VILLIHANHIEN VALTAKUNNASSA.

Ounasjärven rannalla Enontekiön kirkonkylän venevalkamassa
oli puuhaa ja touhua —, kun ”Haukkain” venettä lastattiin ja
varustettiin pitkälle matkalle. Tavarakääröjä soviteltiin, istuimia
laiteltiin, hankavitsoja väännettiin ja muistuteltiin miehissä, mitä
välttämätöntä vielä tarvittiin. Pitäjän nimismies, pappi ja poliisi
olivat tulleet rantaan saattamaan kaukaisia vieraita.

— Onko veneen paikkausvehkeitä mukana, kovin ovat kivet terävät ja
kuohut korkeat Skietshemissä? kysyi nimismies.

— Onko lähtiessä otettu kyllin suuri henkivakuutus? lisäsi poliisi.

— Kyllähän ne selviävät Nuolasjoen ja Skietshemin koskista, jotka
ovat Lätäsenon laskeneet, puuttui pappi puheeseen. Mutta onko muonaa
kylläksi mukana, täältä on matkaa ensimmäiseen kylään — jollette
poikkea syrjään Peltovuomaan — sataviisikymmentä kilometriä. Vasta
Angelissa, ylisen Tenon varrella tapaatte ensimmäisen ihmisasunnon.
Sen sijaan on valtion tunturitupia kaksikin matkan varrella.

— Kyllä me olemme varanneet, vastasi Urpo.

— Ja eväshän siellä on mukana, kun on hyvät kalastusvehkeet ja
pyssy veneessä, selitti Juntti. Siitä minä vain näitä nuoria
herroja moitin, että he eivät Porovuomassa ampuneet hanhia hyvältä
pyssynkantomatkalta.

— Se on oikein, että näytätte hyvää esimerkkiä erämaan kansalle
lakien ja asetusten noudattamisessa, innostui nimismies.

— Me olemme tottuneet ensin omien sääntöjemme noudattamiseen, meidän
velvollisuutemme on myös noudattaa valtakunnan lakeja, ja me tahdomme
niitä täyttää, selitti Jalmari.

”Harmaahaukan ritarit” jättivät hyvästit ystävällisille
enontekiöläisille ja käänsivät veneensä järvelle.

— Näkemiin, näkemiin! huudettiin rannalta.

— Viekää terveisiä Rantti-Pekalle, opettaja Guttormille, nimismies
Manniselle ja maaviskaali Kohlströmille, huusi nimismies jälkeen.

— Viedään, viedään.

Pojat eivät tienneet hölynpölyä, missä nämä virkamiehet asuivat,
joille piti terveisiä viedä, mutta Juntti selitti:

— Rantti-Pekka on metsänvartijana Ylä-Tenon varrella, opettaja
on Utsjoen Outakoskella, nimismies Onnelassa ja maaviskaali
Suomen pohjoisimman kärjen, Nuorgamin, pohjoispuolella, siinä,
missä Tenojoki kokonaan poistuu Suomen alueelta, Puolmakiksi sitä
norjalaista kirkonkylää sanotaan.

Varsin hajallaan siis asuivat terveisten saajat.

Ounasjoki lähtee Ounasjärvestä äkäisenä koskena, joka laskea
kuhautetaan rohkeasti ja riemukkaasti. Siinä ei ollut pahoja
kiviäkään, kuten käsivarren koskissa.

Vauhtia oli vedellä alempanakin, usein Ounas hyrskähti kohisevaksi
koskeksi. Eräässä mutkassa kertoi Juntti olleen lintupirtin.
Kirkkoherra Laitis-vainaja oli sen itselleen rakennuttanut ja siellä
viikkokaudet saarnoja valmistellut. Jos vesilintu, olletikin hanhi
sattui lähelle istahtamaan, niin vainaja siitä tuli, niin tarkka
oli kirkkoherra tähtäämään. (Mutta sattuivatpa sitten sunnuntaina
hänen sanansakin maaliin, ne eivät menneet kuulijain sydänten ohi,
vaan karskinkin mies liikutuksen vallassa kumarana kirkon penkissä
hyrskähteli.)

On kirkas aamu. Känkkälön suvantovedet virtaavat vastaan
tyynipintaisina tiheiden pajukkorantojen välissä. Niiden takana
aukenevat loppumattomat nevat. Luonto heräilee jo yön unesta:
taivaanvuohi hönöttää, liro laulaa omaa yksitoikkoista luritustaan,
kurki silloin tällöin luikkaa etäämpänä kuin kysellen, onko toisia
lähellä — jostakin kuuluu hanhen tyyni ja erämaan rauhaan luottava
tatatus.

Aurinko heloittaa vielä itäisellä taivaan kairalla paistaen jokea
pitkin suoraan silmiin, kun sauvoinmiehet työntelevät venettä
tasaisessa tahdissa. Jokaisella työnnöllä kuuluu sauvoimen pulahdus
ja välillä heikko kolahdus. Kukaan ei virka mitään. Mielet valtaa
kuin kirkkomatkatunnelma, kun jokainen sysäys kuljettaa seuruetta yhä
syvemmälle sydänmaan salaperäisimpiin seutuihin.

Vene on juuri kiertämässä pensaikkoniemeä, kun vesi posahtaa ja
joukko suuria lintuja lähtee läiskyttävin siivin porhaltamaan pakoon
kaulat ojossa.

Ta ta-a’a karjuu joukon johtaja harmissaan, että huomasi vaaran
liian myöhään.

— Hei, hei, painukaapa hanhet veden alle! huutaa Juntti.

Kuin käskyä totellen hanhet sukelsivat vedenpinnan alle, kun
rantatörmä sillä kohdalla oli jyrkkä.

Juntin sauvoin heiluu kuin tulipalossa, kun hän sillä matalasta
hiekkapohjasta työntelee venettä hanhien perään. Pojat nousevat myös
pystyyn nähdäkseen lintuja ja voimainsa takaa työntävät venettä, ken
airoilla ken huoparilla Juntin yhtenään hokiessa:

— Tuonne, tuonne — —! Ettekö näe kihojen kohoamista — — Tuolla
se jo nousee — mutta pian taas pistäytyi veden alle. — Ei hanhi
jaksa kuin kolmasti sukeltaa, sitten se on kuin rasu — — jo taas
kohosi — eipä enää pitkään jaksanut...

Vene on jo aivan hanhen perässä. Lintu näkyy selvästi valkeata
hiekkapohjaa vasten, kun se kaula pitkänä ja räpyläjalkojaan tiheään
heilutellen ui pohjaa myöten.

Juntti jo kohottaa sauvoimensa lyödäkseen päähän.

— Ei lyödä, elävänä otetaan veneeseen!

— Tapettava se on kuitenkin paistilintu, mutisee Juntti, mutta
tottelee sentään.

Kahden sukelluksen perästä Urpo saa siepatuksi sen veneeseen.

— Aika rötkäle, se on aikuinen satohanhi, ihasteli Juntti.

Kun toinenkin sukeltelee lähellä, otetaan sekin kiinni. Pääjoukko
kiipeää ylös ja katoaa pajukkoon.

Hanhet istuvat lamaantuneina poikain kainalossa ja heidän
hyväileminään.

— Tässä on puukko, jolla katkaisette niiltä kaulan. Paisti tulee
maukkaampi, kun veri juoksee tarkoin.

— Ei tarvita puukkoja eikä muitakaan murha-aseita.

— Mitä niille sitten tehdään?

— Nyt on vielä rauhoitusaika. Rannattomien aapojen asukkaat
päästetään takaisin omaan valtakuntaansa. Ne ovat Niilin lietteiltä
asti lentäneet Lappiin kesää viettämään ja lisääntymään. Emme halua
kauemmin heidän onneaan häiritä.

Näin sanoen Urpo laski hanhen veteen ja samoin teki Reinokin.

— Voi täytinen! On siinä meillä miehiä, kun päästävät käsistään
suurella vaivalla hankitut paistit! kiljui Juntti silmät pystyinä
ja tukka pystyssä. — Jollette itse syö hanhen lihaa, niin kyllä se
minulle kelpaa.

— Lakia ja asetuksia on järkkymättä noudatettava erämaissakin.

Juntti oli kiukkuinen. Hän miltei puhisi sauvoessaan venettä vasten
virtaa, eikä pitkiin aikoihin puhunut eikä pukahtanut. Hän lienee
kuitenkin asiaa miettinyt kauan eri puolilta — koska parin tunnin perästä
puhkesi puhumaan:

— Niinkuin erämaassa nälkäisenä ja väsyneenä sauvoillessaan joutaisi
jokaista lakipykälää noudattamaan. Erämaassa ovat osittain omat
lakinsa, pykälänsä ja momenttinsa.

Käkkälö oli miltei koko pituudeltaan samanlaista alavien seutujen
läpi juoksevaa tundrajokea. Ylempänä latvoilla se muuttui korkeiden
hiekkatörmien (mellain) välillä kiemurtelevaksi. — Ei ollut paistin
puutetta pojilla niinä, joina he sitä sauvoivat,
kalaa tuli uistimilla niin runsaasti, että puolet aikoja piti kulkea
uistamatta.

Harreja, taimenia ja purolohia nousi, kuin ne kilvassa olisivat
syöneet.

Mutta Juntti oli kyllästynyt kaloihin. Hän syödessään muisteli
makeita hanhipaisteja, joita hän oli maanmittaustöissä ollessaan
syönyt Tshugis- ja Pöyrisjokien varsilla.

Toisena päivänä kohosi heidän edessään korkealla kentällä uneksiva
Kalmakaltion metsäpirtti.