KESÄYÖN AURINKO.

Siitä puhutaan paljon matkailukirjallisuudessa ja Lapinkävijäin
muistiinpanoissa, yön auringosta, joka taikavalollaan väleen tekee
rumimmatkin maisemat ruusunhohtoisiksi.

Urpo, Reino ja Jalmari päättivät viipyä Saanalla aamutunneille
saakka nähdäkseen kerran eläissään tunturimaaston kesäyön auringon
valaistuksessa ja katsellakseen päivän ruhtinatarta puoliyön hetkellä
kasvoista kasvoihin.

Pojat valmistautuivat siihen hetkeen kuin juhlaan ainakin. Jalmari
keitti kahvin valmiiksi, Urpo kirjoitteli muistikirjaansa hymnejä
auringolle ja Reino keräili kuivia kanervan varpuja kokkotuleksi,
että olisi valmiina tervehtimään sitä hetkeä, jolloin ilta muuttuu
aamuksi.

Aurinko on jo alimmillaan Kahperuksen kohdalla. Syltä korkealta se
näyttää vielä katselevan tunturiaallokkoa, ei terävän pistävästi
ja kiihoittavasti kuin päivällä, vaan leppoisan äidillisesti ja
haaveellisen hajamielisenä. Se ei enää liekehdi kirkkauttaan kuten
päivällä, vaan pohottaa punaisen hehkuvana pohjoisella taivaan
rannalla. Se itsekin näyttää uinahtavan pyhänä puoliyön hetkenä.
Siksi sitä voi katsoa paljain silmin kasvoista kasvoihin.

Ja mikä rauha ja ruusuinen hohde maassa, ilmassa ja vesillä. Ikuisten
lunten huiput Haldilla ja Norjan gaissat luoteessa hehkuvat kuin
vaalean rusohohtoisissa, kullalla kirjailluissa morsiuspuvuissaan.

Tunturien kerot ja pahdat punertuvat, varjot häviävät laaksojen
kuruista ja järvien kuultavasta kalvosta. Jokaisessa kivessä,
jokaisessa varvussa, korressa ja lahdessa hohtaa kesäyön hillityn
hieno värituntu ja kuulaus. On kuin salaperäinen ihmemaalari levein
siveltimin olisi luonnon yli kulkenut.

Hiljaista ja tyyntä on Saanalla ja sen ympärillä. Kilpisjärvi päilyy
peilikirkkaana ja värikylläisenä, eivät kuikatkaan viitsi saattaa
sen pintaa väreilemään, vaan nukkuvat kaula lyhyenä keskiselällä.
Tunturileivonen on laskeutunut taivaan sinestä kanervikkoon,
kellolintu lakannut laulamasta ja vaiennut on jo tunturikurmitsankin
vihellys ja friuu riu-huuto, kun pitkän päivän jälkeen yleisen
uinahtamisen hetki on kulumassa.

Hiljaisina ja hartaina katselevat pojat laajoja, huimaavia näköaloja
pyhän tunturin kerolta. He eivät löydä sopivia sanoja tulkitakseen
tunnelmaa. Lappi heidät täydellisesti lumoaa. Reinolta jää kokko
sytyttämättä, Urpo ei lue hymniään kesäyön auringolle, kahvin he
kuitenkin juovat lähtiessään.

Katse avartuneena, rinta laajentuneena ja kiitollisina he lähtivät
laskeutumaan pehmeästi jalkaan vastaavaa, mutkittelevaa tunturipolkua
alas Siilastuvalle. He ovat onnellisia siitä, että ”isänmaan
äidinkasvot” ovat niin kauniit pohjoisessakin.