VI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.
Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean
muurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät
pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä,
puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin,
mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä
kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman
kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut
sateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana
peittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli
syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi
nuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan
hämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä
vastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.
— Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,
komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet
olivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä
nautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: —
Tätä kelpaa hengittää!
Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat
posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo
talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas
hän virkkoi toverilleen:
— Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? — Hän viittasi
päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, — siinä oli
tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, —
ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa
tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella
asuntokin.
Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta
kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa
oikein miellyttävän.
— Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. — Minun täytyy taas pian
joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon.
— Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen
nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.
— Minäkö, — minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä
emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.
— Siis saatan sinua, tahdon jalotella, — kävellään!
Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut
maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan
alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut
sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin
oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros
pääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle
hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä
sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.
Hän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti
mutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi
sen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen
laskevan pienen puron eli ”kroopin” poikki, ja edelleen torille päin.
Oikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta,
vasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat
kivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja
sillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä
oli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään
porvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset
myymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille
katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin
aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän
kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen
saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,
vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:
— Minne kiire, Pietari?
— Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.
— Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?
— On, tuolta hän juuri tulee.
Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin,
piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt
juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta,
parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen
raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran
näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi
porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten
kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo
ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:
— Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin
nämä avaimet.
— Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta
kävelen, vastasi maisteri.
— Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan;
kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.
— Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?
— Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset
huolettavia.
He kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta
myöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa
olivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt,
päinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa
kirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat
tynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät
aukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla.
Porvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun
ovea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.
Siitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin
pappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän
yhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka,
korkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, —
siinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari,
joka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun
yhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren
rinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista
mökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa
ja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien
tuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse
näkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli
tällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.
Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä
odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen
rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.
Siellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin
kauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä
kuhisi vilkas toiminta, — laivoja purettiin, toisia vivuttiin
laituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri
aikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin,
mutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin
kävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.
— Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,
joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt
liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen
hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. — Niin puhui pormestari
nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua
pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia
asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita.
— Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin
valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka
hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.
— Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri,
hiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat
usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.
— Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: —
Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta
tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata
Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi
parempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja
tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin
tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän
maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?
— Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos
suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten
oivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.
— Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei
tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli
liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että
maan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.
He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin
punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:
— Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen,
että Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja
Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva
pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.
— Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.
Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri
vaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle
maalle, Suomelle, on velkapää.
He olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun,
poikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli
sen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat
porvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi
järveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä
iloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä
löivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison
ilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä
puhettaan:
— Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä,
mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen
suomalainen.
Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen
aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,
ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi
kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.
Päivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen
Getrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan
haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren
rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden
matkailijain majatalo. — Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui
mietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan
köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren
anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan
olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin
edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään,
joka myös oli piispalaan menossa.
Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean
kedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut
linnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja
portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia
vartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä
tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen
lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä
oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten
edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan
työhuoneeseen.
Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua
kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka
seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja,
istui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa
vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja
päässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti
paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa
hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä
ympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän
ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä,
kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän
siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat
heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.
— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,
silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja
tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.
— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään
antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas
huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni
neuvottelemaan.
— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?
— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana.
Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue
se!
Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi.
Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista
tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen
viimeksimainitulle:
— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan
valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.
— Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle
selustapenkille istahtaen. — Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!
Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille
Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei
ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi
uudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin
ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet
julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut,
ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan,
suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa
ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut,
että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja
pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa,
yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia,
joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä
oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan.
Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties
häntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli
solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston
välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa.
Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista
olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he
olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei
kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen
sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja
Turussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että
ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut
mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet
herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat
nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas
tiedot toiset.
— Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari
piispa-serkultaan.
— Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää
taloksi!
Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja
molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta
viisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming,
Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja
Novgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn.
Tämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:
— Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään,
kun syyskesällä sieltä läksin.
— Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä
peräpenkille. — Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin
piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas
kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan
Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan
hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta
lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.
— Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.
— Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan
virolaisen viestin. — Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka
kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. —
Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on
sen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen
anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan.
Se on vakavasisältöinen kirje, — niin, lue, maisteri!
Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta
himmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki:
— — — Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni
laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet,
syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu
miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta
josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi
tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen
omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli
siitä, ettei hän voi niinkuin tarve ja tahto olisi hoitaa tämän
maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää Jumala paratkoon ole
varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja
Novgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on luvannut
ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin
tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut
valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin
ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan
paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se
tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä
eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön
olko enää salaisuus teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä
linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän
väestön häviötä, jos ei apua tule. Senvuoksi lankean polvilleni ja
pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette
Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän
ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan
saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa
me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan
pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan,
ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että
sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja
kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen
hengenvetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa,
enkä edes alaikäisten lastenikaan vuoksi, vaikka tunnemmekin
moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on
valtakunnan avain — — —.
Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat
ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli
äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku
kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:
— Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi
ritariksi lyötämän!
— Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren
Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. — Ryssällä on
paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.
— Totta tosiaan, vähemmästä aiheesta on ristiretkiä saarnattu,
huoahti hiljainen tuomiorovastikin. — Meillä on täysi syy kannattaa
Sigrid-rouvan anomusta.
— Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehovoimaisuuteen,
vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus-laamanni
harvakseen. — Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen
silmänsä ovat heikot, — hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa,
mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. ”Te aina
ruikutatte”, — muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.
Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille.
Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.
— Sinä tarkoitat, Klaus...?
— Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa
siihen liian paljon luottaa. Meidän täytyy itsemme suoranaisemmin
toimia.
— Ja itsenäisemmin! — Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn ja
saatuaan näin tukea mielituumalleen kävi hän nyt sitä kokoontuneille
herroille innolla esittämään: — Onhan meillä olemassa helppo keino
välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy
Steen Sturelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme
Hannu-kuninkaan maahan!
Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympäri, joka näin
yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unioonikysymykseen,
joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet
veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika
tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä
valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo
kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille
ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut
eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puolen vuotta sitten
olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn
ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen
yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja
epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:
— Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan
sota estetyksi?
— Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta
unioonikysymyksestä. Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun
venäläisten kanssa tekemään liittoon, joka on kohdistettu, ei
Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan. Siinä on meille rauhan tie!
— Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unioonikysymyksen?
— Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa
paljon. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen-herran valtaa.
Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa.
Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin
neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista
pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:
— Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on
sekin tehoton. En pelkää niin kuin monet muut tanskalaisen nousemista
valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile uniooniaatetta, joka voi
tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran
kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan
kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi
Suomea suuriruhtinaan valloitushimosta.
— Miksi ei? kivahti Niku ja häntäpä jo monet säestivät.
— Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas
jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi
kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas
vaatii, nimittäin koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja
juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia.
Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki.
Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan
avulla.
Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle
ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläistanskalaisista
sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli
alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden
kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie
sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:
— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!
— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut
tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen, huudahti Klaus-herra,
hänkin pettyneenä.
— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti
piispa. — Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.
Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli
matalana hiilosti, ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä
olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti
kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava
vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat,
paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun.
Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut,
virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt
ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:
— Mutta se on kuitenkin merkillistä!
— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.
Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään
siitä nostamatta:
— Sain viime Ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä
Leipzigin-aikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina
Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta
Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit
Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt
vallan toinen mies.
— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana
maisteri vastasi:
— Steen Sture!
Maunu-piispakin hypähti seisomaan tämän nimen kuullessaan ja katsoi
sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.
— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, —
arkkipiispa ei tahdo Steen Sturelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin
ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.
Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana
ja nöyrällä äänellä:
— Siksi juuri, isä, en ole kertonut, kun tuo syytös on niin ankara.
Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkuin siitä puhuisin.
Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan
lohkomista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa
meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: ”Sinua,
suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime
kokouksessa oli Steen Sture pantu lujille sen johdosta, mitä hän
Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra
suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi
aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä
luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen-herran
lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta ja se raukesi...”
Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt
intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut
löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:
— Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Sture on epäsuosiollinen
meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia
Suomen erämaita.
— Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään
punoen, — olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! — Piispa
silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi:
— Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä. Nyt taas
kuumaverinen pormestari säkenöi:
— Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on
tehty, — se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus
raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa,
kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä
luovutuksella itselleen rauhan!
— Se ei ole hänestä kai kallis hinta?
— Entä meistä?
Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat
puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen
tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. — Sitäkö varten, kyseli hän, on
vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä,
että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois.
Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja
kärsimyksellään puolustaneet kotiseutujaan, — näinkö Ruotsin hallitus
heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!
— Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.
— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee
kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan
Suomea. Jos Steen Sture pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen
pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi
jokseenkin saman osan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,
— voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!
— Mutta niin ei saa tapahtua, meidän, Suomen miesten, täytyy
se estää, — niin huudahti tummanpunaiseksi käynyt Etelä-Suomen
laamanni. — Tulkoon mieluummin sota!
Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan
kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti
äänensä:
— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava
itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan,
vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu
sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä
maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata
ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. —
Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: —
Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei
niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat
varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te,
herrat, teette samoin.
Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen
toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että
se apu ei mihinkään riitä. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka
herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti,
että niitä kysyttäisiin airueelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan
kirjeen Turkuun.
— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,
lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta
sanantuojaa.
Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airueen,
joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein
askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet
linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika,
linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä
välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartwig Winholtin
kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia,
milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan
työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeesta.
Hyvin hän ne tunsikin. Varusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä
ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa
miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja
Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille
hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat nyt ruostuneet raatihuoneen
kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat
syksyllä Novgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja
suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja
että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannnen
miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.
— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä
tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa.
Mutta Klaus Horn pudisti päätään:
— Siihen kurki kuolee kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona
saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseisiin koko maasta.
Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.
Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin
viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies,
jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä
lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon
kaikkiin pitäjiin. Mutta kun Suomen talonpojat olivat aivan
tottumattomia sotapalvelusta suorittamaan, kävi välttämättömäksi
lähettää linnain nihtejä ja aatelispalvelijoita eri seutuihin
tuosta sotaväenotosta huolta pitämään. Siihen oli saatava Turun
linnanpäällikönkin, Hannu Didrikinpojan, kannatus, — häntä ei piispa
ollut tähän neuvotteluun kutsunut, koska hänen läsnäollessaan,
hän kun oli Steen Sturen uskottuja, neuvottelut eivät voineet
tapahtua vapaasti. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston
ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja
markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin
järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan
varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä
mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän
sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät
he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.
Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään
toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi. Ja hän sai
puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin
läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla
kulmallaan.
Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi
oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista
innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui
lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin
pitäjiin.
Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko
Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän
tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin
toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä
muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa ja samalla
hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja
useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut
siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli
Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.
Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:
— En voi tarjota teille illallista, tuskin sitä voin tänään itsekään
saada tässä suuressa talossa.
Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka
harvoin jouti muistamaan talousasioitaan. Mutta hänen sihteerinsä
oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan
emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali
näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä
hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi
maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:
— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan,
niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.
— Kiitos Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat
pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!
Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen,
sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin ”vaatimattomassa”
pappilassa kelpasi kyllä se ”kuiva” pala haukata. Paavali Scheel,
joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta aateliskodista ja
jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat
tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi
ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut
Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet
vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevan Katrin
pappilaan.
Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä
innostustaan, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään
laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka
oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän
taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:
— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä
olikaan nimesi?
— Pentti Heinonpoika.
— Rälssimies?
— Ei, talonpoika ja nyt nihti.
— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on
kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu
asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat
tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?
— Niin kai.
— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!
Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen
nuoren airueen mieleen.
Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon
edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin ane
taloon. Siellä oli jo pöytä katettu ja tulia juuri sytytettiin
suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen
ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin
verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi
poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä
yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää
kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja
pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita,
joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.
Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli suurelle ruokapöydälle
katettu: Siinä oli suuria vateja kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja
peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsäriistaa
ja paksuja makkaroita ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka
oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,
hyytelömaljan ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,
sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet
vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät,
olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, —
tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan
sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.
Pöytään istuttua saivat ruoat huiman lähdön. Huomenna oli taas
paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi
piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä
aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän
olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä
rohkeammin Steen Sturen välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata
kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä
Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta
eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen, — kyllä ne ovat
arkkipiispan kurissapitämistä varten valetut. Kuninkaan nimeä ei
Steen Sture tosin ole tavotellut; siitä häntä jo aikoinaan varoitti
enonsa Kaarlo Knuutinpoika, jolla tuosta nimestä oli ollut enemmän
kärsimystä kuin iloa, mutta valta ilman nimeäkin on Steenille makea.
Vallan säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten
liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta
Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin
oman onnensa nojaan...
Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain
purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään
pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään
onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta
sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,
Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän
neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras
innostus, kun hän jatkoi:
”Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,
mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että me
olemme täällä syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä
ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka
näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me
olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja
asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne,
jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme
viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että
silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä.
Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun
yhteisen kotimme varjelemiseen. Siksi on meidän pelastettava Viipuri!”
Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että
tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä
kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka sytytti kuulijat
ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän
esittämän yhteisen maljan.
Tinamalja vapisi pöydän alapäässä pystyyn nousseen nuoren airueen
kädessä eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta. Hän ei
tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet
ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan
ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut hänelle ennen koskaan
kukaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä
kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaa elää ja
kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein
pyörrytti.
Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva
veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren
ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein
kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta
niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa
käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä,
että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja
kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:
— Niin, meidänhän tämä maa on. Minä uskon, Paavali, siihen
tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.
— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös
säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksensa vallassa.
Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli
velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi
pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi maljan
ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmille
noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.
— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen
Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti
suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen
niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee
laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin.
Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on
herätettävä varjelemaan itseään.
Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita
herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja
niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta
ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli
loppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää
luukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä,
torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja
kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta
ja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä
remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin
kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen
lepattavat liekit.
Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan
piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka
keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu
pappissairaala, ”Piispanhenki”, ja sieltä pilkoitti pieni tuli
kuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä
vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean
poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi
vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän
kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:
— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.
— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä,
lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.
— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,
ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen.
Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät
hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin
liiaksi innostua.
Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän
vastasi:
— Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen
pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme
kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä
otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.
— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja
antaa laiminlyöntimme anteeksi.
Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa
raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti
sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana
kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa
piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.
Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli
tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa
lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen
leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin.
Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan,
ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja
minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin
rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:
— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!