II.

Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan
mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi
olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla
maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten
vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut
töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa
keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli
täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat
riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui
heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä
oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt,
oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut
kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin
huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa
pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta,
jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

— Sisään — kuului sieltä iloinen ääni — ooh, sinäkö sieltä tulet,
kuinka hauska! — He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät
istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

— Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma
matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

— Muutamat pelkäävät takatalvea — sanoi rouva Aarnio.

— Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on
kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

— Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä
puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka
sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti
huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat.
Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino
nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa
vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat
vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen
kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja
ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja
pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen
tavaran paljoutta — viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita
y.m. — joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa
rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan
vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta
siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren
neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä
nuoruudenunelmata.

— Oi, täällä on suloista, — sanoi rouva Heitman kuin itsekseen —
ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen
ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui
mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena
ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat
ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän
onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä
enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei
tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä
pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani
harvain kanssa koko kaupungissa.

— Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt — sanoi hän.

— Kun et vaan luulisi liikoja — virkkoi rouva Aarnio
nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä
neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen,
kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna.
Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti
kutsuttu hyväilynimellä ”mesimarjan kukka.” Hän katseli maailmaa
raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

— Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa — jatkoi
rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

— No niitä teidän seurustelujanne — jota ei saa seurustelemaan edes
naapurien kanssa.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen
ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja
kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää
sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he
olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin
täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet
luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä
vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu
usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet
kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva
Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata
kauppaneuvos Aarnion ovia.

— Että hän on Eevan äiti — ajatteli hän vieläkin yhä ääneti
katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän
niin monasti, oli kuullut sanottavan — Alma Aarnio on yksinomaan
käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen
näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi
nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut
kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta
aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin,
sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä
kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan
ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa
vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki
onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin
silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

— Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? — ja rouva Heitman katseli häntä
yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti
olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa
loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa — sen hän nyt
huomasi — kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi
yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä
mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä,
nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin,
muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa
hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku
Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta
siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen,
joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän
olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna
kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että
hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin,
joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties
kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se
maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

— Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär
— sanoi hän.

— Sinä haaveilet Hanna — torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän
leikillisesti:

— Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin
valita, ottaisin empimättä pojan.

— Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja
mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

— Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat
naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että
Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma
oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin
hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä
jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen
alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen
Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa
ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. — Kun pääsisi alkuun!
Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja
Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä.
Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne
hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

— Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä — sanoi hän.

— Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin
kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin
pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään
liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain
liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä
ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä,
että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? — Kenties he perältäkin
molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa
ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta,
aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä
se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! — Nyt, nyt oli otollinen
hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa
sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

— Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

— No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.
Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

— Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten
muinoinkin! — Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan
vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

— Nyt vien sinut katsomaan niitä.

— Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan
Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina
siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

— Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? — Hän
antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan
muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä
palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen
sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi
katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama
arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi,
että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka
ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen.
Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin.
Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat
peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein
supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja
hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

— Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista — selitti rouva Aarnio.

— Isällä ja Eevalla on hyvä aisti — sai hän vastaukseksi.

— Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui
oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa
kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen
vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen
kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja
sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea
tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla
puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin
pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia
purettiin.

— Kas tuollaisesta minä pidän — sanoi rouva Aarnio — toiminnasta
ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on
toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. — Katsohan tuota
miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

— Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan
siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes
Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan
alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja
annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi —
meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen — sinä kyllä tunnet hänet
vanhastaan.

— Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia!
No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin
vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

— Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä
reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat
koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä,
joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä
rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin
uuvuksiin ajettu hevonen.

— Hengästyikö pikku hepo? — puhui rouva Aarnio hyvitellen — tekisi
oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole
voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki
aavain vetten!

— Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla — pyysi rouva Heitman —
ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

— Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

— Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

— Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin
kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin
hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi
luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka
ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko
he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

— Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! — huudahti rouva
Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion
jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut
jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen
silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin
mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan
povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee
ja suuria voittojaan? —

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran,
nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta.
Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään
siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei
jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli
hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin
askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä
tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli
uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä,
hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton
mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen
haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen
ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä
olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien
alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut
niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin
suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut
esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun
hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin
ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. — Tavaroitaanko hän
laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. —

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet
häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa
laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään
tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. ”Minun mieheni on
hiukan epäkäytännöllinen” — niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka
väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten
halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen
maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä
siitä ohitse.

— Näkyykö siellä meidän ukkoa? — kysyi rouva Aarnio punakkana
emännänpuuhista — päivällinen olisi valmis.

— Taisi se kävellä siellä.

— Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä
tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä
näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet
pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

— Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia — vastasi vieras
hämillään.

— Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain
ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän
hämilleen.

— Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

— Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua?
Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä
ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset
voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi
pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin
esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta
muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun
tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi...

— Rauhoitu, rakas ystävä — keskeytti hänet rouva Heitman — minäkö
olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? — hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta
— se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon — kun
kauppaneuvos astui sisään.

— Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan
kysyvästi — oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

— Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme
leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle
kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas.
Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota
vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä
kiikariin.

— No, sitten olette nähneet siellä minutkin — sanoi Aarnio.

— Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin
kasvoillenne — vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut
niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi
hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli
seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän
kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen
äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

— Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole
leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet
selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä
puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla
on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta
rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi
anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

— Kuinka lieneekin — vastasi rouva Aarnio iloisesti — tyytymätön
en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

— Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä —
sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle — niin vain ”rakkaus
on kärsivällinen ja laupias.”

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin
äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi
nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään
siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän
tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen
osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi
hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi
tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan
muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät
sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

— Näittekö te, hyvät ystävät — katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden
— niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella
kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen
vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole
vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan
se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä
ajelemassa ukkoinemme — hän iski veitikkamaisesti silmää rouva
Heitmannille.

— Vai otetaan ukotkin mukaan — myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

— Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

— Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer — sanoi
rouva Aarnio — ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

— Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas — puolusteli rouva
Heitman — hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan
vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä
häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua
käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat
sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

— Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan — vakuutti Aarnio
— hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani.
Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy
menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin
ihminen. Sääli on lapsia.

— Säälipä kyllä — sanoi rouva Aarnio — pojasta nyt ainakaan ei
mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko
pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei
pukahda, mitä hautonee mielessään.

— Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta
keväällä — tuumi kauppaneuvos — sillä nyt häneltä ainakin on tie
suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä
siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

— Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi — sanoi rouva
Aarnio hiukan ivallisesti.

— Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin — virkkoi Aarnio.
Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti
kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen,
että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään
koko taiteen harrastuksesta.

— Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa — puolusteli rouva
Heitman — jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan,
ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja.
Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi
ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin
hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen
ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista
ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä
taipumusta.

— Sangen ihmeellistä muuten on — jatkoi Aarnio — että hänen
tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia,
lahjakas ja ahkera myöskin.

— Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin — sanoi rouva
Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin
kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman
matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman
kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä
kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy,
että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

— Hänen kohtalonsa on todellakin kova — sanoi rouva Heitman ja
kyyneleet nousivat hänelle silmiin — muistelen kuulleeni, että hän
pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

— Ties sen — sanoi rouva Aarnio — heikkohermoinen hän aina on
ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

— On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää
— sanoi Hanna — näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi
määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan
heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä
tukalaksi.

— Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä —
jatkoi rouva Aarnio — olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin
jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

— Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti — sanoi kauppaneuvos
totisesti.

— Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt
raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari
hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

— Siellä hän nyt kävelee — sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat
ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä
vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä
aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten
pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

— Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta — kertoi
rouva Aarnio — kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus
uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin,
varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on ”tieteillyt” niinkuin
esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia
liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että
oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan
pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän
muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja
koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan,
sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan
ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli
todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko
tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä
tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta,
kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki
sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli
ilmeinen isänsä kuva.

— No totta tosiaan — nauroi rouva Aarnio — etteikös sen ole nenä
noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi
muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten
taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää
yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan,
napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee — kumma ettei
lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on
vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän
päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee
kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat
kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon
aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan
kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus.
Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää
otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä
tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä
tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta
miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten
sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän
kysyi itseltään:

— Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä,
pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin
jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja
luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa
päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä
huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta
hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä,
tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin
voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään
loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän
onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä
elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

— Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän
on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii
tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei
huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita
huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa
kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein
tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä
juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän
tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä
lapsensa.

— Sellainen hän on — sanoi Aarnio — aina ystävällinen varsinkin
vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

— Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa
— huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi
yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta
vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään.
Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä
jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan
tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon
romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien
kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan
sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. —
Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää
vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain
varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen
kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että
ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet,
tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, — suurten,
kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot,
paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin
puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. —

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman
säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän
pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin.
Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen
lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda
tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän
oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän
maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa,
jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen
vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli
itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat
haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi
ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet
vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi
värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman
nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli
nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs
englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä
merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki
sellaisen.

”Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat,
millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi
paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen
luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja
voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina
on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin
kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä
puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias
olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon
palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!” —

— Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas —
sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet
soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten
aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois
olevaisuuden ahtailta aloilta.

— Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas — sanoi Alma Aarnio
— mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin
kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin,
enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua
kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja
hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

— Sinä et soita enään, Alma — sanoi hän vältellen — se on vahinko,
sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis.
Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

— Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni —
vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti — tässä maailmassa
valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules,
Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on
huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään.
Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan
osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna,
uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä
kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

— On sanottu että se ei sitä tee — vastasi Hanna Heitman — mutta
minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä
voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella
tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan
lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja
monesta muusta seikasta.

— Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä
vähän värähteli — sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä
ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he
kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat
ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä
sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken
tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin
kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen
pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin
paha aavistus.

— Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? — kysyi
Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

— Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa
liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan
kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee
aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan
äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä
kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden
henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet
lumoihinsa?

— Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi
Väinöön? — kysyi Hanna Heitman.

— Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen
läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet,
että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi
kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi
mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen
antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja
saadakseni heidät eroitetuksi. ”Mikä on kaukana silmästä, se on
kaukana sydämmestäkin” sanotaan.

— Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän — sanoi
Hanna Heitman ja huokasi syvään —

mitä taidamme ihmiset poloiset
elon lankojen kehrääjille?

— Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen — jatkoi Alma Aarnio
levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti
ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en
tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on
varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä
luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli
itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän
täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin
mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen
Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli
uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja
koko Aarnion perhettä kohtaan.

— Koeta rauhoittua, hyvä ystävä — sanoi hän tarttuen Almaa käteen
— minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton.
Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä
ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys,
pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja
monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne,
mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi.
Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen
kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin
vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty
ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa.
Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen
tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman,
ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi
heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista
sanoistasi päättäen on niin jo käynyt — hän näkee vain Eevan, kuulee
vain Eevan äänen. — Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä.
Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen
kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se
maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma,
ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä
hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen
rohkeutta.

— Mielikuvitusta, ystäväni — sanoi Alma Aarnio surullisesti — sinä
elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten
hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin
olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa,
että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä
keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy
ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen
sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen
näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä
ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena
ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli
välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan.
Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata
lyöntiä.

— Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän
hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt
kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän
kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet
vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki
hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei
ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä
seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen.
Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä
vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut
jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla
virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän
asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben
rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin
nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin
kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja
äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua
tiepuoleen itkemään. — Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen,
vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta.
Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin
reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren
kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin
suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan
nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita
vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän
viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet
tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein
puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli
oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa
niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan.
Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä
kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö
jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä,
näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin
päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä
vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin?
Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui
suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan
kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli,
aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva
käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa
heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon
kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen
vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

— — mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä
uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä,
arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän
silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe
selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat
ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme,
vanhukset salomaan mökissä.

— Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme
korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää
suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan
alttiiksi, niinkuin...

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän
pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen
vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.