HENGENHÄDÄSSÄ SKIETSHEMIN KUOHUISSA.

Äkäisiä ovat Skietshemin kosket ja könkäät, ja pitkiä. Kymmeniä kilometrejä
saa niitä silmä kovana viiletellä tapaamatta ainoatakaan
suvantoa.

Vauhtia oli poikain veneellä vielä ”Rosvolinnoilta” alaskin päin.
Vesi tourusi ja hyökyili korkeana aallokkona, pursusi valkeana
vaahtona pohjapaasien päällä ja ympärillä ja ryöppyili mutkapaikoissa
kallioseinille kuin olisi tahtonut pyyhkiä pinnaltaan ja sivuiltaan
kaikki esteet. Keveänä kuin lastu kiiti pitkä jokivene raivoavaksi
kiihtyneen koskijättiläisen selässä. Se keikkui ja vapisi, ryski
ja ratisi, kun sen kokka vuoroon keinahteli korkealle, vuoroon
pauskahteli kiehuvaan kursuun. Siinä oli vetoa ja vilinää, vauhtia
ja viehätystä huimapäisimmillekin koskenlaskijoille. Rantakalliot
vilahtelivat sivu kuin elokuvissa ja salalouhet raapivat veneen
pohjaa, niin että selkäpiitä karmi. Mutta kukaan ei pelännyt.

— Näin sitä, pojat, Lapin koskia lasketellaan! huudahti opas
hypähdellen peräteljolla.

— Tämä on toista kuin autolla-ajo sileällä maantiellä! riemuitsi
Urpo.

— Hei, hei, hei! huudahti Jalmarikin valkeaa sauvointaan ilmassa
heilutellen ja unohtaen, että hänen velvollisuutensa oli työntäistä
veneen kokka syrjään, jos se yrittää syöksyä kalliota vastaan.

Kukaan pojista ei huomannut kosken käänteessä piilevää kiven kärkeä
ennenkuin laskija komensi:

— Kivi keulan edessä! Työnnä kokka syrjään!

Mutta se oli myöhäistä. Jalmari ei ehtinyt mitään tehdä, kun vene
täydessä vauhdissa tärskähti kiveen. Sysäys oli niin voimakas, että
Juntti lensi laidan yli suinpäin kuohuihin ja virta pyöräytti veneen
ensin poikkiteloin sitten perän alaspäin täyttäen sen puoleksi
vedellä.

Silmänräpäyksessä oli kaikilla kolmella sauvoimet kädessä ja
tuontuostakin he saivat veneen sen verran seisahtumaan, että voivat
etsiä opasta silmillään.

— Tuolla vilahti käsi pyörteessä! huusi Reino.

Kohta näkyi pääkin. Samassa Jalmari lennätti pelastusköyden puoleksi
tajuttomalle oppaalle, jota pyörre väliin veti pohjaan, väliin
pulpautti pinnalle. Viimeisin voimin mutta hukkuvan ottein tarttui
Juntti köyteen ja pojat vetivät hänet veneeseen, jossa jo tavaratkin
uiskentelivat veden vallassa.

Päästiin sentään maihin sauvoimien varassa, ja pyörtynyt opas
kannettiin maihin.

Siinä makasi nyt Juntti kuolleen näköisenä, jäsentäkään
liikauttamatta.

”Haukat” hätääntyivät.

Urpo puisteli kädestä, Reino koetteli valtimoa, Jalmari päästeli
puseron kaulusta auki.

Urpo muisti Helsingin hiekkarannalla nähneensä, kuinka lääkäri antoi
tekohengitystä tukehtumaisillaan olevalle pojalle. Samalla hänen
mieleensä palautui yksityiskohtiaan myöten harjoitus leirillä,
harjoitus, miten hukkuvaa on käsiteltävä.

Jonkun aikaa tekohengitystä saatuaan Juntissa alkoi huomata elon
merkkejä: keuhkoissa korahteli ilma hengityksen alkaessa, veri alkoi
kiertää nopeammin ja silmätkin viimein avautuivat. Eikä kulunut
montaakaan kymmentä minuuttia, kun opas jo hääräili toisten mukana
tavaroita kuivailemassa ja venettä korjaamassa.

Juntti ei ollut itsekään jännityksessä tuntenut, että terävä kallion
särmä oli piirtänyt halki housun lahkeen ja leikannut polven
yläpuolelle matalahkon, mutta pitkän naavan. Siitä vuoti viljalti
verta. Juntti huomasi haavan vasta silloin, kun jo oli istumassa.

— Minulla vuotaa verta polvesta, sitokaa se kaulahuivillani.

— Haavaan ei saa panna mitään likaista. Minä puhdistan sen ja sidon
oikealla haavaharsolla, virkkoi Jalmari välskäriksi tekeytyen.

Hän kaivoi laukustaan jotakin haavalääkettä, puuvillaa ja sideharsoa,
eikä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin vamma oli puhdistettu ja
sidottu miltei yhtä hyvin, kuin tottunut haavuri olisi sen tehnyt.

— Millä minä nyt teidät palkitsen? sanoi opas hiljaa, kohtaloonsa
alistuneen äänen painolla. — Elämäni riippui varmasti
pelastusköydestä ja teidän taidostanne antaa tekohengitystä. Minusta
tuntui, kuin olisin herännyt pitkästä unesta.

— Älä hätäile. Ei mitään kiittelemistä. Me olemme tehneet vain
velvollisuutemme, niin kuin sinäkin Skietshemin kurussa, vastasi
Reino.

Kauan kuivaili seurue vaatteitaan kosken rannalla, ennenkuin lähti
taas matkaa jatkamaan.

Mutta venekunnan mieliala ei tahtonut kohota heti tämän tapauksen
jälkeen. Sanaakaan puhumatta he soutelivat tyyntä suvantoa,
johon jyrkät, rosoiset rantakalliot heittivät omituisen
mielikuvituksellisia varjojaan. Kuoleman luurankomies oli taas liian
läheltä heidät sivuuttanut kosken kuohuissa.