TENON LUOSSAA UISTAMASSA.

Kuin veitsellä viiltäen on Teno monine lisäjokineen leikannut
Taka-Lapin tunturimaahan syvän laakson hyväksi valtaväyläksi
ja kulkutieksi lohille ja lappalaisille, sekä muillekin, jotka
lähtevät Suomineidon päätä kiertämään. Satojen tuhansien vuosien
kuluessa jo ennen jääkautta oli virta kallioperustaan uurtanut
noin kolmenviidensadan metrin levyisen ja kahden-kolmensadan metrin
syvyisen laakson, ja jääkauden maajään sulaessa on
suunnattomat määrät vierinkiviä, soraa ja hiekkaa sulamisvesien
mukana kulkeutunut sen pohjaan. Joki nyt syövyttelee, tasoittelee
ja kuljettelee enimmäkseen sen aikaisia harjumuodostumia, jotka
laaksossa heittelehtivät, milloin tuolle, milloin tälle puolen jokea
ja välistä keskeltäkin saarina kohoavat. Kartassa, Suomineidon
pään silhuetissa, näkyy tämän rajajoen kaareva kulku, kun se ensin
Skietshemjokena, sitten Inarinjokena ja viimein Teno-nimisenä
Peltotunturin vaiheilta virtaa Tenovuonoa kohden kuljettaen mukanaan
tuhansien kalmankaltioiden, satojen saivojen ja kymmenien ”jaurien”
ja ”lompoloiden” kirkkaita vesiä Jäämeren hyiseen, suolaiseen syliin.
Mutta kartasta ei näy sen mustahkoa kalliokurua, jonka reunoista
ensimmäisten viiltojen jäljet ovat ehtineet pyöristyä, eivät sen
jyrkät hiekkamellat, korkeat ”tievat” ja tasaisesti aleneva pohja,
jossa kosken kuohuja synnyttävät louhet ja kivet ovat hautautuneet
syvälle hiekkaan ja soraan.

Vaikka ”Haukat” Tenon vesistössä laskivat noin kaksisataa koskea,
enimmät latvavesillä, vierivät joen vedet suurimmalta osalta
sileäpintaisena, mutta vetävänä virtana.

Mutta ärähtää Tenokin kolmessa paikassa äkäiseksi, pauhaa ja puhisee
vihaisina könkäinä, muuttuen kerrassaan vaaralliseksi.

Teno on opettanut utsjokelaiset jokikansaksi, mainioiksi sauvojiksi
ja lohenpyytäjiksi. Talvellakin se on heille kulkutienä, ja koko
Norjassa tiedetään, että parempaa lohijokea ei Euroopassa löydy.
Keväällä jäiden lähdettyä alkaa lohi kiivetä joen keski- ja
yläjuoksuille kutemaan puhtaille sorasärkille. Mutta sen vaellus on
vitkallista. Silloin, kun vesi joko kohoaa tai laskee, kulkee lohi
eteenpäin, muulloin se makaa poukamissa odotellen sopivaa aikaa.

Lohien perässä nousevat hylkeet, nuo pyöreäpäiset, mulkosilmäiset
meren kummitukset, joilla ei ole oikeita jalkojakaan, evät vain
kuin kalalla. Niille lohilappalainen on yhtä vihainen ”luossiensa”
puolesta kuin porolappalainen hukille. Ne viiksiniekat kun pistelevät
”luossaa” sen kuin kerkiävät ja repivät verkkoja ja mertoja.
Heltiäisihän hylkeestä vahvaa nahkaa ja hihnan voiteeksi traania,
jota lappalainen noutaa meren rannasta asti; mutta harvoin se
”kuotolainen” sotkeutuu itse pyydyksiin, syö tai repii vain kalaa ja
menee toisille padoille.

Tavallisesti hylkeet nousevat vain Alakönkääseen, joskus pitkän
ja pauhaavan Ylikönkäänkin alle, mutta vain muutamia kertoja,
niinkuin ”Haukkain” aikana, Karasjokeen saakka. Ei uskalla sentään
Angelin ylävesille, kun pelkää omaa nahkaansa ja ihraansa! Hyvinä
luossakesinä se lihoo pyöreäksi kuin sianporsas, kun se suvantojen
syvänteissä ja koskien pyörteissä vilahtelee, kuin susi porokarjassa.
Eipä vain ota uistinta! Huomaa metallin ja kalan erotuksen paremmin
kuin lohi.

Tätä mahtavaa virtaa joutuivat ”Haukat” laskemaan kolmisin Angelista
alaspäin, saatuaan ensin Juntilta hyvän koulutuksen ”Käsivarren”
kurkkioissa, koskissa, nivoissa, jyrävissä ja onkissa. Urpo istui
perään viilettämään ja ohjaamaan kulkua leveälapaisella melalla,
Reino asettui airoihin ja Jalmari keskiveneelle toista uistinta
hoitamaan.

”Haukat” hautoivat päässään toivomusta, että he kerrankin saavat
oikeita merilohia, leveäkylkisiä luossia, joita ei jokainen nakkele.
He olivat jo aivan tarpeekseen vedelleet harreja, tammakoita, rautuja
ja ”kuereja” (taimenia). Nyt oli lohen vuoro.

Mutta sitä ei kuulunut ainakaan ensi penikulmalla. ”Haukat” jo
uskoivat Angelin isännän ennustuksen toteutuvan, ettei tule yhtään
sillä ilmalla, ei varsinkaan myötävirtaan uistettaessa.

Sivuutetaan Tsiuttavaaran tunturitupa, joka on Suomen valtion
rakennuttama ja seisoo sievällä törmällä mäntymetsän keskellä.
Könkään pauhina kantautuu jo korviin kaukaa edestäpäin, kun vapa
kolisi veneen laidalla, sujahti äkkiä luokaksi ja rulla ärähti.

— Hei, hei, hei! Kiinni on, kiinni on!

— Pirr-ärrrrr-rrrrr, pärisi rulla pitkään.

Kaikki pojat ponnahtivat yhtaikaa seisomaan ja tapailemaan vapoja.
Lohen tempaus oli kuin sähköisku vaikuttanut jokaiseen.

— Istukaa toki! Vene kaatuu! Ota sinä, Jalmari, tämä toinen vapa ja
keri siima sisään, ett’ei uistinnuora kierry toiseen kiinni. Reino,
pidätä venettä!

— Pirrrrrr, pärisi vaparulla jälleen, kun lohi ryntäsi ensin
vastavirtaan, mutta kääntyi äkkiä myötävirtaan.

— Jos se tarttui kiveen, epäili Reino.

— Souda!

Alempana oli hiekkasärkkä joen pohjassa.

Lohi hätääntyi ja punalti veden pinnassa niin, että leveä pyrstö
loiskahti.

— Se on itse vetehinen, ainakin leiviskäinen, ihaili Urpo. — Mutta
ei hätäillä, ei hätäillä!

Kuitenkin hän itse hätäili; kädet vapisivat, katse oli tuijottava,
suupielet värähtelivät.

— Siinä olisi syömistä moneksi, virkkoi Jalmari.

— Älä puhu syömisestä ennenkuin saadaan.

— Norjalaisen reikäkruunun uhraan Lapin seidoille, jos saamme sen,
lupaili Jalmari leikillään.

— Tässä on tosi kysymyksessä, huomautti Urpo.

”Haukoilla” oli hyvää aikaa, kun lohi tapansa mukaan juroutui
pyörteeseen. Se ei lähtenyt liikkeelle, vaikka kuinka olisi koettanut
hiljakseen nykiä ja lujasti ei uskaltanut riuhtaista, sillä
leiviskäisiä lohia ei tempailla kuin ahvenia heti, kun se tarttuu. Ja
kenen vapa sen kestäisi, vielä vähemmin koukut ja siimat.

Juroutumisen varalta on urheilu-uistajilla pyöreitä, reiällä
varustettuja pahvilevyjä, jotka halkeaman kautta pujotetaan
uistinsiimaan, soudetaan hiukan ylöspäin ja annetaan virran painaa
levyä loheen päin. Lujahermoisinkin lohi lähtee silloin liikkeelle,
kun valkea pahvipalanen alkaa leukoihin kolista. Mutta eihän
Haukoilla ollut sellaisia varusteita.

— Luetetaan sillä norjalaista sanomalehteä, ehdotti Jalmari.

Hänellä todella oli puolikas norjalaista lehteä, jonka hän oli
löytänyt muutaman kosken rannalta.

— Mutta jos se on suomalainen lohi, niin se ei ymmärrä norjaa.

— Lappalainen se on pikemminkin, mutta eihän vielä ole lapinkielistä
sanomalehteä.

Sanomalehden palasen annettiin painua siimaa pitkin. Silloin lohi
riuhtaisi siimaa ja ryysti sitä rullalta niin äkäisesti, että Urpo
pelkäsi sen tuossa tuokiossa loppuvan. Lohi lähti myötävirtaan,
niinkuin se useimmiten tekee uistimeen tartuttuaan.

— Huopaa perässä! Siima loppuu!

Lohenonkijan ja -uistattajan kiusallisin tilanne on se, että
siima loppuu, eikä ole enää mistä löysiä. Ei muuta keinoksi kuin
nostaa vapa pystyyn, niin että vavan joustavuus antaa perään kalan
rimpuillessa. Jos vapa oikeaa suoraan siiman jatkoksi, on peli heti
lopussa: lohi katkaisee siiman, tapsin tai koukun, useimmiten koukku
repäisee sen leuasta palasen ja kala kaikissa näissä tapauksissa
karkaa.

Könkään pauhina kuului yhä selvemmin edestä. Siinä kohisi siis
Inarinjoen suurin kurkkio, jonka laskeminen on hengenvaarallista,
niinkuin he olivat jo edeltäpäin kuulleet. Köngäs oli äskettäin
vaatinut kaksi uhria, kun vene oli koskea laskiessa kaatunut.

— Se menee könkääseen! Katkaise siima! huusi Reino.

— Ei mene. Minä repäsen, vaikka leuat irti ennen.

Lohi riuhtoi puoleen ja toiseen könkään niskalla. Oli suuri ihme,
ettei se sukeltanut kalliokynnykseltä kuohuihin. Siinä tapauksessa
olisi Jalmari katkaissut siiman; hänellä oli jo puukko kädessään.
Yhtä nopeasti kuin se oli uinut alaspäin, lähti se nyt takaisin,
porhaltaen veneen vieritse, niin että kihot jäljeltä kohosivat. Urpo
ehti keriä siimaa rullalle.

Syvään pyörteesen päästyään se ei enää siitä lähtenyt, vaan rimpuili
aikansa ja väsyi kohoten veneen viereen kyljelleen.

Jalmari vetäisi koukun altapäin sen selkään ja nosti veneeseen, jossa
Urpo sen lopetti.

— Onpa komea kala, kehui Reino hengästyneenä.

— Ainakin kaksikymmenkiloinen, arvioi Urpo.

— Ja lihava kuin hylje, lisäsi Jalmari.

— Semmoisia poikia me olemme! huudahti Reino, kun ei hyvillä mielin
osannut muutakaan sanoa.

Sen jälkeen ratsastivat ”Haukat” viisi vuorokautta Tenon aaltojen
selässä niiden kiitäessä kovaa vauhtia Turjanmerta kohti. Vesillä
on kiire, kun pohjoinen vetää. Ne hoputtavat myöskin kulkijaa.
Harvoin ne tyyntyvät sileiksi suvannoiksi, ja vaikka ne niiltä
näyttävät, häränsilmiä pyöritteleviä nahkavirtoja ne ovat, mutta
usein koskinakin korskuvat. Parissa kohdassa Ylä- ja Alakönkäässä
ylpistyvät sen vedet vaahtoharjaisiksi vauhkoiksi, jotka eivät
ratsastajia selässään siedä.

Ja korkeat rantatievat tai tievasaaret, jyrkät hiekkamellat, mustat
kalliopahdat ja rinteiden päällys, tunturit molemmilla sivuilla
paljain päin ihmettelivät sitä menoa, niinkuin ne olivat katselleet
kaikkia Lapin kulkijoita. Ylemmäksi muita kohotti kolme Ailigasta
kaljuja kerojaan: Inarinjoen suulla, Niittyvuopion takalistolla,
Nuovuksen luona ja Utsjoen suun takana, Onnelan lähellä. Ja kauempaa
Ruijan jäähiippaiset jättiläiset, gaissat, seurailivat ”Haukkain”
kulkua; ne olisivat tahtoneet tuhota koko seurueen arvellen, että
mitä lannanmaan maleksijoilla on Turjassa tekemistä — mitä lienevät
vakoilijoita. Seisoopa Rastegaissa, Ruijan gaissoista mahtavin,
aivan Tenon mutkassa Levajoen tunturihotellin lähellä ja seurailee
kaukokatseellaan pitkänmatkan laskijoita joella. ”Haukkoihin”
tekee gaissa mahtavan vaikutuksen valkoisessa kauhtanassaan ja
”rinuliinihameessaan”.

— Päivää Kaisa! huudahti Urpo lakkiaan nostaen, kun se ensi kerran
tuli näkyviin. Vieläkö Topeliuksen vuorenkuningas asuu luonasi?

— Ja se kultasarvinen poro, lisäsi Jalmari.

Reino tutki sitä kiikarilla.

— Ei taida ”Ristikaisa” olla kovin pahalla tuulella, kun se ei
murjota pilviharso silmillä, eikä katsele silmäpuolella.

— Emme jouda nyt sinua tervehtimään, kun on lohen syönti
parhaallaan, mutta ensi kerralla tulemme sinne.

Laskettelivatpa ”Haukat” Tenoa kuin tottuneet koskimiehet ainakin,
viilettelivät virrat ja nivat, hurauttelivat kosket ja jyrämät, mutta
Yläkönkään sivu piti tavarat kärryillä kuljettaa maantietä ja vene
solutella rantoja pitkin. Vuoronperään he seisoivat perässä pidellen
melan vartta kuin valtikkaa kädessään. Ja hyvin matka sujui. Mutta
Alakönkään niskassa pidettiin pieni neuvottelu: lasketaanko vain
ei — Lauri Hannikais-vainaja on sen laskenut, muutamat muutkin,
tiesivät lappalaiset. — Mutta useimmat laskevat veneensä nuoralla —
ei siinä pää kestä.

— Kestää meidän päämme! kivahti Urpo katsellen ensin kosken joka
kohtaa. Vettä on riittävästi, kivet voidaan kiertää ja aallokko myös.
— Kuka lähtee soutumieheksi.

Reino ja Jalmari olivat kumpikin valmiit.

— Istukaa siis airoihin ja soutakaa kovasti, että vauhtiin päästään.

”Haukkain” pitkä jokivene kiiti kuohuihin. Juhlallisesti kuin
kapteeni hallitsi Urpo venettä, joka suorastaan lensi vaarallisten
kivien ohi, halkoi vaahtopääkuohuja ja vältteli valtavinta
aallokkoa. Vähin vain ropsahteli ristiaalloista laidan yli kastellen
keulamiehiä. Lappalaiset juoksivat rannalla paremmin nähdäkseen
lannanpoikien rohkeata laskua, joka onnistui erinomaisesti.

Eikä vähemmin kiinnostanut ”Haukkojen” kulku Tenon asukkaita.