KUINKA VITTANGISSA JUHLITTIIN "SUOMEN PRINSSEJÄ".

Harvoin soudetaan tai sauvotaan kaukaisia vieraita kuljettavia
veneitä Könkämäenoa ylös. Nimismies tai kruununvouti tahi jokin
uskalikko matkailija taikka rajankävijät vain sitä tietä joskus
käyttävät kesällä. Posti pinkoo enimmäkseen jalkapolkuja pitkin.
Mutta silloin kun vieraita siellä kulkee, ne suurenmoisesti otetaan
vastaan: liput nousevat tankoihin taloissa, tervehdyspuheita pidetään
ja hurraata huudetaan Ruotsinkin puolella ainakin Karesuvannosta
ylöspäin.

”Harmaahaukanritarienkin” matka tiedettiin koko jokivarrella Palojoen
suusta Kilpisjärvelle jo silloin, kun se alkoi — tiedettiin postin
ja puhelimen välityksellä. Ja sitä mukaa kuin odotusaika piteni joen
yläjuoksulla, nousivat matkailijamme arvoasteissa. Kun taloissa
Juntilta kysyttiin kahdenkesken, keitä vieraat ovat, sanoi hän heidän
olevan ”ritareita” jättäen ”harmaan haukan” pois. Vittankilaisille
oli Siikavuopiosta ilmoitettu (puhelimella), että matkailijat ovat
”Suomen prinssejä” ja että he olivat tutustumassa rajaoloihin ja
tutkivat kaikkia asioita maan ja taivaan välillä. Tämä sanoma
sai hyvät vittankilaiset vastaanottoa valmistelemaan kuumeisella
kiireellä.

Siinä olikin puuhaa ja touhua pitkiksi ajoiksi koko seutukunnalle.
Prinssi — napapiirin taakse Lappiin! siinä riemun aihe yksinäisten,
harvaan siroteltujen talojen asukkaille. Vanhat eukot opettelivat
niiata niksauttamaan niinkuin herrasväessä on tapana, ukot
harjoittelivat kohteliaita kumarruksia, minkä jäykät niskat taipuivat
ja pojat reipasta lakinnostamista. Lappalaiseukoilla oli kyllin työtä
paulakenkien neulomisessa ja uusien punaisten nauhojen ompelemisessa
sinimekkoihin. Seudun parhaat kertojat, lukkari ja Ala-Saarikosken Petteri
valmistelivat ahkerasti esityksiään, tietäen, että
hallitsijat aina Harun al Rashidin ajoilta mielellään kuuntelevat
seikkailuja ja hauskoja tuokiokuvauksia. Nuoret tytöt kyselivät:
”Ovatkohan prinssit yhtä kauniit kuin kuvissa?” Toiset iloitsevat
edeltäpäin: ”Kerrankin saadaan nähdä oikeita prinssejä. Kyllä
olemmekin niistä jo saduissa tarpeeksi kuulleet kerrottavan.”

Vittankilaiset olivat olleet pahoillaan, kun Ruotsin kruununprinssi
oli käynyt vain Karesuvannossa eikä heillä asti. Tämä vierailu
heidän mielestään jonkin verran korvasi sitä tapausta, josta
karesuvantolaiset olivat monta vuotta ylpeilleet.

Kenellekään ei johtunut mieleen, että Suomi on tasavalta, jossa
ei ole prinssejä. Lieneekö heidän käsitystään tukenut sekin, että
lappalaiset Suomenkin puolella aina kyselevät: ”Kuinka voi kuningas
ja maaherra?”

Tuskin oli retkeilijäimme vene niemen takaa ilmestynyt talon
näkösälle, kun Ruotsin sinikeltainen ristilippu nousi korkeaan
tankoon.

Isäntä-Aukusti sitten asteli lakki kourassa kahdeksan
tunturilappalaisen kanssa rantaan ja syvään kumarrellen tervehti
Reinoa, Jalmaria ja Urpoa kädestä sekä piti värisevin äänin
tervehdyspuheen. Siinä hän, entinen postinkuljettaja ja silloin
valtakunnan lipun vartija kaukaisessa Pohjolassa, erityisesti korosti
hyviä suhteita molempien valtakuntien kesken ja varsinkin rajajoen
molemmilla puolin asuvien kansalaisten välillä.

”Haukat” seisoivat ensin hölmistyneinä kuin puusta pudonneet, mutta
kuultuaan sellaisia puhuttelusanoja kuin ”Teidän Ylhäisyytenne” ja
”Teidän Korkeutenne”, paransivat he ryhtinsä, mutta Urpo vakuutteli:

— Tässä varmasti on joku erehdys. Me emme ole mitään ylhäisyyksiä.

Mutta muiden mukana he kuitenkin juhlallisessa saattueessa, Juntti
jälkimmäisenä, kapusivat korkean mäen rinteellä kököttävää,
punaiseksi maalattua taloa kohti.

— Tämähän on jotakin! kuiskasi Jalmari, jota juhlallisuus alkoi
huvittaa.

— Tässä on varmasti erehdys, vakuutteli Urpo uudestaan päätään
ravistellen.

— Mitä prinssejä me olemme, korkeintaan Tapion, metsänkuninkaan
poikain henkistä sukua tällä kertaa, supatteli Reino katkonaisesti,
kun jyrkän mäen kiipeäminen hengästytti.

Vaimoja, lapsia ja muutamia poromiehiä oli pihalla saattuetta
vastaanottamassa.

— Koreampi puku oli meidän prinssillämme kuin näillä, kuului joku
lappalaisvaimo kuiskaavan.

Talon avaraan saliin oli päivällispöytä valmiiksi katettu. Ja mikä
herkkujen paljous siinä odottikaan pöytävieraita. Oikein vesi tahtoi
nälkäisillä matkamiehillä herahtaa kielelle sitä sivusilmäyksin
tutkiessaan. Poronpaistia oli siinä palvattuna ja seinälläkuivattuna,
poronkieliä ja poronjuustoa, siikaa ja lohta — sekä suolattuna että
savustettuna — monenlaisia hedelmäsoppia ja jälkiruuaksi lakkoja.
Ateria oli siis enimmäkseen oman maakunnan antimista valmistettu.
Eivätkä kaikki lajit olleet pöydässäkään. Emännät vielä hyörivät ja
pyörivät kuin huttu hierimessä kyökin puolella.

— Jos meille kaiken lisäksi pidetään puheita, niin vastaa sinä,
mieti kaikki edeltäpäin valmiiksi, kuiskasi Urpo Reinolle. — Selitä
vielä uudestaan, ettemme ole mitään prinssejä emmekä ylhäisyyksiä. Ei
sinnepäinkään! — Eipä ei.

Reino alkoi muistella kuuluisien miesten puheita, että olisiko niissä
mitään tilaisuuteen pätevää. Hän oli asiaan siinä määrin syventynyt,
ettei huomannut kolmen valkoiseen pukuun puetun neitosen ilmestymistä
ovelle eikä huomannut ottaa tarjottua lautasta emännän kädestä.

Paistiin päästyä muuan pörrötukkainen ja tummapintainen
lappalaisäijä, jolla parransänget törröttivät leuassa kuin takkiaisen
piikit, kilautti haarukalla juomalasin reunaan ja alkoi pitää
puhetta ”ylhäisille vieraille”. ”Harmaa haukanritarit” kuuntelivat
hämmästyneinä vanhan lappalaiskirjailijan ja laestadiolaissaarnaajan
sujuvaa pakinaa, jossa hän kuvaili Lapin kansan kärsimyksiä ja elämän
tuskaa, mutta myöskin voitettujen vaikeuksien tuottamaa tyydytystä.
Hän pyyteli, että ”Suomen puolen valtaherrat” eivät olisi kovin
tarkkoja, vaikka porot joskus pääsivätkin toiseen valtakuntaan.
Erityisesti hän valitteli, että lappalaisten maa on rajoillaan
pirstottu neljään valtakuntaan kuuluvaksi.

Vähän sen jälkeen, kun ukko oli lopettanut Reino kavahti pystyyn
punaisena ja tuohtuneena kuin kukko. Ensi kerran eläessään hän tunsi,
kuinka puheenpito oli vaikeata. Mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja
ajatteli:

— Suomalaisen partiopojan tulee oppia kaikkia, puheen pitoakin, jos
tarvitaan.

Jotenkuten Reino sentään selviytyi tilanteesta. Hän kiitteli
vieraanvaraisuudesta, totesi ystävällisten suhteiden vallitsevan
molempien maiden välillä ja omasta ja toveriensa puolesta vakuutteli,
että he toivoivat hyvien suhteiden edelleenkin säilyvän siellä
ylhäällä Pohjolassakin. Reino Yrjänän lopetti puheensa sanoilla: — Me emme
ole prinssejä, emmekä mitään ylhäisyyksiä. Tavallisia partiopoikia
vain, Pyhän ritareita, joita on Ruotsissakin paljon.

Vittangin Aukusti-isäntä hymähti merkitsevästi ja kuiskasi
lappalaisille:

— Kerrankos ne prinssit tahtovat kulkea tuntemattomina, mutta meitä
ei juksata kuten turskia.

Mutta lukkari, jolle Juntti oli tarkoin selittänyt, ketä matkustajat
olivat, kuiskasi Reinolle:

— Ei sillä ole väliä, vaikka ette olekaan kuninkaallista sukua,
olettehan kuitenkin suomalaisia, naapurimaan miehiä, jota maata me
kunnioitamme ja tahdomme sen kanssa elää sovinnossa.

Ukot olivat tuoneet mukanaan muutamia lahjaesineitä, ja
päivällisen jälkeen he ne jakoivat. Reino sai lappalaispuukon,
noin neljänkymmenen sentin mittaisen ja kauniisti koristetun, Urpo
taidokkaasti veistettyjä luuesineitä: lusikan, paperiveitsen ja
neulakotelon ja Jalmari taidokkaasti kirjaillut poronkoipitossut.