15

Sillä oli Laurilla joka aamu jotain hyvin tärkeätä
kysyttävää Aunelta. Jannen täytyi saada tietää niin paljon.

— Tehdäänkö tuuliviiri katolle?

— Kaivetaanko kaivo pihamaalle?

— Mihin laitetaan kukkalavat ja mistä kukista Aune enin pitää?

— Onko talolla peltoja?

— Tarvitaanko navettaa ja hevostallia? y.m.

Ne olivat asioita, joita Aunekaan ei ennen ollut ajatellut ja hänen
täytyi aina ratkaista jokaisen niistä muutamassa minuutissa.

— Tottakai omat pellot pitää olla, joissa laiho vihertää syksyin,
keväin ja joissa korkea ruis aaltoilee kuin meri kesätuulessa.

— Lehmät ja lampaat kanssa tarvitaan talossa. Niitä hyväillään ja
ruokitaan, lypsetään ja keritään, mutta ei milloinkaan teurasteta.

Janne siis nyt maalaa ja piirustaa kaikki paperille tarkalleen joka
kohdan.

Yhtä hän kumminkaan ei voisi panna paperille, sitä joka on tärkein
kaikista ja jota paitse heidän kotinsa olisi kolkko kuin hauta. Mutta
sen pitää kumminkin olla siellä mukana, täyttää huoneet lattiasta
lakeen, huminoida puitten latvoissa ja ihmisten silmistä säteillä.

Ja lämmitellä saavat sen loistossa vilua kärsineet. —

Oi, jos se jo olisi valmis, aika ehtisi, vierähtäisivät vuodet!

— Onkohan Janne ollut maalla? Vaikea hänen muuten on maalata ilmi
elävätä luontoa. Sunnuntaiksi hänen taideteoksensa nyt siis valmistuu.

Aune laski päivät ja yöt, illat ja aamut, ja niitten vaihdellessa
kasvoi hänen omassa mielessään kuva siitä tulevaisuuden kodista,
kaunis ja ihana.

Jalona nousee sen katto metsikön keskestä aivan kuin ylevän ihmisen
otsa. Sopusointu kuiskailee lempeätä säveltään siinä ympärillä ja
rannalla asuu rauha. — —

Vihdoin tuli sunnuntai ja silloin saapui Laurikin paperikääröineen.
mielessään miltei ylpeillen ojensi hän sen Aunelle. Niin varma oli
hän Jannen mestaruudesta.

Hämmästyen huomasi Lauri, että Aunen kasvot ilmaisivat pettymystä,
kun hän katseli Jannen työtä.

— Ei ole Janne ollut maalla — ajatteli Aune.

Häntä ihan nauratti Jannen koivut, jotka seisoivat kuin sotamiehet
jäykissä riveissä valmiina tekemään kunniaa. Ja niitten välillä kulki
ruskea hiekkakäytävä suorana ja säännöllisenä.

— Ei niin meidän pihamaalla, vapaasti vihertäköön siinä nurmen nukka
ja rehoittakoon ruoho.

Mutta itse rakennus ei ollut hullumpi ensinkään. Siinä oli suuri sali
keskessä, aivan niinkuin Aune oli tahtonut, ja kamarit kummin puolin.

Janne oli muistanut senkin huoneen, joka Aunelta oli jäänyt ihan
unhotuksiin — keittiön. Lauri selitti että siellä on suuri
muuripata, jossa parhaillaan keitetään puuroa. Sentähden nouseekin
sankka savu piipusta suoraan ylös kuin Aapelin uhri.

Aune sai heti eteensä kuinka Leena siellä sekoittaa puuroa äärettömän
suurella kauhalla.

Toiseksi Aune oikeastaan oli ajatellut Leenan tehtävän siinä talossa.
Hän oli ajatellut, että Leena parhaiten osaisi puhua sen asukkaille
Jumalasta ja neuvoa heitä ijankaikkisen elämän tielle.

Itse rakennus siis oli hyvä ja se olikin pääasia, sillä sen mukaan
oli tehtävä se toinen.

Portti kanssa kelpaisi. Sattumaltako lie Jannelta tullut sydämmen
kuvat koristeiksi sen yläreunaan. Eivätpä siihen mitkään muut
koristeet niin hyvin olisikaan sopineet. Rakkaasti kuiskaavat ne
siinä jokaiselle:

— Sydämmellisesti tervetullut tänne!

Kun nyt sitten joku pieni tyttönen kylmänä iltana nöyrästi niiaa
siinä portin takana ja arkaillen anoo yösijaa, niin portti aukee ja
lämpimät kädet taluttavat hänet sisään ja ystävälliset äänet lausuvat
hänelle:

— Kotonasi toki yösijaa saanet. Oi, että harhailit niin kauvan
siellä kaukana, etkä löytänyt ennemmin tietä tänne!

Ja ryysyinen puku riisutaan pois ja puetaan ylle ihan uusi pehmeintä
villavaatetta.

Ja hän saa juoda lämmitystä omasta pikku kupistaan ja hänen oma
pieni vuoteensa odottaa valmiina sulkemaan kotiutuneen matkamiehen
lämpöiseen helmaansa. — —

Janne oli tehnyt puitteetkin tähän teokseensa. He olivat Laurin
kanssa ajatelleet, että Aune mahdollisesti tahtoisi ripustaa sen
seinälleen.

— Ehkei panna sentään seinään kaikkein katseltavaksi, sanoi Aune.
Pidetään vaan omina iloinamme, niinkuin pidetään se, mikä on
sydämmelle kaikkein kalleinta.

Lauri saisi pitää muistonaan tämän paperin, ehkä Janne ottaa
tehdäkseen toisen Aunelle, jossa olisi vaan rakennukset ja portti
sekä kukkalava lemmikkineen. — —

— Ja nyt minä ilmoitan sinulle suuren ilon, — sanoi Aune — sinä
pääset meidän kanssamme Ahtolaan, jos nimittäin tahdot tulla.

Lauri ei puhunut mitään, mutta suuri ilo kuvastui hänen kasvoistaan
ja hän nyökkäsi päätään myöntymyksen merkiksi.

Aune alkoi nyt kertomaan hänelle Ahtolasta, kiittelemään sen
kauneutta ja suloista rauhaa. Ja kertoessaan näytteli hän
sukkapuikolla kaikki paikat lampun kuvusta aivan kuin kartasta.

— Tuossa kulkee polku pitkin lahden rantaa. Sitä pitkin sinä
sitten lykkäät minua. Siinä rantasella kasvaa lumpeenkukkia, niin
lähellä, että voisi varsin hyvin rannasta kättään kurkoittaen ottaa
niitä. Mutta emme henno sentään, antaa heidän nauttia siinä lyhyttä
elämäänsä siniaallon harjalla keinuellen.

— Tässä näet metsän reunan. Sinne nyt katoaa polkumme puitten
runkoin väliin ja sinne mekin sitä seuraamme Tapion suureen saliin.
Puitten oksat yhtyvät päämme päällä vihannaksi katoksi ja joskus
hipasee tuoksuva lehvä kasvojamme.

— Ei aikaakaan niin alkaa puitten välistä välkkyä jotain sinistä
ja kohta olemme pienen metsäjärven rannalla. Siinä olen istunut
monta kevätpäivää katsellen kuinka rastas rakentaa pesäänsä suureen
koivuun. — —

Paljon he sitten vielä puhuivat kesästä ja sen riemuista. Laurikin
innostui kyselemään kaikellaista, se kun hänelle oli ihan outo ja
tuntematon maailma.

Kun Lauri sitten alkoi hankkia kotiinsa, tiedusteli Aune Jannen äidin
terveyttä. Ja saatuaan tietää, ettei hän vieläkään jaksanut pestä
pyykkiä, antoi Aune yhden kultarahoistaan vähäiseksi kiitollisuuden
osoitteeksi Jannen suuresta vaivasta.

— Onkos teillä nyt puita? Kysyi Aune hämillään.

— On — vastasi Lauri punastuen.

Hän olisi luultavasti vastannut niin, vaikk’ei heillä olisi ollut
lastuakaan. Mielessään jatkoi hän — puita kyllä on tällä kertaa,
pikku Annilla vaan ei ole kenkiä.

Mutta siitä hän ei puhunut mitään.