XVIII.

Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä
kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti
näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa
hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat
nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen
ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon
merkitsevänä.

Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät
käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?

Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin
oudoksuen moista hiljaisuutta.

Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin
salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen
luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä
loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties
vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.

Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen
olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten
ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä
liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.

Mutta ei kuulunut ajajaa.

Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää
ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät,
missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin
odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät
saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana
reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?

Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? —

Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena,
murtuneena, toivotonna.

— Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras
vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä
ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan —
haaveilijoita ovat toiset — hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.

Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.

Ovelle kolkutetaan.

— Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?

Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:

— Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis
toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu
muualle, tulin ajatelleeksi... tekisitte minulle todellakin ilon, jos
tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein
siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä.
Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani...

Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua
hämmästyksestään.

— Että apu oli tuleva sieltäpäin! — Siitä hän ei olisi voinut
uneksiakkaan.

— Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni?
— ajatteli Alma Aarnio.

Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei
ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen
kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja
osanotto.

Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään,
mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa
ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi
sulaa kuin routa päivänpaisteessa. —

Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin — tieteen palvelukseen —
niinkuin kirjeessä oli ollut. — Meillä ei ole varaa jättää sellaista
kykyä maaseudulla maatumaan.

Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo
olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla,
päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.

Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän
oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän
ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten
kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui
hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi
ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän
oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.

Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen
niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain
rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat
suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat
vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! — —

Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin
lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen
uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain
mielikuvituksen maailmassa.

Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja
hellempänä kuin milloinkaan ennen.