XXII.

Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.

Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas
ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen
puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista
kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä
pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut
kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana.
Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen
suuri ihailijansa.

Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan
riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja
huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold Ruuth
aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan
vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja
pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.

Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet
läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että
Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen
puolen kanssa.

Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen,
ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi.
Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon
penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran
virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen
penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.

Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään
tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta
ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä
kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin
asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan
kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin
seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim Barbaran,
hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi
Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon
pihalle.

Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he
tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta
kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla
ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa
Katarinaansa.

— Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi
Barbara Jokkimille.

Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona,
Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella
puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin
oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja
huudahti:

— Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo
tänne näin keskellä? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko
asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?

Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui
senvuoksi:

— Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.

— Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.

— Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut
heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä
sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.

— Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.

Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:

— Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut,
koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?

Barbara vastasi tähän:

— Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun
tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin
ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan.
Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat
viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.

— Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?

— Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut,
lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän päästä
täällä.

— Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold.
Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen
puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole
pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että
tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko
sitä ajatelleet?

— Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin,
että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua,
tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin
asioissa kaikki hyvään päin.

Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti
Bartoldiin.

— No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän
toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi
kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin
asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on
muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.

— Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.

— Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan
ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo
pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät
askeleensa, hän saapuu portaita ylös.

Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään
poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä
vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut
taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.

Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä
heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata,
vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:

— Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan
asessori Vasseniuksen?

— Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain
häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan
kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että,
mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta
sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta,
vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä
kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä,
ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.

— Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.

— Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa
tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut,
että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää,
mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä
jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi
sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa
pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä
kuin hänkin.

— No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan
tullut, sanoi Bartold.

— Kuinka niin? kysyi Katarina.

— Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.

— Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo
siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran
perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin
mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta
muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään,
että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja
tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli
omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo
kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen
läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä
läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin
Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!

Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään
pöytään.

Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän
huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.

— Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi,
sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja
tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut,
ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.

— No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.
Mitä ne meistä ajattelevat?

— Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold.
Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta
kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen
rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin
sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni.
Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla
ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä
kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän
taloon kannettiin.

Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi
joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä
alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.

— Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan
omiin hoteisiisi! lausui Bartold.

— Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä
jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta
piittaa?

— No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi
Bartold nauraen.

— Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa
yhdessä rinnatusten seisovat!

— Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.

— No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan
kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä
ruvennut tekemään.

Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari
ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja
niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.

— No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan
osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria.
En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.

— Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän
sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.

Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän
karkausmatkansa.

— Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella
ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli,
kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt
perinnöksi.

— Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille
sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle
päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.

— Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität,
sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi
saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä
vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia
ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle
asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka
mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin
siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen
saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän
kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei
enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken
kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita
selvittelemään?

— Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa
seurassa olevan tulossa tänne.

— Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada
sanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun
äidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä
heiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta
kertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa
tehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen
elettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua
kaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik Königin
seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen
aikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen.
No, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen
ja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori
saapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto
minun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen
nöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun
kanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset
pidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori
saapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan
saadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.

Ja niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää
aikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja
monen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.

Tätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille
silmää.

— Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa
taipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että
hän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on
rakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan,
kyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset
pöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.

Nuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä
tolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä
touhussa ja sanoi:

— Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte
ja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän
seurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan
mitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan
häntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä
jouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin
äsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman
hyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan,
sillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.

Hän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen
arvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut
tämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.

Jo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka
Jokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen
ja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan
Viipuriin.

Tämä oli jotain aivan odottamatonta, jotain aivan uutta.

Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen
tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään
ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia
niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.

Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli
oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan
tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.

Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori
Vasseniuksen saapumista.

Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja
riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja
aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli
hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon
ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa,
joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin
tulliportin kautta.

Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin
taloon ja huusi täyttä suuta:

— Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!

Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään.
Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli
oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin
arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava
pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.

Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille
ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä
suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita
hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa
lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa
hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi
kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.

Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä
hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu
ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla
hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä
lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi
kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan
permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja
tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku
arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä
tuiman toitotuksen.

Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin
pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja
varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli,
kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä
erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori
oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä
voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.

Vihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.

Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan
poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt
vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König,
syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.

Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten
ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja
maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

— Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan
aikaan.

— Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi
Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki
kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.

Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen
vihamielisen kantansa.

Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin
kuultavaksi, lausui hän:

— Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo
näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.

Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa.
Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun
oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.

— Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat
tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien
kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin
tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin
totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy
päästä!

— Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi
asessori kiivaasti.

— Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen
rauhoittaa miestään.

Mutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä
häväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet
syrjään ja sanoi:

— Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä,
että teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista
suoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte,
kuinka ankara laki on siinä suhteessa.

— Viis minä laista silloin, kun tahdon poikani naittaa! sanoi
Katarina.

Ärsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä
sinuttelemaan.

— Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.
Eiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on
sitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.
Poikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?

— Se on asia, joka ei teihin laisinkaan kuulu, sanoi asessori
kiivaasti.

— Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä
kiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella
tarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.

— Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi
asessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin
hänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa.
Heidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä
keskeneräiseksi.

— On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä päivänä
oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa
heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he
saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä
vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet
antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin
palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee.
Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita,
jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.

— Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä
seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.

— Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu,
sanoi maaherra.

Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka
vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.

Tämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.

— Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.

Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen
taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:

— Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen
virkamiestä!

Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen
ruumiinsa takaosaan.

— Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!
Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!

Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä
tämän kiukku nousi korkeimmilleen.

— Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että
läjähtää! huusi hän.

— Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä
varten, kuului samalla ovensuusta.

Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän
paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti
arveluttavalta.

Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä
riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti.
Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:

— Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?

— Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä
oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut
lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.

Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat
yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet
hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.

Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien
asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja
jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa
hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä
pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi
toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta
hän ei päässytkään.

Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä
estämässä.

— Mene pois tieltä, sinä senkin västäräkki! huusi Katarina.

— Tyyntykää, rouva, tyyntykää, antakaa minun puhua! sanoi Paul.

— Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä
vankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee
lyödä!

Hän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä
vierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin
tarttunut keppiin ja sanoi:

— Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon,
jolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.

— Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa
kädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!

Hän koetti kiskaista keppiä vapaaksi.

— Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen
siksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen
vaaraan.

— Minun täytyy saada niitä nuijia! huusi Katarina.

— Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi
Paul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.

Paulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.

— Ja mikä on tuo nuija?

— Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja
asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada
herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.

— Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan
tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?

— He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul Moij
. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut
käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja
vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra
on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta
asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu
turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä
hyväksenne.

— Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten
houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos
oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen.
Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan
voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.

Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti
rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa
hän astui vierashuoneeseen.

Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla
oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja
uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja
molemmat hänen veljensä.

Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun,
mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista
itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän
ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki
konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.

Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina
astui sisään.

— Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia?
huusi hän.

Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä
hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo
Katarina:

— Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka
eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta
ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti
tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko
sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen,
mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta
otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin
että istuinpaikoissasi tunnet.

Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon,
että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli
varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja
kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut
kuulla:

— Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien
näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä,
että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla,
että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää
tavallisen ihon väristä.

— Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.

— Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet
usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret
päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta
kaikesta.

— Vannotte sen?

— Vannon.

— Kaiken pyhän nimessä?

— Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.
Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!

Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka
nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi
sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori
heitä jäämään ja sanoi:

— Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet
liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita
sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän
järkevästi voida tästä asiasta keskustella.

Sotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.

Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän
silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he
väistyivät epäröiden vangittujen luota.

Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian
kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet
hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle
hiljaa:

— Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi
turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat
tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille
tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.

Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka
lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon
joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän
oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä,
niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi
kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:

— Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä,
niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.

Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja
poikansa keralla seurasi häntä.

Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin
hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.

Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei
voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille,
koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki
entiset määräyksensä.

Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja
puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja
nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.

Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän
kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:

— Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa
pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone
tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin.
Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin
kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää,
pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän
talon palkit keikkua kestävät.

Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin
hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti
aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään
tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi
kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan
kohdalta ja jatkoi hyppyään.

Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti
käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun
tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä
ja maljoja.

— Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää,
sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen
se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin
käsittelen, ettei hän ainakaan istumaan kykene.

Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani
sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen,
ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.

Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux.
Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa
puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan
vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi
hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi
nyyhkyttävällä äänellä:

— Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka
lämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa
mielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin
täysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla
äänellään:

— Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi
hän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta
saa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.

Kun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan
syrjään ja sanoi hänelle.

— Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet
täällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet
aivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille
sanonut?

— Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi
Katarina ylpeästi.

— Mitä salaisuuksia sinä tiedät?

— Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla
jotain omiakin asioita tiedossa.

Syyt illan odottamattomiin vaiheisiin saivat Jokkim ja Barbara kuulla
Paulilta.

— Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin
tähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain
hyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.

— Ainakin se, että tällä tavoin olen löytänyt onneni, sanoi Jokkim.

— Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion,
sanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka
ei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa
olemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva
luonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut
huomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa
pari sanaa kanssani.

Tanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku
toisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.

Aterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista
hyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko
kutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon
rouvasta.

Talviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat,
ja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai
taluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.

Ukko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja
oli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo
kuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.

Vieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle,
vaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen
runsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän
jokaista saajaa varoitti sinä tavallista hartaammin lukemaan
jumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.

— Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun
hän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen
jälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin
armollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja
armollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on
samaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi itki jäykkä Katarina ilosta.

Kun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa
jälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua
kohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan
kupariplootun ja pani sen pojan syliin.

— Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei
sitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi
möykyttää!