näki hämärästi petäjien raoista
viehkeäliikkeisen ja kaunispukuisen naisolennon pilkahtelevan esiin.
Se näkyi kaukaa — yhä kauempaa — metsänhaltia — metsänemäntä —
metsänimpi — metsänneito.

Hämärtyvät aatokset sotkeutuivat torkun sumuihin häipyäkseen sikeän
nukun maille.

Unen linkkusin oli juuri sulkeutumassa, kun Yrjö äkkiä havahtui.
Ihmisääni oli tunkeutunut hänen lumpeentuvaan korvaansa. Hän sävähti
ja kavahti istualleen.

Naisäänen vienoa laulahtelua kuului selvästi hänen äsken
tähyilemästään suunnasta, mistä notkuvin hypähtelyin vaaleapukuisen
nuoren tytön hahmo vilahteli puunrunkojen lomitse. Neito kulki
keinahtelevin askelin laulahdellen silloin tällöin astunnan
poljennossa. Jokin kantamus näkyi toisessa kädessä ja vaalea
olkihattu tai liina heilahteli toisessa. Tytön vauhti alkoi yhä
kiihtyä hänen hypellessään rantaan viertävällä, loivalla rinteellä ja
muuttui pian karkelomaiseksi juoksuksi.

Yrjö hypähti maasta, kun tyttö katosi näkyvistä, mutta enempi tähyily
oli suotta. Tuollahan näkyi selvä polku, jota myöten tyttö oli
kulkenut. Meni tietenkin venheelleen rantaan.

Arkisella asiallahan tuo metsänhaltia olikin käynyt. Utukuvia niin
metsänemännät kuin metsänneidotkin olivat hänen metsässään.

Hänenkö metsässään? Taasko tuo sama, isännöivä ajatus hypähti esiin?
Yrjö lähti kotia kohti kuin pakoon pyrkien. Omistamisen halun huonoja
vaistoja oli taas riehahtanut aatosten uumenista. Mistä ne tulivat ja
mikä sellaisia kiehutteli? Ahneusko?

Yrjö ähkäisi ja ärähti ääneen kiivetessään perunamaan aidalle
istumaan ja katselemaan harmaata taloa edessään.

Tuossa oli tuo outo talo. Oliko sekin hänen samoin kuin tuo honkainen
pilarikirkko ja tämä maa?

Hänen mielialansa puikkelehti ilon ja harmin sotkussa. Eihän hän
ollut pannut tikkuakaan ristiin tämän omaisuuden hyväksi. Outo mies,
joka äskettäin oli kuollut, oli sen koonnut. Ja Kaisa tuossa talossa
ahertelee yhä edelleen sen hyväksi. Voiko ilo sellaisen omaisuuden
saamisesta olla harmiton?

— Mitä minä olen tehnyt tämän perinnön hyväksi? Yrjö murahteli
itsekseen. — En yhtään mitään. Ja kuitenkin on minun puolellani
laki ja oikeus, eikä Kaisan oikeuksia puolusta mikään muu kuin minun
tahtoni.

No, asia on selvä. Kaisan on saatava osuutensa. Hän on osoittanutkin
olevansa ihminen, joka ansaitsee onnea osakseen.

Tyytyväisenä tähän päätelmään Yrjö aikoi hypätä aidalta, mutta
jäikin edelleen vatkaamaan samaa aihetta eri puolilta. Jos Kaisa ei
olisikaan ystävällisyyden arvoinen tai jos hänen tilallaan olisi
joku oman etunsa ja ahneuden riivaama kärkkyjä, niin sellaiselle ei
olisi oltava suopeamielinen. Ei! Kylmä lain kirjain saisi ratkaista
Matti-vainajan sanoista välittämättä.

Tässä kohdassa Yrjö hätkähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Mitä kieroa
temppuilemista tämä oli? Ahneusko aina yritti itua työntää? Mikä
hämmentävä kahnaus pesikään hänen olemuksensa ytimessä? Piilikö
siellä jokin rikkirepivä, murskaava elehtiminen, jonkinlaisena
raakilakauden tapaisena ilvehtimisenä? Eikö tällainen velvollisuuden
keksitty puntaroiminen ja murskaamishalun vaisto ollut juuri sitä
samaa alhaisen hengen kelkkamäkeä, minkä tuomitsija hän on ja oli
ollut ja mistä oli kirjansakin kirjoittanut?

— Äh! Helle tekee pöperöpäiseksi, Yrjö mumisi ja pudottautui aidalta
paeten paahtavan auringon alta ja päätellen, että Kaisan asia on
selvitettävä heti, kun Heikki saapuu taloon.

Kuumana ja hiestä hehkuvana Yrjö ryntäsi tupaan, minne Kaisa oli
juoksuttanut kahvin nähtyään Yrjön kulkevan vasikkahaan halki.

— Siunatkoon, kuinka höyryävänä! Kaisa huudahti silmät selkosellaan.

— Metsässä tuli kuuma. Siellä voi joutua metsähiisien pauloihin.

— Millaisia ne ovat? Kaisa ihmetteli.

Yrjö naurahti, heitti takin yltään ja asettui kahvipöydän ääreen.

— Mitäpä muuta kuin rettelöivän sisun synnyttämiä ajatuksia.
Sellaisia ne nykyaikaiset hiidet ja hiidenväet ovat. Mitä Kaisa pitää
tuosta metsästä?

— Mitäpä minä siitä. Ikävä ja synkkähän se on, tässä talon lähellä.

— No, mitä Kaisa pitää tästä talosta?

— Niin — talo, peltoineen ja karjoineen on toista. Niissähän on
ihmisen elämä ja ainainen mieli.

Yrjö kuuli erikoisen hartauden Kaisan äänessä. Tämä oli siis Kaisalle
arka kohta, tämä talo. Ei ollut kiintynyt rikkauksiin eikä suuriin
omaisuuden toiveisiin, vaan talon peltoihin ja karjoihin.

— Ja niitten eteenhän tässä on eletty ja aherrettu. Ne kaikki ovat
kuin osa ihmisestä itsestään, Kaisa jatkoi hiljaisesti.

Siinä oli elämän ohje, jota ei toreilla torvin toitotettu eikä
kuulijalle korvaan tyrkytetty. Sanottiin vain vaatimattomasti ja
koruttomasti, kun asia niin puheeksi puhkesi tai sattumoikseen
sanoiksi suli. Suuri, yksinkertainen käsitys elämästä ja työstä.

— Minä puolestani pidän tuosta metsästä enemmän kuin tästä talosta,
Yrjö sanoi kuin kokeeksi.

Näytti kuin Kaisa olisi loukkaantunut talon puolesta. Hän hymähti ja
jatkoi valitellen mielipiteiden eroavaisuutta.

— Herroilla on niin merkilliset meiningit.

Askeleita kuului portailta, ja hetken kuluttua Heikki työntäytyi
levollisen hitaaseen tapaansa eteisestä tupaan.

— Minä lennätän lisää kuppeja, Kaisa toimitteli ja poistui.

— Oletko käynyt saunassa vai? Heikki kysyi.

— En, vain metsässä.

— No? Eikö olekin komea? Se tulee maksamaan monet pulakauden
puutteet.

— Mutta ikävä on sellaista kaataa.

Heikki nauroi makeasti. Eiköpä sekin ole ikävää, jos tämä korvike ja
sokerikin loppuvat?

Sitten hän kertoi viipyneensä sentähden, että heille oli tullut
metsänlukijoita, ja hänen piti hommata näille apurit ja rajojen
tuntijat. Heinirannasta päästyään miehet tulevat Kaurlan metsään.

— Autat kai minua hoitelemaan näitä outoja asioita? Yrjö kysyi
alakuloisena. Kaisankin suhde taloon on selvitettävä niin pian kuin
suinkin.

— Tottapa tietenkin! Kaisan aseman selvittely onkin tärkeintä.
Metsäjutussa luovutusmääräys on isäntänä, eikä sinulla ole muuta
kuin katsella päältä. Puutavaran tarve on sekä pehtoorina että
renkipoikana.

— Eipä siinä puistopyhätössä sen jälkeen enää nähdä metsänneitoja,
Yrjö hymyili. — Äsken vielä näin sellaisen.

Heikkiä nauratti.

— Vai näit, ja nyt hymyilet haikeamielisesti muistellen hänen
vaaleata tukkaansa, vaalearaitaista pukuaan ja vasua kädessä ja...

— Älä! Mistä sinä...? Yrjö pulpahti.

Heikki nauroi ilakoivasti.

— Omantunnon kalliolta näin Kaustalan Ellin nousevan venheestään
rantatörmälle.

— Hm! Mutkatonta ja yksinkertaista on maalaiselämä, Yrjö murahti,
peittääkseen ilonsa siitä, mitä Heikki sanoi nähneensä Omantunnon kalliolta
.

Metsänneito ei ollut utuihin huvennut.