3

Valkeni sitten seuraavan päivän odotettu aamu ja taas istui Lauri Aunen
kamarissa. Leenan hoidellessa hänen jalkaansa, joi Lauri
kahvia. Aune ja Leena olivat olleet kovin pahoillaan siitä, etteivät
olleet eilen huomanneet tarjota hänelle mitään lämmittävää. Nyt piti
hänen sen sijaan juoda kaksi kuppia leivosten kanssa. Niin hyviä
leivoksia ei Lauri milloinkaan ennen ollut maistanut, mutta hän oli
niin hämmillään, että oli vähällä pudottaa kauniin kupin lattiaan
konttaisesta kädestään. Ihan sinisen punaiset olivat kädet, kyllä
näkyi selvästi, mitä oli tarpeen. Laurin pois mennessä pisti Aune
nyt siis hänen käteensä ne punaiset kintaat. Hämmästynyt poika teki
äkkiä syvän kumarruksen ja kolahtaen löi laukku Aunen sängyn laitaan.
Säikähtäneenä juoksi hän sitten ulos ovesta.

Leena oli jalkaa hieroessaan kysynyt hänen perheolojaan. Isä
elää ja on työmies. Äiti kuoli, kun Lauri oli seitsenvuotias.
Nyt on äitipuoli, jolla on kaksi lasta: poika ja pieni tyttö.
Kaksitoistavuotias hän on ja käy kansakoulua.

Siinähän olikin kyllin tietoja yhdeksi kertaa. Sitä Aune vaan katui,
ettei hän ollut antanut hänelle kättä, kun sanoi hyvästi. Olisi
pitänyt puristaa sitä konttaista kättä. No nyt oli arvon kintaat.
Jospa lämmittäisivät sydänraukkaakin, joka ehkä vilusta värisi isän
kuluneen takin alla!

Leena kantoi vinniltä senaattorin käytettyjä vaatteita. Niistä he
valitsivat paksuimman ja lämpimimmän puvun, joka oli pienennettävä
Laurille. Onneksi oli Leena, jonka isä oli tehnyt räätälintyötä,
ennen kotonaan oppinut ompelemaan miestenkin vaatteita. Senvuoksi
olikin hän aamulla ottanut mitan Laurista noin vaan huomaamatta. Ei
nyt siis muuta kuin ryhtyä työhön.

Aune puolestaan oli alkanut kutomaan sukkaa. Ilo ja onni loisti
hänen silmistään, kun hän istui siinä ikkunan alla tuon tuostakin
katsahtaen ulos kadulle. Siellä liikkuivat ihmiset talvitamineissaan,
mitkä ajaen, mitkä kävellen. Viluisilta näyttivät kaikki. Ja kaikki
tuntuivat niin rakkailta Aunelle.

Tuisku oli tehnyt korkeat kinokset esplanaadiin. Kuinka valkea,
kuinka häikäisevän valkea oli siellä hanki! Aune etsi muististaan,
oliko hän nähnyt mitään muuta niin valkeata. Niin, vaahto, jota
aallot myrskypäivinä ajelivat Ahtolan rannikolle ja kenties joutsenen
siipi sekä liljan lehti.

Ja nyt johtui hänelle mieleen ihana kevätaamu pari vuotta takaperin.
Häntä lykättiin pyörätuolissa pitkin Kaisaniemen puistoa. Joutsenet
uiskentelivat lammikossa. Pysähdyttiin siihen rannalle ja Aune
heitteli niille ruokaa. Seuraavana päivänä oltiin äidin haudalla.
Siellä oli valkea lilja juuri levittänyt lehtensä aamuauringossa. Ja
Aune oli silloin ajatellut, että kumpikohan on valkeampi joutsenenko
siipi vaiko liljan lehti. Ja jäljestäpäinkin oli hän sitä ajatellut,
mutta ei hän ollut tiennyt kumpiko.

Ja kun hän nyt istui siinä katsellen huikaisevan puhdasta hankea, ei
hän enää etsinyt vertailuja, mutta hänen sieluunsa nousi ajatus, että
noin, juuri noin puhdas mahtaa hyvän ihmisen omatunto olla. Ja syvä
kaiho täytti taas mielen. Aune muisti nyt, että juuri samanlaista
kaihoa hän oli tuntenut katsellessaan vaahtoa rantasella ja niinä
kevätaamuina puhtaan puhtautta ihaillessaan.

Leena selitti että se kaiho ei ollut muuta kuin ihmishengen ikävä
sitä korkeinta puhtautta, josta se on kotoisin ja johon sen on
palattava. Syvälle on se kaiho juurtunut ihmissieluun, mutta
maallisen elämän kirjavassa leikissä sen ääni usein vaikenee. Ei ole
kultaa kaikki se, mikä kiiltää vastaamme vaihtelevista muodoista
eikä taimi viattomuuden kukkaset joka tarhassa. Eikä taimi ne aina
ihmisrinnassakaan. Mutta autuaat ovat puhtaat sydämmestä...

Olipa heillä nyt kiire. Leena ompeli neula kuumana ja Aunen sukka
kasvoi kasvamistaan. Ei ollut heillä nyt aikaa pitkiin pakinoihin
eikä paljon mietiskelyynkään.

Se ajatus vaan tahtoi vaivata Aunea, että kun sillä on äitipuoli,
niin jos se ei olekkaan hyvä Laurille. Aune tosin ei tuntenut ketään,
jolla olisi emintimä, mutta saduissa ja kertomuksissa ne aina
vihasivat ja kiusasivat lapsipuoliaan.

Leena kyllä tunsi monta emintimää, hänellä itselläänkin oli ollut,
eivätkä kaikki suinkaan rakasta lapsipuoliaan niin paljon kuin
pitäisi. Voipi olla syytä lapsissakin, eikä voi tuomita ketään, ja
toivottavasti Laurin emintimä on hyvä hänelle.

Aunea vaan peloitti, niin, häntä aavistutti niin kummallisesti, että
ei, ei ole Laurin emintimä hyvä hänelle. Minkästähden hän muuten
olisi niin surullisen ja kärsineen näköinen? Jos Leena vaan olisi
nähnyt kuinka arasti ja säikähtäneenä hän katsoi Auneen, kun laukku
vahingossa löi sängyn laitaan, aivan kuin olisi pelännyt kuulevansa
tylyn sanan tai saavansa rangaistusta. Aunen sydäntä vilhoi ja
kouristi eikä hän jaksanut ajatella loppuun sitä ajatusta. Turhaan
koetti Leena johtaa puhetta hauskempiin asioihin ja isäkin tuli
kotiin tuliaisineen ja helline sanoineen, mutta Aune oli surullinen
sinä iltana.

Vasta myöhään illalla, kun tulet jo oli sammutettu ja Aune oli saanut
uskotuksi surunsa ja huolensa Korkeimman huostaan, vasta silloin
alkoi hän rauhoittua.