VI.

Tyrmässä.

Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi
hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen
sanovan:

— Kuka siellä?

Paul tunsi heti äänen ja vastasi:

— Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän
anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.

— Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?

— Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.

— Kuinka niin?

— Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä
ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.

— Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta
maaherran käsiin?

— Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä
huostastaan muuten kuin henkensä keralla.

— Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut
noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei
ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen
miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.

— Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä
jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta
pois.

— Se voi kestää hyvinkin kauan.

— Sitä en usko.

— Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?

— Ei ole.

— Mitenkä siis voitte noin sanoa?

— Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa
vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa
sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee
ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen,
ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin
toimeen.

Jokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.

— Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.

— Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.

— Kuinka niin?

— Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei
sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana.
Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.

Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken
alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan
luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja
toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.

— Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin
on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus
lähemmin tutustua toisiimme.

— Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan
kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen
kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes
minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.

— Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi
Jokkim.

— On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai
käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset!
Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää
mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.

— Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja
siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella.
Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä
paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!

Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja
huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että
kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi
anteeksi tyrmätoveriltaan.

— Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan
kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne
silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin
toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi
lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.

— Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan
voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?

— Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä,
että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen
länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen
jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei
kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki
ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen
sotaretken vapauttaakseen minut...

Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla
vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.

— Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.

— Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi
vanginvartija.

— Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.

Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:

— Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:

— Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä
vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan
tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan.
Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan
hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista
harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin
hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.

Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon
ja kanan isäntänsä tallista.

— Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä
vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme
tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille
ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin
maaherrana.

— Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla
todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu
holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle
voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä,
niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen
tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen
hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi
niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi
tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut
ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä.
Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi
siitä erota, en voi sitä heittää pois.

Hänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.

Paul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.

— Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka
olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en
kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua
silloin, kun tulen heikoksi.

Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet
istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin
vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran
hetkenä tule hylkäämään.