XII.
Eeva oli kotimatkalla.
Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat
tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas
samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse
oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.
Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut
yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi
voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos
ikkunasta, jonka hän oli avannut.
Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi
auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi
loitommas laivan kyljestä.
Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.
Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden
sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.
Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa
otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain
huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.
Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut
oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?
Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin
oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli
harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän
sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt
esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.
Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden
tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko
ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä
nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa,
olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt
kenen.
Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen,
kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.
Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli
oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken
taivalta.
Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi
sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän
hengitti sen viileyttä.
Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin,
unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt
yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.
Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät
hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.
Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut
tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka
hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.
Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?
Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut
mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei
ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.
Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.
Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen
osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista
kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä
kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan
ja hänen piti palata sinne syksyllä.
Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties
vain väsymyksestä.
Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit
kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta,
kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri
veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan
järvessä.
Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja
oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä
otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene
kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.
Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin
omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään,
että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin
huimaavan kiireesti.
Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan.
Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan
kyljessä ja nukahti siihen. — —
Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja
katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat
risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri
taivaanranteelle.
Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin
korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.
Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä
etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa
käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten
hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova
jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen
alle.
Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? — kuolla, kuolla
— häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut
milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan
päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan
ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat
jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.
Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut
ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli
tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä
ihmeellisesti.
Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.
Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:
— Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän
nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän
aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.
— Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin
minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi
äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan
kirkkaan sinen...
Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.
Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että
siellä oli useampia laulamassa.
Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti
rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja
ytimien.
Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin
oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka
katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein
tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt
tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti
vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.
Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.
Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.
Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti
ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan
ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan
asettumaisillaan.
Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat
luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan
”vaikene” sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin
valtain täytyvän sitä totella.
Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä
kohtausta.
Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.
— Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista
nähneensä — sanoi hän.
— Kutka laulavat? — kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.
— Uskovaiset pitävät hartaushetkeä — kuiskasi hän, ääni vielä
vavisten säikähdyksestä — he ehkä ovat meidät pelastaneet.
Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua
ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä
vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut,
kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. — —
Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.
Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen
mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan
onnentunteeseen.
Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti
hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin
erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he
seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.
Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua
luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä
suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.
— Paras stettiniläinen meni parempiin suihin — kuuli hän jonkun
laivamiehistä ilkkuen sanovan.
Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli
rajuilman tuhotyötä.
Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?
Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.
Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!
Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt,
hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.
Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan
välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan
päätä pitempi kaikkia muita.
Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.
Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita
kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään
näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä
taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.
— Hänellekö?
— Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin
tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.
Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain
kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.
Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.
Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän
painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne,
jotka häntä ymmärtävät.
Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.