XIII.

Isäpuolen luona.

Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden
asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen
raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen,
jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada
omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara,
tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt,
mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.

Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella
omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen
sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla
portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen
tuomari.

Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin
verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen
kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen
lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla
päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin
päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu
näyttää, kuinka varakas talo oli.

Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä
äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka
tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet
syliinsä:

— Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että
viipurilaisiakin tänne taas eksyy!

— Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani
matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.

Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta
miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja
Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa,
asessori Vasseniuksen holhottaviksi.

Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori
mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi
Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.

Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen,
sanoi hän nauraen:

— Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna
kättä Johanille.

Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa.
Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa
sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta
kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi
paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi
Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja
kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:

— No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?

Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle
kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat
supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:

— Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja
lapsuudenystäviä!

Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden
ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen
tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja
pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten
koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki
hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän
katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset
silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään
oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin
oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.

Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän
seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen
arkuudestaan ja sanoi nauraen:

— Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän
kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt
mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan
kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim Freseä
? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan
uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?

— Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.

— Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa
puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin,
Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.

Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen,
nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän
oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui,
Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi
nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut
tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen
ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään
nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen
keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.

— No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän
suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.

Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:

— Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä
suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista.
Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut
mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään
tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa
ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan
heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan
kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien
naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä
laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan
tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä
näyttäisi perhekuria.

Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he
saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen
tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.

Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta
vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.

Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella
häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin
perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja
kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä
silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul Moijistakin,
jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti
tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä
ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että
Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori
Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen
tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi
kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän
tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.

Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen,
ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui
talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen,
viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka
huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan
tunnettua nuorta miestä.

Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim
huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan.
Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus de la Gardiesta,
ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan
myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän
Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut
taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän
oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli
viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun
vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta
kuninkaasta.

— Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti
sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta
meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus
mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta
pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin
jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen
myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki
pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja
poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä
syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden
vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella
uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.

Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan
kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan,
nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä
mielipiteet.

— Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin
maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa
taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä
mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja
hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.

Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi
asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.

Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen
hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan
Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut
ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi
Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua
ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan
heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.

— Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.

Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan
kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta
kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.

— Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo
pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa
suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme
hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin
iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen
ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan
meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen
mahdollisuus sitä suurempi.

— Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi
Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja
tahdomme saada perintömme.

— Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen,
sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta
mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja
nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme
irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa
odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä
toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen
rahansa mielellään omassa talossaan.

Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret
miehet ilmaisivat kiukkuaan.

— Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob.
Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö,
mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan,
kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko
nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille
ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.

Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan,
saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta
tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa
Barbara jo odotteli.

Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää
rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui
Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi
paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu
molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo
olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut,
miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.

Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei
Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen
meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla
tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat
ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä
väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi
hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja
hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.

Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes
velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki
uneksijasta toimivan miehen.