RUOTSIN LAPPALAISTEN JUTAMISTIELLÄ.

Kahtena vuodenaikana kulkee kohiseva poro- ja ihmisvirta Könkämäenon
Ruotsinpuoleisia rinteitä pitkin, nimittäin lappalaisten muutto- eli
jutamisaikoina. Keväällä viimeisillä keleillä on matka pohjoiseen;
silloin on ehdittävä hankien aikana Kilpisjärvelle ja jäitse sen
poikki sekä edelleen aina Jäämeren vuonojen rannoille Norjan puolelle
kesäksi. Syksyllä taas laumat palaavat etelän metsäseutuihin
talveksi. Keväällä on elämää ja liikettä joen varrella, teillä ja
tuntureilla. Paimenet huutavat, kellot kalkattavat, koirat haukkuvat
ja porojen kaviot raksuttavat. Edellä kulkevat vetoporot ja ajokkaat
kiskoen perässään raskaita pulkkia, joihin naiset, lapset ja
tavarat mm. kotavaatteet ja kehyspuut on kuormattu. Jos tällainen
kulkue pysähtyy jonkin yksinäisen talon lähistölle, täyttyy pian
pirtti peskipukuisista ja ympäristölle kohoaa lisäksi keilamaisia
kotia. Mutta muutamien päivien perästä on talo taas tyhjä, vaeltava
muuttoparvi mennyt ja erämaan suuri, painostava hiljaisuus taas
palannut.

Laajalti polkeutunut hanki ja sinne tänne kaatuneet, nälkään ja
matkan rasituksiin kuolleiden porojen ruhot osoittavat jonkin aikaa
jutamistietä. Vain vaivaiset ja vanhukset jätetään lantalaisten
taloihin, kun he eivät jaksa enää kestää matkan rasituksia Norjan
tuntureille saakka.

Siikavuopiossa ”Harmaahaukan ritarit” tapasivat Jalkapuoli-Pieran,
vanhan porolappalaisen, jonka ruumis oli jo eläessään tunturien
tuiskuissa ja Jäämeren rannikon suolaisen kosteissa myrskyissä
muumioitunut. Hänen kanssaan Reino puuttui puheisiin talon pihalla,
jossa ukko poron taljalla kellettäen paistatti itseään. Häneltä
oli oikea jalka polven alapuolelta katkaistu ja jalkaterän virkaa
toimitti puukoukku.

— Porojen paimennus on teiltä tainnut jo jäädä nuoremmille, alkoi
Reino.

— Na, vielä minä hiihdän talvella, mutta käveleminen on vaikeata,
kun ei ole varpaita.

— Kuinka puujalalla voi hiihtää?

— Minä asetan suksen mäystimen tuohon koukkuun. Sitä ei pakkasella
palella, jurautti äijä ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Talonväki kertoi, että ukko on vielä melkoinen mäenlaskijakin.

Kovin oli lappalaisäijä vielä porohenkinen. Levättyään aikansa hän
pihanurmella jalkainsa päällä istuessaan ahkerasti korjaili hihnoja,
laitteli pankoja ja länkiä. Näki selvästi hänen olemuksestaan, että
hän ikävöi tuntureille, sinne valtameren vuonojen äärille, jossa
parastaikaa porot kirmailivat, paimenet huutelivat ja koirat haukkuen
poroeloa kiertelivät.

Iloton on äijällä vanhuus, siitä synkeä tuike silmissä. Kuivat ovat
eväätkin, kun hän aterioi työnsä lomassa aitan kynnyksellä; ilmassa
kuivattua poronlihaa hän puukolla jyrsii viulua muistuttavasta
poronlavasta. Hän irroittaa lapaluun ja kaivertaa siihen puukon
kärjellä reiän. — Se on tehoisa taika. Oikea lappalainen ei heitä
lapaluuta käsistään siihen reikää kaivertamatta. Väliin hän haukkaa
leipää ja ryyppää kahvia päälle. Kerrotaan ukolla olevan rahaa
nahkakäärössä, mutta ei raski ostaa maitoa talosta, rahaa kuluu. —
Toisinaan hän onkii Könkämäenosta harjuksia särpimikseen.

”Haukat” huomasivat nyt olevan hyvän tilaisuuden opetella
poronhoitoa. He ottivat muistikirjansa esille ja utelivat ukolta:

— Montako poroa on teidän pojallanne?

— Lienee noita muutamia, ehkä kymmeniä, kenties satoja. — Kukapa
niiden lukua tarkoin tiennee, kun kermiköitä, vuonniloita, ja
urakoita kuolee näin keväisin. Lappalainen ei mielellään ilmoita
porojen lukumäärää.

— Minkälaisia poroja sanotaan kermiköiksi, vuonniloiksi ja urakoiksi?

Ukko katsoi pitkään poikia, hän nähtävästi ihmetteli, että niinkin
tietämättömiä löytyy.

— Na, kermikät ovat edellisen kesän vasoja, vuonnilot toista vuotta
vanhoja naarasporoja, urakat saman ikäisiä uroksia.

— Entä sitten? uteli Reino.

— Vuorsovaatimet ja vuorsohirvaat seuraavat sen jälkeen ja sitä
vanhimmat ovat vaatimia ja hirvaita.

— Ja mitkä ovat härkiä?

— Salvetut, tietysti. Härkiä on ikänsä perusteella vuorsoja
(urakkana purtuja), kunduksia, kosotuksia ja miniloppuja.

— Mistä tuntee härän iän?

— Sarvista, niihin kasvaa joka vuosi yksi haara lisää. Mitä vanhempi
härkä tai hirvas, sitä haaraisemmat ja komeammat sarvet. Hyvin
vanhalla porolla alkavat sarvet kuitenkin surkastua.

— Me olemme nähneet poron koskettelevan takajalallaan jokaista
sarven kärkeä, mitä sillä on merkitystä.

— Na, porolla on rasvarauhanen takajalkain varpaiden haarassa
ja pieni karvapensseli, jolla se joka päivä rasvaa sarven kärjet
koskettaen niitä jokaista, jos takajalka on kipeä, niin ettei se suju
sarvenkärkiä rasvaamaan, kuihtuu sen puoleinen sarvi. Jollette tätä
usko, niin rikkokaa hiukan nahkaa otsastanne, kummastakin kulmasta
ja kun minä siihen vähän hieron poronkynsirasvaa, niin sarvet
alkavat teillekin kasvaa niin monihaaraiset kuin teillä on ikävuosia
takananne. — Kelpaisi sitten mennä kotiin ”kruunupäisenä”.

Edellinen osa ukon puheesta oli totta, jälkimmäinen tietysti leikkiä.
Jalkapuoli-Pieran kurttuinen suu vetäytyi hymyyn. Hän oli mielissään,
kun sai jossakin asiassa olla ”nuorten herrain” opettajana ja puhua
poroista.

— Entäpä porojen merkitseminen, miten se tapahtuu? kysyi Jalmari.

— Korviin leikataan terävällä veitsellä pistoja, pykäliä, hankoja,
lohkoja, vitoja, halkeamia tai korvan kärki poikki. Kun näitä
”perustekoja” sovitetaan molempiin korviin, kunkin omistajan
poromerkin mukaan, niin mahtuu korviin monia satoja merkkejä. Tässä
näette puusta vuoltuja merkinkaavoja, kilpukoita.

Piera kaivoi taskustaan joukon puusta vuoltuja poronkorvain kuvia,
joihin oli vuoltu erilaisia merkkejä.

Tässä on meidän merkkimme: oikea poikki, päällä hanka, alla kaksi
pykälää, vasemmassa vita, päällä pykälä ja pistos, alla kolme pykälää.

”Haukat” piirsivät muistikirjaansa merkin kuvan,

— Tämä on Lompolon Jussin merkki: oikeassa päällä lohko, alla
pykälä, vasemmassa kärjessä pääskysen pyrstö, päällä kaksi pistettä
ja alla pykälä.

”Haukat” eivät kehdanneet enää vaivata ukkoa poroasioilla, kun heillä
oli tilaisuus vielä toisissa paikoissa täydentää tietojaan näissä
kysymyksissä.

— Oletteko koskaan nähnyt susia? kysyi Urpo.

— Hukkia, niitä poroelon tuholaisia! Lienee noita nähty, pergalaksen
koiria. Lienee niitä tapettukin kymmeniä pitkän elämän aikana. En
minä tässä viruisi jalkapuolena, jollen olisi joutunut hukkain kanssa
tekemisiin.

— Kuinka niin?

— Siitä on jo kulunut neljäkymmentä ajastaikaa, kun meitä kaksi
veljestä, Niila ja minä, olimme sudenhiihdossa Torniojärven puolella
— sen järven kai tunnette, kun siitä alkaa varsinainen Tornionjoki.
— Oli hyvä ilma, mutta liian pehmeä keli sekä sudelle että miehille.
Väsytimme peräti suuren urossuden. Minä hiihdin lopuksi aivan suden
kintereillä, nakkelin vaatteitani veljeni kerättäväksi, että olisin
päässyt petoa lyömään raskaalla sauvallani. Mutta sen verran susi
pääsi pakoon, että minun täytyi sitä ampua suusta ladattavalla
luodikolla. Susi ulvahti, kääntyi päin ja hyökkäsi haavoitettuna
päälle. En ehtinyt lyödä selkään, kun se tarttui pohkeeseeni
hirmuisilla hampaillaan ja raastoi siitä lihapalan irti, ennenkuin
ehdin saada puukkoni tupesta ja iskeä sillä petoa sydämeen. Kauan
sairastin jalkaani Luulajan sairaalassa, mutta poikki se täytyi
lopuksi sahata. Olen minä muulloinkin käsirysyssä kamppaillut
suden kanssa. Kerran, maailmansodan aikana vedätettiin lihakuormia
Siilastuvalle ja kuormasta muutamana pysähtyi levähtämään
Kelottijärvelle. Yöllä tultiin minua herättämään suden tappoon,
kun se muka oli reen alla pihalla. En aluksi uskonut korviani tai
päättelin, että kysymyksessä on kulkukoira, mutta menin kuitenkin
asiasta ottamaan selvää. Ja aivan oikein: hukan silmät kiiluivat kuin
lyhdyt reen alta. Minä paukautin parin metrin päästä petoa naamaan,
mutta se ei heti kaatunut, vaan hyökkäsi puremaan. Sain kuitenkin
puristettua kurkusta ja kohotettua ilmaan, kunnes toiset miehet
tarttuivat sen jalkoihin ja vetivät eri suunnille. Siinä kahakassa
peto puri oikean käteni piloille, mutta nahkansa susikin siinä
leikissä menetti. — Ja on niitä muitakin kaadettu. Kukapa ne kaikki
muistaakaan. Nuorena miehenä ollessani maksoi isä-vainajani kaikki
veronsa suden ja ahman nahkoista saaduilla rahoilla.

Jalkapuoli-Piera kertoi nämä historiat niin vaatimattomasti ja omaa
osuuttaan korostamatta kuin kaikki olisi kuulunut jokapäiväiseen
elämään.

Ukko kohosi ”Haukkojen” silmissä sankariksi, kun hän oli ahkerasti
tehnyt työtä ja oman henkensä uhalla taistellut erämaan villejä
voimia vastaan perheensä, Lapin ja koko kuningaskunnan
puolesta. Hän ei ollut enää halveksittu Rampa-Piera, vaan
kunnioitettava invaliidi.