LORDIEN KANSSA KILPAA KALASTAMASSA KOLTTAKÖNKÄÄLLÄ.

Suuret ”hurtigrutenin” laivat kulkevat pitkin Ruijankin rannikkoa
kolme kertaa viikossa, kiertävät Varangin niemen Vuoreijaan,
Vesisaareen ja sieltä Kirkkoniemeen. Ne toimittavat Norjan pitkällä
rannikolla rautatien virkaa kuljettaen matkailijoita ”satujen
ihmemaahan” ja poiketen vain pääpaikkoihin vuonon suulle, mutta
jättäen pikkuliikenteen rannikkolaivojen ja moottoriveneiden varaan.

Eräänä elokuun sunnuntaina astui Vesisaaren kalastajakaupungin
laiturilta laivaan kolme partiopoikaa, jotka olivat paluumatkalla
Lapin erämaista. Me olisimme tunteneet heidät ”Haukoiksi”. Jokaisella
oli selässä raskas kantamus: laukku, josta pilkisti esille pannun ja
rautakauhan varret. Niiden päälle oli nuorilla köytetty kasvipuristin
(Reinolla sen lisäksi kokoon kääritty laavu), kädessä onkivapakäärö
ja toisessa valkoinen pytty, jossa oli kotituliaisiksi suolattua
Tenon lohta.

Matkustajisto oli kansainvälinen. Laivalla kuuli puhuttavan norjaa,
suomea, ruotsia, englantia, ranskaa ja italiaa. Oli nuoria, reippaita
neitoja kiiltonahkakengissään, oli urheilupukuisia nuoria miehiä
ja keski-iänkin gentlemanneja, jotka olivat käytännöllisesti
järjestäneet Lapin matkansa, oli jokunen lapikkaissakin, ”Haukkain”
malliin pukeutunut vanha herra, lordiksi mainittu. Hän ei nähtävästi
ollut ensikertalainen näillä mailla.

Heidän rinnallaan ”Haukat” olivat ulkoasultaan kolmannen luokan
”ruuma-asukkaita” pikiöljyn palvaamine ja savun korventamine
kasvoineen, lapikkaineen ja kuluneine vaatteineen. Mutta Lapin
tuntemusta ja henkeä heissä oli melkoisesti. Ihmeissään moni
muukalainen katseli heitä, mutta kummeksuen ”Haukatkin” heidän
vehkeitään arvostelivat.

— Mitä sanotte noiden turistien Lapin varusteista? kysyi Urpo ajan
kuluksi.

— Lappi, samoinkuin metsä ja erämaa yleensä kammoaa liian hienoa ja
kaikkea epäkäytännöllistä sekä vaatetuksessa että elämässä yleensä.
Se ei tule näyttämään heille sisintään, eikä puhaltamaan heihin osaa
omasta hengestään. Vain vertaisilleen se sydämensä avaa, sanoi Reino.
Ja siihen yhtyi Jalmarikin.

Siinä laivalla tavallaan törmäsivät vastakkain yleismaailmallinen,
kansainvälinen kulttuuri ja aito Lapin henki, johon ”Haukat” jo
olivat eläytyneet.

Yhtä hienot kuin ulkoasu, olivat ladyillä ja lordeilla
kalastusvehkeetkin. Se tuli seuraavana päivänä näkyviin
Kolttakönkäällä, jonne he Kirkkoniemen ja Jokiniemen kautta
matkustivat, ja jossa ”Haukatkin” halusivat viimeisen kerran
merilohta uistimiinsa maanitella. Ero oli myöskin yösijoilla.
Ulkomaalaiset asuivat hotellissa, ”Haukat” omassa laavussaan
pauhaavan könkään partaalla. Ja hyvä siinä oli nukkua, vaikka
uteliaat Kolttakönkään koirat kävivätkin joskus laavun nurkkia
nuuskimassa.

Aamuteen juotuaan ”Haukatkin” varustautuivat luossaa uistamaan kosken
alle, saatuaan luvan käyttää erään kolttaukon venettä.

— Kumpi on teistä maisemiltaan hauskempi Teno- vai Paatsjoki? kysyi
Jalmari uistimia kunnostaessaan.

— Vertailussa täytyy tuntea molemmat verrattavat, sanoi Urpo.
— Minä tunnen nyt vain Tenon, mutta Paatsjokea vähän. Mitä voi
karttojen mukaan päätellä, on Paatsjoen laakso matala ja useissa
paikoin joki muuttuu järvireitiksi niinkuin Könkämäenokin, kun
sitävastoin Teno on syvässä laaksossa kulkeva, aito tunturimaan joki,
yhtenäinen ja vuolas. Omituinen on tämä Paatsjoki siinäkin, että jo
ensimmäiseen könkääseen lohet töksähtävät noustessaan.

Jo tulevat englantilaisetkin rantaan. Heillä on kallisarvoiset,
tuhansia maksavat vavat. Lompakko täynnä perhoja, koreita ja
taiteellisesti kolibrin, paratiisilinnun ja lukuisien muitten
lintulajien höyhenistä tehtyjä. Siinä on harri- jos lohiperhoakin.
Moniosaisessa peltilaatikossa on yhteinen uistinvarasto. Urpo näkee
siinä, kun veneet ovat rinnatusten rannalla, silkkikaloja, devoneja,
täkyuistimia monta lajia. Siimat ovat silkkisiä ja rullat suuria.

— Pitäisipä noilla vehkeillä saada! ajatteli Urpo.

”Haukat” asettivat vain yhden uistimen veneen perään, sen Guttormin
Jounin antaman, itse maalatun, josta lahjoittaja oli sanonut:
”Ei tämä ole erhäinen päältä katsoen, mutta ’luossa’ on siihen
rakastunut.”

Englantilaisten kalleilla vehkeillä oli se vika, että lohi ei niistä
huolinut. Yhtenään he muuttelivat uistimia, mutta ei yritystäkään
kuulunut. ”Haukat” sen sijaan saivat ensin viisitoista- sitten
kaksitoista- ja myöhemmin illalla kymmenkiloisen.

— Minkä värinen teidän uistimenne on? kysyi vanhin englantilainen —
seurueessa oli kolme miestä.

— Päältä hopean, sisältä vasken ja pitkinpäin puoleksi punaisella
maalattu lusikkauistin.

— Mitä mallia se on?

— Utsjoen lappalaisten mallia.

”Haukkojen” piti se näyttää.

— Ettekö myy?

— Se on lahjaesine.

”Haukkojen” piti Kolttakönkään matkailijahotellin lohikirjaan
selostaa, montako saivat, mihin aikaan ja minkälaisilla vehkeillä.
Ulkolaisten vieraiden arvonanto kasvoi. Lohensaajan näkymätön
kunniakehä kaunisti lähtiessä heidän kasvojaan. He olivat scoutteja,
joilla oli utsjokelainen kotitekoinen ihmeuistin.

— Lohen saantiin on vaikuttamassa monen monta tekijää: ilma, vesi,
valo, tuuli, uistimen väri ja muoto, sen liikkeet vedessä, kuinka
syvällä se kulkee ja monta muuta seikkaa, selitti hotellin hoitaja.
— Kukaan ei tule lohestamisessa täysin oppineeksi.

Englantilaiset saivat siitä kalastus-urheilukirjaansa uuden luvun:
”Scouttien taikauistin”. ”Haukat” valokuvattiin hotellin edessä
onkivapa toisessa ja lohi toisessa kädessä. Kuva myöhemmin kierteli
monissa englantilaisissa urheilulehdissä.