VI

Joel rupesi vihaamaan uskontoa.

Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin
sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä.
Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat
olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla
työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta,
pimeyttä.

Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut
pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen
tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa,
hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan
sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien
maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja
nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni
jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti
kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko
uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä
viisi sormea.

Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin,
mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin
korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun
toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin
oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.

— En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät
kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi
messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön
ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on
murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!

— Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se
saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.

— Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden.
Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee
toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi,
mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine,
kirkkoine.

— Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei
kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset,
armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja.
Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman
voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen
vuoksi.

— Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.

— Onko sekin uskonnon vika?

— On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut
ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista,
joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei
hän vain kirkossa härnäile.

Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen.
Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja
edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku
sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan
vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha
kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän...

Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli
ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja
oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken
niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien
kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja?
Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi
ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että
koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja
tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin
joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan
niskoiltaan sorron iestä.

Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti
kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman
jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa.
Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat
hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta
hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja
lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen.
Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia.
Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.

Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta
kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö
kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.

Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen
talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin,
jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä
uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski
hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä
saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti
itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti
kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä
Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en
muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen.
Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän
lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa
panevan. Minä en luovu äitini uskosta...

Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti
tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki
hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi.
Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä,
jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut
katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi
oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän
suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen,
kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin
yksinkertainen, ettei nähnyt miten ”sen nimen” varjossa juuri
imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa’inta väkivaltaa heikompaa
kohtaan.

Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut
sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui
ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se
sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, ”sen nimi” oli kuin
mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes
vihata, kun ei sille muuta mahtanut.

Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden
ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden
ilmileimahtaminen oli vain päivien tuntien ja kysymys. Molempien
riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun
hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään,
sattui mitä sattui.

Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille
jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin
luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin
kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui
tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle,
livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista.
Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään
pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja,
voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja
veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään,
ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien
rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.

Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja
kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä.
Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin
seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin
ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti
verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä
haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan.
Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä
kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua.
Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan,
keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen
järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja
kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä,
ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet
sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja
kohottelivat uhkaavasti käsiään.

Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen
kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:

— Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.

Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti
Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit
pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel
kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan
vastaan ja virkkoi halveksien:

— Mitä minusta tahdotte?

— Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.

He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa
seisovain ryhmän eteen.

— Kuuluuko tämäkin sakkiin?

— Kuuluu, vastattiin ryhmästä.

— En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja
ilkkuen.

— On pääpiru.

— Tulin suoraan kotoa.

— Miksi karkuun yritit?

Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka
loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen,
miksi hän koki karata, vastasi hän:

— Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon...
vapaastihan kävin teitä vastaan.

Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan
poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä
astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat
osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä
asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät
juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään.
Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi
tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli
Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs
kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran
jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri,
teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon
kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan
Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun
kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte
juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja
asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien
kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa.
Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin
kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:

— Voi, miten olette puusta.

Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli
aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti
muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että
hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen
Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että
kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön
johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut,
kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei
mainittu sanaakaan.

Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin
kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys
tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi
sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja
vihdoin virkapukuinen virkkoi:

— Mene kotiisi.

Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa,
pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan
miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet,
pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului
viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään
todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä
enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä
vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä,
viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan
sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto,
pistävä, myrkyllinen, puistattava.

Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta
keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä
Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat
sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se
on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä
vastaa.

Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan
vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen
mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään
sitä, ken on heikoin vastustamaan.

Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä
laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:

Läksin minä kesäyönä käymään
siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää.
Kussa lintuset laulaa,
metsäkanatki ne pauhaa
ja mun sydämmeni — — —

Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin,
mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli
äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni,
päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi
laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun
kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän
tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut
milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.

Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa
puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui
koneen ääressä ja nyyhkytti. — Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen
olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi
ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen
päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.

Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen
kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion
kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi
häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän
sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.

— Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan,
alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten
kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan
satamatyömiesten kahakkaan.

Pilapako huvitti Lyyliä.

— Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen
poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi
kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta
juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.

— Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.

— Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina.
Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä
kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla
kahdeksaan sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta.
Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen
katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.

— On, on, nauroi Lyyli.

Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana
Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka
suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina
pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.

Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi
kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja
synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.

Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin
jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan
rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen
jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina
säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta.
Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä
kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää
Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet
ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.

Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka
kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee
sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne
satamamiesten sanastoissa olivatkin.

Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja,
seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä
tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän
säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen
ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien
lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi
kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.

Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä.
Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel,
jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.

Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan
kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin
jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet
vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne
hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.

Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja
ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki
maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä
kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen
pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.

Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen
vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.

Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun,
jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen — ei mitään muuta. Joskus
toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka
pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos
oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista
sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut,
oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.

Noin luulotteli Joel...

Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen
itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan
kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran
näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.

— Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.

Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava
onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman
seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen
Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin
vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi
päänsä toisaanne —

Vieri joulu sunnuntaina ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin
puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen
ajatuksiaan. Mutta eräänä oli hänen mielensä kumman
herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois,
ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli,
mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset
Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin.
Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön
muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen
mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon
Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva,
yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen,
ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään
lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja
uskotellut.

Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat
harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää
ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä
nuori...

Joelin rintaa viilsi.

Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle
kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel
asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa
kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat
ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit
vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat
tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola,
totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa
piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea
tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat
taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta,
joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän
kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.

Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen
ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit
muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö
aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa
apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan,
ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta
huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa
sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja
huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja
hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu
poika.

Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo
laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi
häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota
Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni
ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:

— Ahaa, vanha tuttu.

— Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin
selälleen katuun.

Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka
vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte
tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen
selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä
kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui.
Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä
keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.

— Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä
taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.

Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan
neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi
hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli
tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen
keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan.
Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana
virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät
vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan
heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien
pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu,
lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.

— Miksi hätyytit neitejä?

— Halusin puhutella...

— Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.

— Toinen oli tunnettu.

— Sinulla oli jotakin muuta mielessä.

— Itse mieleni tunnen.

— Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel
työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja
lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi
kolkko hiljaisuus.

Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli
matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä.
Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi,
mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa
räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa
illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen
onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja
juoksu, poliisit, kuulustelu, putka...

Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai
jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli
hän kotiinsa, toistaen itsekseen:

— Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.

Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä
olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka
herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä.
Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan
lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö
hän pöytäkirjain oikein laadituksi.

— On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.

— Miten se on sitä?

— Tarkoitukseni oli vain puhutella...

Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola
neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän
alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen
kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat
heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin.
Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän
tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.

— Miks’ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit
säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.

— Sepä juuri harmittaa itseänikin... ei sattunut mieleen... enkä
tahtonut heittää kesken aiettani.

Punakka hymyili pirullisesti.

— Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun
kuulevat kuka olen.

— Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.

— Näytti kasvaneen.

— Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden
puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.

— Eihän toki.

Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen
jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön
suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta
punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.

Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet
juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten
kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut
kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan,
puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.

Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa
käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli
tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka
kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen
Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka
peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena.
Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo
oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on
rikoksien alalla tavattu.

Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon
johdosta.

— Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.

— Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.

— Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi
kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.

Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat
niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat.
Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:

— Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit
olisi ehtineet apuun.

— Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen
kuulumisia.

Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä
tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa
olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti
malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja
kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä
humaloista ainakin.

Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan
hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon
voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään
liekkiin.

Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta
sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon
ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän
rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista
lempilauluaan, Joel eroitti sanat:

— — — — —
— — — — —
mikä tuska ja vaiva
sinun sydäntäsi kaivaa,
jok’ei anna sydänyölläkään rauhaa.

Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa
jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos,
ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.

Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka
ilmeni rinnan parahduksissa.

Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.

— Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.

Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin
rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.

— Minä tahdon kuolla.

Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät
lattialle.

— Lyyli.

— Minä tahdon kuolla.

Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.

— Lyyli.

— Minä tahdon kuolla.

Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät
pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä
oli kysymys.