LÄTÄSENON HIRMUKURKKIOISSA JA SILEILLÄ SUVANNOILLA.

Raisu ja hurjaluontoinen on Lätäseno yläjuoksullaan, jossa se
kantaa Poroenon nimeä, liian villi se on veneellä laskettavaksi.
Vaahtoisena könkäänä se porhaltaa Miekunjauriin ja pudottaa siitä
leveänä, louhikkoisena koskena Porojärven länsipäähän. Mutta siitä
saakka se on kulkukelpoinen, vaikkakin se pudottaa Markkinaan saakka
kaksisataaviisikymmentä metriä yhdeksällä penikulmalla. Siitä
kuitenkin on nelisen penikulmaa melkein tyyntä suvantoa suupuolella.
Äkäisiä kurkkioita on Lätäsenossakin useita, kuten Porokurkkio,
Munnikurkkio, Peerakoski ja Isokurkkio. Penikulmittain se paikoin
pauhaa kuohuvana koskena. Se viepi luonnon pois parhailtakin
koskenlaskijoilta niinkuin vei Juntiltakin.

Lätäseno halkoo pitkin pituuttaan asumatonta tunturiylänköä.
Vain kaksi mökkirähjää on sen varrella ja nekin lähellä toisiaan
Hirvasvuopiossa. Ääretön autiuden tuntu painostaa näillä maisemilla
kulkijaa. Ne lienevät entisiä Stallojen ja noitien temmellyskenttiä,
joille ihminen ei ole uskaltautunut asettua asumaan. Ei edes poroja
näy matalan koivikon reunustamalla rantaluhdilla ja jokivarren
tievoilla ja jängillä. Vain viklain tui tui, kurkien kruu, kruu
ja hanhien tata a, aa ilmaisevat elämän sielläkin sykähtelevän.

Porojärven päähän piti postimiehen ja Maunun isännän tuoda vene
vastaan ja sinne ”Haukat” ja Juntti kantamalla kuljettivat
leirivarustukset Miekonjaurilta. ”Haukat” pystyttivät telttansa
järven ja kosken väliselle niemekkeelle, että leirisavu näkyisi
venemiehille kun ne saapuvat liittopaikkaan pitkältä kieroltaan.

Haukoista oli mieluista astua taas omaan veneeseen pitkien
jalkamatkojen jälkeen. Entistä hupaisempi se oli siksi, että nyt
oli edessä satakahdeksankymmentä kilometriä pitkä myötävirta, josta
puolet Lätäsenoa, toinen puoli Muonionjokea.

Veneentuojat, postimies ja Maunun isäntä lähtivät jalkaisin
Siilastuvalle, ”Haukat” ja Juntti alaspäin.

Liinakurkkio ryöppyää valkoisena vaahtona monta metriä korkeassa
kallioportaassa. Sen pauhina ja puhina kuuluu kauas. Kallioperusta
tärisee, pienen pienet vesihiukkaset sinkoilevat ilmaan sumuksi ja
sateenkaareksi, aiempana aallokko vyöryy tummempana ja roiskahtelee
kosken mutkassa korkealle kallioseinille.

Laakson liuskerinteet kapenevat siinä ahtaaksi kuiluksi,
viistorinteiseksi veden veräjäksi. Kauempaa katsoen kurkkion
niska-aukko näyttää mustalta, vinoon vääntyneeltä ladon ovelta.

Ilkeä, vääräsuinen jättiläinen se on, eikä koski, miesten syöjä,
eläinten tuhooja, joka odottaa uusia uhreja, himoitsee ihmishenkiä ja
lihaa.

Juntti laskee sen mietovirtaisia niskasuvantoja, Reino on airoissa.
Nivat muuttuvat alempana koskeksi, otetaan sauvoimet esille. Reino
työntelee sillä veneen keulaa puoleen ja toiseen kivien sivuille.
Mutta mikä myötämäki on edessä?

— Kurkkio, köngäs! huutaa Reino.

Juntti oli unohtanut sen olemassaolon.

— Pysäytetään, huutaa opas silmät pyöreinä.

Urpo ja Jalmarikin tempaavat sauvoimet käteensä työntäen ne pohjaan
etuviistoon.

— Pitäkää vastaan, pitäkää herran tähden vastaan pys...

Mutta vauhti on liian luja, vene ei pysähdy ja sitä odottaa muutaman metrin
päässä hornankita. Sen valkoiset hampaat jo nielun kautta
näkyvät.

Kääntäkää keula kallioon! huutaa perämies.

Könkään niskassa on matala sileä kallio. Siihen tärskähtää
veneen kokka, niin että kappaleet sinkoilevat. Sauvoinmiehet
lentävät siimalleen veneen pohjalle. Perämies vain pysyy pystyssä
sauvoimellaan pidellen venettä pitkinvirtaan. Silmät ovat pyöreinä,
suu väärässä ja jännitys, suurempi kuin milloinkaan ennen kuvastuu
hänen kasvoillaan. Jos hänen otteensa heltiäisi, niin kuinka sitten
kävisi.

Mutta ei heltiä Juntin ote.

— Peräytetään nyt vene takaisin! komensi Juntti. Äärimmilleen
ponnistaen lihaksiaan he yhteisvoimin saavat veneen palaamaan kosken
rannalle. Siinä on jo vettä lastinaan, sillä keulassa ammottaa suuri
aukko. Tavaratkin jo kastuvat.

— Eväät ensin maalle! karjuu Juntti.

”Haukat” hengittää puuskuttavat rantakalliolla. Mutta vielä
vihaisemmin ärjyy Liinakurkkio, kun sen mieluinen suupala meni
”väärään kurkkuun”.

Hetkisen perästä kaivaa Juntti veneen keulateljon alta
paikkausvehkeet: ohutta lautaa, venenauloja, tervarasua, vasaran
ja hohtimet. — Ei ole tottunut opas lähtenyt sattuman varaan ja
erämaan armoille. — Miesvoimin kiskotaan sitten rikkoutunut alus
ruohoiselle rannalle, käännetään kumoon ja Juntti alkaa touhuta
paikkaamispuuhissa. Tunnin verran nakuteltuaan, veisteltyään ja
tilkittyään oli vene taas kunnossa.

— Se on taas entistä lujempi, huomautti paikkaaja nostaessaan sen
taas kohdalleen.

Pojat olivat seuranneet oppaan paikkauspuuhia kasvavalla
mielenkiinnolla. Juntti taas kasvoi heidän silmissään pidemmäksi
heitä itseään.

Kolmatta päivää laskivat ”Haukat” Lätäsenon kurkkioita, koskia,
nivoja ja sileäselkäisiä suvantovesiä matalan koivikon ja pajukon
seuratessa rantoja näkemättä merkkiäkään asutuksesta. Ja mitäpä
ihmisellä olisikaan tekemistä tässä villihanhien, vallien (haukka),
tunturikurmitsan ja kiirunan luvatussa maassa. Vain aniharvoin
joku poropaimen ainaisella vaelluksellaan pystyttää laavunsa tai
kotansa keskisen ja ylisen Lätäsenon niemekkeelle muuttaakseen taas
pois laitumen käytyä laihaksi. Kohoaa sentään kaksi pysyväistä
ihmisasuntoa Lätäsenonkin rannalla: Turran lesken ja hänen
norjalaisen vävynsä puuhökkeli ja Uulan turvekota. ”Haukat” miltei
säikähtivät, kun ne kolmantena päivänä Miekonjaurilta lähdön jälkeen
muutaman suvannon partaalla tulivat näkösälle. Juntti käänsi veneen
rantaan ja neljän miehen voimalla he matalaa töyrämää astuivat Turran
tupaan, kalastajalappalaisen matalaan asuntoon.

— Mitä kuuluu suureen maailmaan? kysyttiin.

Mitäpä ”Haukoille” olisi kuulunut, kun jo viikkokauden olivat
erämaassa samonneet näkemättä ihmisasuntoa.

Pirtti oli parin sylen levyinen ja pituinen. Siitä huolimatta siihen
mahtui kaksi makuulavitsaa, pöytä, lapsen kehto ja kaksi puupenkkiä.
Mutta ihmiselle ei sitten jäänytkään paljon liikkumisalaa. Kamari oli
puolta pienempi.

Reino piirteli muistikirjaansa tuvan sisustan merkiten kunkin esineen
paikoilleen.

Harvoin sanottiin käyvän vieraita Hirvasvuopiossa kesällä, mutta
talvella tiheämmin. Norjan lappalaiset paimentavat porojaan silloin
aivan rajan lähellä ja pistäytyvät usein joukolla Suomen puolen
taloissa lihaa keittämässä. Tuovatpa porottomalle talonväellekin
kinkun silloin tällöin. Nimismies pitkän rajan tarkastuksen aikana
yöpyy myös taloissa ja kyselee, että onko toisen valtakunnan poroja
näkynyt tällä puolen rajaa.

Talon ympärillä ei näkynyt mitään viljelystä, kanervikkokangasta
vain. Lehmä oli, mutta monivuotinen lantatunkio uhkasi jo hukuttaa
navetan sisäänsä.

— Millä nämä ihmiset elävät? kysyi Jalmari Juntilta talosta
lähdettyä.

— Talvella metsäkanojen pyynnillä, keväällä vesilinnuilla, kesällä
ja syksyllä kalalla. Lehmäkin antaa toisinaan särvintä. Niukka lienee
usein ravinto.