JOULULOMAN ALKAESSA.

Viimeinen koulupäivä, ilon ja kepposten päivä!

Taivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän
puolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden
latvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi
savupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa
katujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat
kuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.

Pelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet
sekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.

Kulmauksessa muuan kahdeksasluokkalainen liittyi hänen seuraansa.

— Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat
jäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.

— Häi no kyllä, vastasi Pelle.

— No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?

— Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.

Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu
korkojen alta.

— Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.

— Älä nyt! Keneltä?

— Sudeltapa tietenkin... Näes meillä oli viimeisissä algebran
kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset
numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa.
Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-,
seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen
muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle
kirjotin: ”Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä.” — No, Susi kun
eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain
marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen
lausettani sormellaan: ”Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?” Johonka
minä vastasin: ”En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti
kuitenkin.” — Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.

— Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle... Mutta siinä paha,
missä puhutaan.

Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri
vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi
poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.

— Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot,
minä sitten tunnilla selittelen... Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän
täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?

Pelle epäröi ja arasteli.

— En minä sitä jättänytkään viime kokeissa, sanoi hän.

— No mutta minkätähden?

— Minä en laskenut yhtään laskua, vastasi Pelle nolona.

— Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja.
Koko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä
yhtään?

Pelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, ”kuin olisi varastanut taikinaa
eikä tietäisi missä paistaa”, kuten hän itse sanoi, myöhemmin
kertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän
ollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan
ollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä
tarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. —
Mutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.

— Se oli niin, alotti hän, — se oli sillä tavalla, että... että minä
unohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut
sellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut
puhua mitään... pyytää lainaksi... Kyllähän laskut helppoja olivat...

— Olisihan kahdeksannelta luokalta voinut lainata tunnin alussa.

— En minä muistanut koko tauluja, ennenkuin olisin tarvinnut niitä.

— Ja voinhan minä sen istunnon antaa nytkin.

Pellen naama venyi pitkäksi.

— Kyllähän maisteri voi, sanoi hän alakuloisesti.

Sundbergia nauratti.

— Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta... Jo minä ajattelinkin.
Ei Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa... Mutta huono
tulee nyt arvosana joulutodistukseen.

Pelle ei enää vastannut. Hyvän tunne ihan kiersi hänen sydänalaansa.

                                                  ⸻

Kun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta
opettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan,
ylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä
pihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.

Vaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla
tapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen
eteiseen, niin sanottuun ”tuuttiin”. Sinne hiipivät pojat
pakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille
vieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka
saapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki
ja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla
”tuutissa”, vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän
pääsi pujahtamaan ovesta ulos.

Kun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään
takaseinälle huudahtaen:

— Älä tähän tuppaa!

— Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä
voimainsa takaa.

— Sikemmäks, sano Tyski sialle! huusi seuraava.

— Älä tuppaa tulelle, sano Iitin mies sudelle!

Sysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt
kaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän
kieppui kuin hornan kattilassa.

— Älkää helkkarissa! Vihot hajoaa! koetti Pelle huutaa.

— No älä niitä minulle tuo! sanoi muuan tyrkätessään.

— En minä niitä pitele! lisäsi vastaseinän mies.

Vihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma
syöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.

                                                  ⸻

Ensimäisellä tunnilla oli historiaa.

Töin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän
tullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan,
kasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan
ja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli
aina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.

Nähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi
tuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa
kumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli
valoisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen
vaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei
ollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.

Sankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana
kohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen,
yksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa
saappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan
oikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan
luona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava
voitto...

— Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla
äänellä.

Runoilija kimmahti pystyyn, sävähtäen punaiseksi.

— En, vastasi hän hiljaa.

Rehtori katsoi häneen pitkään. Sitten hän sanoi ystävällisemmin:

— Oletko sairas? Näytät kovin kalpealta ja väsyneeltä.

— En ole.

Syntyi hetken vaitiolo.

— Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan
muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa
ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin...
Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.

Runoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.

— Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?... Maittaako sinua ruoka?

— Ei varsin... Mutta kyllä minä terve olen.

Rehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.

Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin
syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija
ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. —

Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla,
rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja
ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo
etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan
joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat
hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin
Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa
vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta
talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi...

Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi
puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:

— Mitä se on?

Kilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.

— Herätyskello soi, vastasi hän.

— Missä se on? kysyi rehtori tullen hänen luokseen.

— Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon
pulpetistaan.

— Seisota se, käski rehtori tuimasti.

Ranta sulki kouraansa kilistimen, joka yhä pärisi.

— Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla
kellosepälle... Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän
selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.

Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun
väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.

— Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.

Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille
hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.

Tuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.

— Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!

Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena
kepposestaan.

                                                  ⸻

Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla
tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.

Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina,
sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän
selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain
kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti
Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä
työskentelemään joululomalla.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä...

Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja
alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt
mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.

— Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. —
Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että
meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella
nopeudella...

Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän
maailman menosta.

Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja
hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.

— Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.

Tenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.

— Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.

— En... Tarkastelin vain muuatta paperia.

— Mitä paperia?

— Sellaista vaan.

— Antaa tänne!

Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä
silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä
piirroksia.

— Mitä sotkua tämä on?

— Se... se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.

Ivallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.

— Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen
homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri... Eikä
tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.

— Oikeastaan, sammalti Tenu, — se oli sillä lailla, että... että
minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti
tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta... minä ajattelin, että tällä
tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi... Sitä varten minä
vielä katselin... Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.

— Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu
taululle ja selittää sen meille.

Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui
onnellisena liituun. Hän alotti:

— On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B,
joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2.
Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla,
jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki.
Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on
muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin
toisessa. — Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka
pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti
virtaamaan.

Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen
poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on
siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa
vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n
pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB =
pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.

Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken
tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.

B-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.

Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio
g:llä. Tällöin on massa:

A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,
B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.

Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä
m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:

A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4
X/g X vApot2 : r.

B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X
X vBpot2 : r.

Sijottamalla vB = vA/4 saadaan:

Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4;
piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla.

Siis Ca = 4Cb.

Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on
neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan
suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa
pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa
tällaisella...

Sundberg syöksyi Tenun eteen.

— Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on
mahdotonta!

— Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.

Ja Tenu lisäsi vaatimattomasti:

— Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.

— Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se
päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.

— Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin
käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.

Susi tuli hämilleen.

— Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.

Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui
hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.

— Jaha... Niin on... Aivan oikein... Entäs tämä?... Oikein sekin.
Tämäpä merkillistä... tosiaan, sangen merkillistä... Ei tahdo heti
pistää silmään... Mutta tässä?... Ei, kyllä sekin on oikein...

Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.
Tuontuostakin hän siveli otsaansa.

Vihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.

— Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus
toiste tämän jutun.

Kun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:

— Missä siinä on virhe, Tenu?

— Niin, sanokaas, pojat!

— Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi
Filosoofi.

— Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. —
Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen
mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.

                                                  ⸻

Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat
Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies,
jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin
kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille,
asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta
kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä
syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä
kynällään arvosanan vastauksista.

Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen
tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.

Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä
lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä
puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti
nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä
käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn,
antoi sen sitten takaisin ja kysyi:

— Eikö kellään ole pienempää?

Pelle ojensi hänelle taskuveitsensä.

Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut
tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan
tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.

Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä
eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:

— Suuri kivipala, jonka jättiläiset... jonka jättiläisten kerrotaan...

— Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.

— Suuri kivipala, jonka...

— Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa,
kuin paremmin nähdäkseen.

— Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti
ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:

— Suuri kivipata, jonka...

Maisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen
luo.

— Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.

Hetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:

— Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on
heikko, ja pata luetaan pala... Tämä on surullista.

Jokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:

— Minä kirjotin ne viime, kun läksyä valmistettiin, jotta ei
suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi
pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.

Ringblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.

— Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.

Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni
hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti
kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti
puhtaan paikan esille.

— Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan
Runoilijan kirjaa. — Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.

— Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.

Maisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.

— Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija
suutuksissaan.

— Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.

Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.
Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:

— Missä kirja on?

— Se unohtui kotiin, vastasi poika.

Aamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:

— Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko
luokkaa olisi voinut rangaista... Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin
minä en istu.

— Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.

— Mene tiedä... Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea
syyttömästi kärsimään.

Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli
Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut
kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.

Runoilija oli raivosta kalpea.

— Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.

He menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.

— Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole
luntanneet.

— Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?

— Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.

Rehtori mietti vähän aikaa.

— Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri
Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.

— Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me
pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.

Rehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.

— Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.

— Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä,
vastasi Runoilija.

Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen
liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.

— Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan
syyttömyyteen.

— Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija
hillitysti.

— No, antakaahan kuulua.

— Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää,
eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli
sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa
olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut
tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta
kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.

— Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.

— Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.

— Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.

— Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja
erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis
puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.

— Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen
paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään
hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes
muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän
viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa
anna aihetta petokseen.

Ja Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:

— Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti
tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.

— Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni,
huomautti rehtori.

— Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja
sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta
joka lunttaa, se valehtelee.

Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.
Syntyi hiljaisuus.

Vihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:

— Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria
rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas...

— Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom
hämmästyneenä ja suuttuneena.

— Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.

Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän
vastasi hiukan ivallisesti:

— Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä... Menkäähän
nyt luokkaanne.

Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä,
mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi
hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä
huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi
terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat
vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä
naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.

Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut
mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:

”Die Potsdamer.”

”Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären...”

Ja käänsi:

”Postineidit.”

”Usein väitetään, että postineidit...”

Kuului naurunpurskahduksia.

Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi
kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.

— Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.

Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli
hämillään ympärilleen.

Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin.
Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää
potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.

Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi
häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:

— Syökö Aro?

Pellen leukaperät liikkuivat vielä.

— En, vastasi hän varmasti.

— Mutta näenhän minä selvästi.

— Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.

— Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.

— Paperia vain.

Nyt teki maisteri Björk varomattomuuden.

— Näyttäkääpäs, sanoi hän.

Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä
ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.

Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi
esitelmäänsä.

Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran
istunnon. Syntyi äänekäs riemu.

Taistelu ja voitto! huusi — Jokinen.