X.

Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön
usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan,
vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui
herttaista yöuntaan.

Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä
tungeskeli taajassa.

Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen
keulansa ulapalle sankkaan usvaan.

Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei
ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään,
toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä
kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan.
Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut
annettaviksi lähtevälle.

Ken se sitten oli?

Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan
hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen,
joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä
kaiken — eikä se enään ollut nuorimpia — oli uinaillut sisäjärven
rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa
puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan
suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein
ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren
maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista,
jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän
rauhallisia rantojaan.

Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt
heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän
ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.

Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen
edustajan, esimerkiksi laulajan — eikä se kuitenkaan koskaan
laittanut parhaimpiaan — heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty
merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen
vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.

Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla
edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen
ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.

Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.

Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä
värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen
matkaan lähtijän saapumista.

Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli
saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo
alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä
levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan.
Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat
taajan ihmisjoukon lävitse.

— Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä — sanoi kauppias
Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle — se loukkaa minun
kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi
kiellettävä.

— Anna jyristä — vastasi Rimpi — ei nyt jouda Aarnion pajan
palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä
tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.

Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli
aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.

— Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita — vastasi Leivo tahtoen
lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen
jäähyväispuheensa valmisteluun.

— Tokko noita liikoja liene — arveli Rimpi — leveä elämä vetää
paljon.

Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä
asianomainen vielä ollut rannassa.

— Kenties hän ei tulekkaan — sanoi pormestarinrouva vieressään
seisovalle viskaalinrouvalle.

Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden
plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:

— Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen
päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan
auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina
saanut seurata omia mielijohteitaan.

Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät
rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain
rauhoittua ja malttaa mielensä.

— Siinä hän on — kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja
surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.

Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa
puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.

Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat
mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen
oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun,
jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.

Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he
päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat
hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä
ystävällisesti hänen rintapieliinsä.

Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti.
Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin
erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt
eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle
ystävällisen sanan.

Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.

— Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!

Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella,
oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme
hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:

— Kokonaan siihen, ei puolittain! — yksi päivä sinun
esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. —

Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen
ja alkoi juhlallisella äänellä:

— Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan
teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette
meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen
mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme
teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän
omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden
kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä
vastassa ylpeillen ja iloiten...

Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.

Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.

— Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka
vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa — maineen ja kunnian
tähden!

Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput
rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin
niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.

Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä
heidän kanssaan!

Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista,
katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi
silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen
harminsa syväksi sääliksi.

Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän
silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.

Hänen sydäntään kouristi. — Eikö siellä sitten ollut ketään, joka
olisi voinut häntä ymmärtää?

Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan
äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen
tiesi, minkätähden ”pikku Eeva” nyt lähti matkaan.

Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi
hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään
hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen
puolestaan jotain erinomaista.

Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan
Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä
ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi
tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi
purjehtimaan.

— Hänkin sen tietää — ajatteli Eeva — ja sitten on jälellä vain
yksi, — se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin
kulmalla vähän erillään kaikista muista.

Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:

— Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain
sentähden, että olen sinun ystäväsi. —

Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.

Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.

Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon
armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut
eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen
pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema
sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän
näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli
kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.

— Noin, noilla paikoin... — Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei
kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.

— Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy
pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.

— Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden
kukkuloita...

Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa,
ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen
ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja
siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne
päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti,
sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. —

Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä.
Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää
pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli,
että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä
näkemästä tulevia tapahtumia.

Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:

— Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö
sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,
jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin
aarteeni. —

Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään,
jota hän ei voinut selvittää. —

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta
perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen
ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä
suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen
ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.

Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain,
hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.

Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän
oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.

Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle
hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle
kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.

Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti
luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.

Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat
toisensa.