JUHO VESAISEN JÄLJILLÄ TRIFONIN LUOSTARISSA.

Petsamon rannikko, laajan Varankivuonon suun eteläsivulla, on paikka,
jossa Suomi-neito toisella kädellään tunnustelee Jäämeren ilmaa, kun
toinen, Luoteis-Lapissa ei ulotu valtamereen saakka.

Pummangista palatessaan Petsamon vuonolle ”Haukatkin” huomasivat,
että tämä seutu on koko Petsamon alueen keskus. Samalla he muistivat,
että se on viidennellätoista sataluvulla ollut riitakapulana Ruotsin
ja Venäjän välillä ja Ruotsin Jäämeren politiikan aseena aikoinaan
ja että Juho Vesainenkin, suuri kiiminkiläinen partiomies siellä
aikoinaan koston enkelinä liehui.

Jo Liinahamarin uudessa satamassa, Petsamonvuonon länsisivulla he
huomasivat, miten kansainvälisyys lyö leimansa siellä liikenteeseen.
Satamassa on suomalaisten laivojen ohella norjalaisia, saksalaisia
ja englantilainenkin alus. Viimemainittu troolaus-matkoilla kulkeva
kalastaja-alus. Ja laiturilla kuulosti olevan oikea kielten sekoitus.
Suomea, lappia, kolttainkieltä, norjaa, saksaa ja englantia siellä
puhuttiin.

— Ettekö lähde uistelemaan Trifonajärvelle. Se on kaunis
tunturijärvi vähän matkan päässä täältä alkavan Petsamon maantien
varrella. Siinä ihan vilisee tammakoita. Minä tahdon vain kolme kruunua
tunnilta.

— Vai kolme kruunua, yhtä kuin kolmekymmentä Suomen markkaa, eipä
ole työ halpaa täälläpäin! ihmetteli Urpo.

— Minä lähden kahdella, sekaantui puheeseen karjalaispoika.

— Minä yhdellä, lisäsi lappalainen.

Ja tuossa tuokiossa kehittyi huutokauppa poikien ympärillä, kuka
halvimmalla lähtee uistinta soutamaan, vaikka asianomaiset olivat jo
vakaasti päättäneet jättää lohet ja taimenet, harjukset ja tammakot
rauhaan sinä.

”Haukat” sivuuttivat Liinahamarin matkustajahotellin ja astelivat
raskaine kantamuksineen hyvää maantietä etelään.

— Hei, pojat, nyt me siis alamme painua etelään kuin muuttolinnut!
virkkoi Reino.

— Eipä taida kantapäät kestää tallustella viidettäsataa kilometriä
täältä Rovaniemelle rautatien päähän, epäili Jalmari.

— Tarkalleen 425 kilometriä näkyy tolpassa seisovan. Onhan siinä
matkaa, mutta Yläluostarissa nousemme postiautoon, siinähän me
aioimme pysähtyä Vesaisen retkiä muistelemaan. Munkit kuuluvat niistä
kertovan omalla tavallaan, selitti Urpo.

Matkallaan he poikkesivat Trifonan kylään, joka on myös vuonon
länsirannalle rakennettu ja jonka asukkaat ovat enimmäkseen
vienankarjalaisia. Muistikirjan saalis oli sieltäkin melkoinen.
Mutta paljon mielenkiintoisempi paikka oli heille matalan vuonon
perän ympärille rakennettu Parkkiman kylä, jossa oli suuria valtion
rakennuksia ja kauppataloja matalien alkuasukasten hökkelien
keskellä, sekä sen itäpuolelle joen suun taakse levinnyt Kaakkuri,
puhtaasti venäläinen töllikylä, jossa on 26 taloa.

”Haukat” piirtelivät ja valokuvasivat ahkerasti. Heitä kiinnosti
asutus, jossa vielä vahvasti oli muukalainen leima niinhyvin
rakennustyylissä kuin muussakin kulttuurissa ja jossa vielä osittain
elää Petsamon perustajan ja kolttain apostolin, munkki
Trifonin henki.

— Jos olisimme tulleet suoraan Helsingistä tänne Kaakkurinkylään,
tai Näsykkään (karjalaiskylä Näsykkäjoen varrella) tai Moskovaan
(kolttakylä Petsamojoen varrella), niin varmaankin ihmettelisimme
rakennusten pienuutta ja kirjavuutta rakennusaineeseenkin nähden,
selitti Urpo. — Mutta paljon Perä-Lappia matkustaneina me ymmärrämme
elämän vaikeuksia puuttomilla seuduilla. Mistä nämä poloiset
rakentavat tilavia asumuksia, kun hirret on kaukaa tunturien takaa
kuljetettava ja laudat Norjasta ostettava ja kalliilla kruunuilla
maksettava. Vain turve on omasta takaa. Siksipä voi samassa
rakennuksessa olla alaosa hirsistä, yläosa laudoista ja katto
turpeista.

— Hauskojahan nuo turvekatot ovat. Saunakukka ja kissankello niillä
kasvaa mainiosti, samoinkuin monenlaiset heinät. Vuohilla olisi
katolla erinomainen laidun, mainitsi Jalmari.

Alaluostarin, entisen Monasterin kylän kohdalla kiintyi huomio
suureen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.

— Tähän perusti venäläinen aatelismies ja soturi Trifon luostarin v. 1556,
tiesi Urpo.

— Ja Juho Vesaisen joukot sen jouluyönä v. 1590 polttivat poroksi ja
surmasivat munkit ja muun väen. Luostari siirrettiin sitten Kuollaan,
mutta toistasataa hautakumpua osoitti sen jälkeen paikkaa, missä
pohjalaiset partiojoukot kuuluisan päällikkönsä johdolla suorittivat,
luultavasti Ruotsin vallan salaisella suostumuksella kovakouraisen
koston työn, lisäsi Reino. — Luostarin perustaja oli jo kuollut,
mutta silloinen igumeni Gurij sai metelissä surmansa.

Myöhemmin illalla näkivät ”Haukat” näiden molempien merkkihenkilöiden
kuvat Yläluostarin kirkossa: Trifonin kolttalaisia kastamassa ja
luostarin suojeluspyhimyksenä sekä Juho Vesaisen munkkeja surmaamassa.

Petsamon matkailijat eivät hevillä sivuuta Yläluostaria,
Venäläisvallan ja kreikkalaiskatolisuuden tukikohtaa näillä Jäämeren
äärillä. Niin outo, keskiaikainen henki siellä tuulahtaa matkustajaa
vastaan, että sen synnyttämä uteliaisuuden tunne pysäyttää hänet.
Eivät ”Haukatkaan” voineet sitä sivuttaa, vaan yöpyivät luostarin
melko siisteihin, matkustajia varten varattuihin huoneisiin.

Munkki Hermanni tuli heitä opastamaan ja näyttelemään luostarin
kymmeniä rakennuksia ja kertomaan sen menneisyydestä.

Hermannilla oli jonkinverran kiire, sillä iltajumalanpalvelukseen ei
ollut enää täyttä aikaa.

Ensin he kävelivät ”hanhenmarssissa” maahan vajonneita
pitkospuupalkkeja myöten luostarin kirkkoon. Sieltä tulvahti
vastaan oikea itämainen loisto, vaikka se olikin vain ulkokultaa
ja tarkoitettu herättämään hartautta ja uskonnollisia tunteita.
Kultakehyksisiä jumalan ja pyhimysten kuvia, kullattuja
kynttiläjalkoja ja muuta komeutta siellä oli yllinkyllin.
Vastakohtana niille olivat mustakantiset käsin tekstatut kirkon
käsikirjat jalustoillaan, muutamat niistä hyvin vanhoja. Urpo oli
työntyä eräästä ovesta ”kaikkein pyhimpään”, mutta sinne ei Hermanni
päästänyt.

Munkkien asunnossa oli pitkän, puolipimeän käytävän sivuilla pieniä
asuinhuoneita. Niissä viettivät ”veljekset” lepohetkiään. Nämä
kammiot olivat vain pari syltä pitkiä ja saman levyisiä. Huonekaluina
oli niissä vain pöytä, makuulavitsa ja penkki. Vain igumenilla
(johtajalla) oli isompi asunto. Keittiössä hääräilivät parhaillaan
kokit turskan perkauspuuhissa.

Munkki kertoi luostarissa olleen parhaana aikana viitisenkymmentä
munkkia, ja lisäksi työmiehiä. Heinämaita sanoi luostarilla olevan
paljon, niin paljon, että rehuilla voitiin elättää viitisenkymmentä
nautaa.

Parhaillaan muutamat munkit olivat kyntötöissä parivaljakolla. Yksi,
mustakauhtanainen, talutti hevosia, toinen piteli auraa, kolmas
heilutteli piiskaa, neljäs käänteli viillosta jaloillaan polkien ja
viides, nähtävästi työnjohtaja, käveli kynnöksellä.

Luostarin kirkonkellot alkoivat kumisten kutsua munkkeja rukoukseen.
Hermanninkin täytyi jättää vieraat omiin oloihinsa ja liittyä
”veljien” pitkään kulkueeseen, kun he riensivät jumalanpalvelukseen.

Kirkon vieressä oli hautausmaa. Siinä oli risti ristin vieressä ja
venäjänkieliset kirjoitukset selostavat kulkijalle, kuka pyhä mies
minkin alla viimeistä untaan lepää.

Jumalanpalveluksen jälkeen Hermanni kertoi, että luostari
perustettiin v. 1887. Varat kerättiin enimmäkseen lahjoituksilla.
Tällä paikalla oli silloin vain pieni kirkko, jossa pyhän Trifonin
luita säilytettiin. Jäntevä igumeni Jonafan kohotti sitten luostarin
mainetta ja laajensi sitä kaiken kykynsä käyttäen.

Seuraavana aamuna porhalsi punakeltainen postiauto Petsamosta päin.
Siihen työntyivät ”Haukat” kamppeineen lopettaen tämän pitkän,
monivaiheisen partioretkensä sekä joki- että jalkamatkat.