RATKAISEVAT TUNNIT.

Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli
lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko,
ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean
maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen
ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.

Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden
oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin
sydämen pohjasta.

Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään.
Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä
alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa
keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa
hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti
aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä.
Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.

Päiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.

Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli
vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja
pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu
oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia
peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli
ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina
herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.

Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut.
Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja,
jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia
pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli
silloin tällöin kehaissut heitä. — Toisin oli Runoilijan, Tenun ja
Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he
tunnilla osanneet juuri mitään.

Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat
tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei
ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:

— Luottakaa vaan minuun, pojat.

Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen
suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään,
hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.

                                                  ⸻

Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.

Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli
iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja
Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan
sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät
verestivät. — Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului
asiaan.

— Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua,
muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon
uinailuunsa.

Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti
juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän
kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut
juonensa.

— Ehkä Aro tulee taululle.

Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi
siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään.
Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut,
mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.

Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen
teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi
uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät
välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin
mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta.
Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.

— Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän
muistikirjaansa. — Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai
kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan
Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni
värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä...

Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti.
Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti
muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun
vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi
kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin
askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi
häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.

Runoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.

— Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.

Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi
palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat
seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja
Martti Ranta.

Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun
toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:

— Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.

— Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. — Tämäkö sinun
juonesi olikin?

— Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka
tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.

— Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin
sipulista. — Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti.
Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata
kilometrin taivalta toverien käsivarsilla... No, Ström, Puhakka ja
Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna
toisia miehiä sijastanne.

Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka
edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti
raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja
verestävien silmien katse oli harhaileva.

— Mikä Sahran on? kysyi rehtori.

— Ei minun mikään... Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla
äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.

— Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri,
määräsi rehtori.

— Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa
hän horjahti Filosoofin syliin.

Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija
oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli
lääkepulloineen.

— Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.

— Ei erityisempää, heikkoutta vain... Tuota hän minulle määräsi,
vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.

— Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.

— En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin... Luin yöllä
matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin ”Aarne herran rahat
”. En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä
päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta... Siellä luokassa minusta ihan
näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.

— Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. — Sinä olet ollut koko talven niin
väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.

Kun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.

— Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. —
Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.

— Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.

— Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. — Ja tiedättekö,
pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin
tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin ”Taistelua Roomasta
”.

Seuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.

                                                  ⸻

Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri,
miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti
edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen
merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita
luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän
tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti
ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:

— Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi
edistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein
etevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he
luulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä
annan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti
kunnostaudu... Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla
juuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän,
mitä hän tietää...

Puhelin pärähti soimaan. Maisteri Björk riensi vastaamaan.

— Sundberg, sinua kysytään, sanoi hän.. Susi otti kuulotorven.

— Haloo!... On kyllä... Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti
alkaa juuri... Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?... Vai niin,
hän pyytää. Mutta... Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.

Maisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin
asuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut
mieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?

Mutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän
selvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.

— Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan
tunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva
Häggin kuppiin.

Sundberg tervehti vierasta ja sanoi kummastellen:

— Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri,
että sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei
mitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun
välttämättömästi piti tulla.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa.

— Ei meillä ole aavistustakaan.

— Minä luulin palvelustytön soittaneen.

Rouva Hägg purskahti nauruun ja huudahti:

— Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa
kahvia meidän kanssamme.

Sundberg ojensi ärtyisenä kätensä.

— Pyydän anteeksi, minulla on tunti, sanoi hän. — Hyvästi.

— Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata
koulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.

Rouva Sundberg näytti äkkiä muistavan jotakin ja ehätti:

— Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan
nuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin
pahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja
jätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen
noutamassa.

— Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit... Eikö? No
rouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille,
puheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.

Sundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.

’Herra Maisteri!

Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut
omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet
kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole
ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt
isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla
tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin.
Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää
mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.

Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi
niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin
kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin
kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne
parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni
oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen
kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä
entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle
huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää
maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan
maisterin hajuaistia.

Kunnioittaen
Niilo Sora.’

Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja
loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin
selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis
sittenkin viaton, sekin nolostutti.

Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi
koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima
kuulustelu.

Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut
ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.

Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli
itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen
toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden
valtaan.

Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan
luo... Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt
tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta
viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli
oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille.
Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin
minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain
harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili,
Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan
vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat
ikuisuudelta...

— Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä
äänellä.

Tuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.

— Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta
ihmeen levollisesti.

— Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.

— Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.

— Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.

Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan
ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta
viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta
ulos.

Kun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström:

— Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna
meillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo
huomenna.

— Nyt kahvilaan joka manu, komensi Runoilija.

Niilo Sora, seuraten saamiaan määräyksiä, tuli joukkoon.

— Sinä veit kirjeen? kysyi Runoilija.

— Vein.

— Ja toinen on taskussasi? Anna tänne.

— Tässä on.

— No, terve mieheen sitten. Onnea matkalle!

Ja tarkastettuaan kirjettä alkoi Runoilija selittää:

— Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies,
niin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa
meidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin
ettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä
varalta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään,
toimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.

— Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli?
kysyi Pelle.

— En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa
päätellä Niilon kieroista viittauksista.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä oli saksaa aamupäivällä.

Pojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen.
Kaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan.
Tervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:

— Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja
minä olemme vaihtaneet tunteja.

Luokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät
rauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Paalanen tulee taululle ja jakaa janan jatkuvassa suhteessa.

Filosoofi seurasi kehotusta ja alotti.

Pellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi
johtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen
vapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.

— Ei tule mitään, sanoi Susi tyynesti Filosoofille. — Sahra.

Sahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän
toivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen
levollisena.

— Tengström!

Tenukaan ei ollut osaavinaan.

— Ehkä Puhakka ratkaisee probleemin.

Puhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja
suoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.

Sundberg näytti ällistyvän ja mietti vähän aikaa.

Tehtyään merkinnän kirjaansa maisteri jatkoi:

— Paalanen tulee todistamaan sini-väittämän.

Jälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten.
Väittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän
sitä todistamaan.

Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen
hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. — Tuli Seppäsen vuoro,
ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.

— Ström tulee taululle, sanoi maisteri.

Kalpeana ja levottomana Ström totteli.

Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski
jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei
sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi
aikaa, melkeinpä auttoi... Vihdoin kello kilisi.

Sundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.

— Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi
vihdoin. — Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme.
Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.

— Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että
olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme
syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies!
kiihkoili Runoilija.

— Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.

— Sepähän nähdään, arveli Runoilija.