16.

Sinä vuonna sattui kolme joulunpyhää. Seuraava arkipäiväkin kuin pyhä,
eräkirjassa valkoisena läiskänä.

Aattopäivän asiat olivat jo salkussa. Heikki sulki mustakantisen kerta
kaikkiaan sekä pöydällä että päässä. Oli jo montakin kertaa tullut
pantua merkille, että aivojen poimuuntunut ajatteluaines oli kuin
jousenjänne tai kuminauha; kesti tiukankin venytyksen, mutta jos
piinaamalla kiristi, herpautui ja kävi tehottomaksi.

Onneksi Kerttu oli tullut ostoksille. Heikki ei tietänyt kiusallisempaa
oloa kuin kaupoissa jonottaminen; ehkä ongella istuminen, kun hyttyset
söivät, mutta kalat eivät.

Entä joululahjat? Tuli liian vähän tai liian paljon. Ja mitä enemmän
oli tavaraa esillä, sitä vaikeampi oli valikoida, kunnes kiusaantuneena
tuli ostettua jotakin aivan umpimähkäistä. Kukahan senkin aikoinaan oli
keksinyt, koko lahjomisjärjestelmän, ja sen, että lahjat voitiin ostaa?

Vaikka kylläpä niitä osattiin tehdäkin. Jo lokakuusta lähtien oli
Liisakin läksyistä selvittyään näpläillyt, mitähän lienee näpläillyt
lippua ja lappua sinisin ja punaisin langoin. Jos salaisesti taakse
joutui, niin säpsähti kuin yllätetty jänis.

Huoletta olivat häneltä menneet ohi tänä vuonna joulutouhut. Kerttu oli
järjestänyt ja tehnyt kaiken.

”Kunhan tulet aikoinaan edes saunaan”, oli lähtiessään sanonut. — ”Ja
kunhan saunassa riittäisi löyly”, sai vastaan, ettei jäänyt
muisteltavaksi pieni sanavelka.

Kymmenen minuuttia enää junanlähtöön. Laukku oli pöydällä ja turkki
naulassa.

— Hauskaa joulua, neiti Miettinen, lepoa ja hengenrauhaa!

— Samoin johtajalle! Terveisiä kotiin!

Asemalla oli kuhinaa, niinkuin aattoina aina.

Rauhanjuhla lähestyi suuren rauhattomuuden merkeissä. Yksinäisiä ja
kaksinaisia, pieniä perhekuntia ja isompiakin poikueita tuli ja meni.
Kiire oli jokaisella, elämisen ja olemisen tärkeys. Toivoteltiin
hauskaa joulua, iloista joulua, onnellista uuttavuottakin muutamat jo
saman tien. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Sen saiturikin salli
lähimmäiselleen, ei tarvinnut uhrata edes omia ajatuksiaan, vain päätä
nyökkäsi ja huuliaan liikutteli.

Junapostiljoonit kantoivat suuria säkkejä, ylikuormitettuja
kantamuksia. Ei kukaan huomannut toivottaa heille keveämpää joulua
kuin aattopäivä oli. Naks-naks-naks, naksuttelivat leimasimet
postiluukkujen takana.

Heikki joutui junassa penkkiparistoon, jonka jo aikaisemmin ja
pääasiallisesti oli vallannut epälukuinen perhekunta. Emo oli liian
lihava, isä liian laiha.

Niinpäin se hyvin hyötyneissä perheissä useimmiten onkin, poikkeuksia
lukuunottamatta.

— Matti ja Kalle, tänne sieltä, että setä pääsee istumaan, komensi ja
perusteli perheen pää, se lihavampi ja todennäköisesti edustavampi pää.

Matti ja Kalle eivät katsoneet sedän istumaan pääsemistä niin
tarpeelliseksi, kiireelliseksi ei kumminkaan, emon täytyi nykäistä
siipipankosta. Olipahan heillä hyvä lattiallakin pärekorin kannella.
Kun pantiin selät vastakkain, niin tuli ihan nojatuoli.

Silpa ja Hilja tutkivat akkunannurkassa samaa joululehteä. Silpa oli
nopeampi lukemaan, tai sitten hätäisempi. Hän ehti sivun ensiksi ja
hoputti toista. Äidillä ei juuri sillä hetkellä ollut muutakaan, joten
hän koputti kumpaakin päähän. Vanhin oli nähtävästi jo puoliksi
neitiasteella, häpesi äidin touhukkuutta ja harmitteli nuorempien
riehakkuutta. Mutta kaikkein nuorin oli rehevä kuin hyötyisä keräkaali,
veteli lehmällistä isosta pullosta silmät siirollaan ja antoi palttua
rauhattomalle jouluaatolle ja muille matoisen maailman kiireille.

Perheen virallinen pää istui toisessa akkunapielessä, suojeli
päällystakilla ulkonevia korviaan ja yritti syventyä pääkaupunkilaisen
päivälehden palstoihin. Nähtävästi se oli jo märehtimistä toiseen
kertaan, koska pikkuilmoitusten sivu oli nautittavana.

Maaseudun pikkuvirkamies. Rouvan kotiin, varakkaanpuoleiseen maataloon,
oltiin matkalla, viiltämään kinkkua, juomaan sahtia ja näyttämään
vanhuksille, miten oli taaskin vuoden kuluessa höystytty. Varmaankaan
tämä ei ollut ensimmäinen pyhiinvaellus jouluksi mekkaan, mahtoiko olla
kymmenes.

Rouva olisi kaiketi sen kyselemättä kertonut, näytti jo sen näköiseltä,
mutta juna vihelsi aseman tulon.

— Hauskaa joulua! Heikki naurahti ja nousi.

— Oikein hauskaa joulua! rouva vastasi ja nykäisi nojatuolin
aineksetkin korin kannelta seisomaan ja pokkaamaan.

Hevosmatka, sauna, kuusi, illallinen ja pukki olivat monella tavalla
uusia ja kumminkin niin vanhoja. Ulkoiset ja sisäiset tunnelmat
hoivailivat yltäkylläisesti niinkuin lauhkea vesisuihku saunassa, kun
säiliö oli pumputtu tavallista täydemmäksi.

Heikki koetti vetäytyä syrjäisen tarkastelijan asenteeseen kuin
iltapäivällä junavaunussa, mutta iloinen pyörre veti tarkastelijan
mukaansa: selkää pesemään, pukkia puhuttamaan, lanttulaatikon
reunuksiakin rokostelemaan.

Myöhemmällä puoliyön lähetessä hiljeni. Saunat, paistilaatikot, pukit
ja paketit vaimensivat vihurin. Pohja-aalto kävi myöhempään, mutta
sekin yhä madaltuvammissa mainingeissa. Talonemännän aattoviikko ei ole
helpoimpia, varsinkaan jos on isännän tehtävät samoissa käsissä. Kerttu
ei olisi hennonut nukahtaa näin jouluiltana, mutta luonto vaati osansa,
kävi kuin lapsille.

Heikki valvoskeli yksinään pitkät ajat. Pihalamppu valaisi huoneen
puolihämäräiseksi. Äidin kuvasta ei näkynyt tiukkapiirteistä
riihimiestä, vain epämääräiset muodon ääriviivat ja joitakin
välkähtelyjä.

Ajatukset kiertelivät pikku hölkkää väljiä, pyhäiseksi aurattuja teitä.
Pieni piiri ja suuri piiri. Suuren piirin piti olla suljettu pyhäiseksi
ajaksi, mutta oli useitakin yhtymäkohtia, joissa huomaamatta eksyi
ulkoiselle kehälle.

Olisi kai sitä ollut tarpeeksi pienemmässäkin piirissä: päätien
oikomista, sivuteiden avaamista, puistossa pyrynsuoja, lähellä pirtin
lämmin.

Mutta aukeilla ajelivat talven valkoiset valjakot. Suuret pakat, syvä
uoma, seuraavana aamuna kaikki jälleen tasaisena.

Ihme, ettei osannut ajoissa kääntää ja tyynemmillä pysyä.

Mitenhän pellot alkoivat mukautua uuteen voimarehuviljelyyn? Oli aika
jo keksiäkin uusia laatuja ja tuotantomenetelmiä. Taisi olla luontaista
meidän lukeville mäkimaillemme ja kivikkotöyryillemme nurminadat,
koiranruohot, laidunapilat ja muut ketunleivät. Itsestään ne esiin
työntyivät avonaisemmilla aurinkoisilla rinteillä.

Miksi ei kukin maa ja maanviljelijä pyrkinyt mahdollisimman
tuottoisiin luontaisviljelmiin: amerikkalainen silmänkantamattomilla
viljalakeuksillaan, suomalainen hikevillä laidun- ja marjamaillaan? Ja
miksi viljelijän niinkuin muunkin elinkeinonharjoittajan elämisen pulma
melkein kaikissa maissa vuosi vuodelta vain lisääntyi, vaikka tekniikan
kehitys on huipentanut työmenetelmät ja tulokset ihmesaavutuksiin?

Miksi ei ja miksi? Ikuinen simpanssi, olisi Halkilahti suoraviivaisesti
ratkaissut.

Heikki ei ollut Loviisan kanssa keskustellut pitkiin aikoihin.
Hätäisesti hyväpäivä nakattiin. Loviisa mennessään ehkä muuta.

Tapanina lähtivät navettatytöt iltamiin, Loviisa ryhtyi
virkaatekeväksi, tosin pahasti rotkottaen, ei oman työnsä, vaan toisten
joutavan juoksemisen takia. Heikki lähti apulaiseksi, pudotteli rehuja,
kärräili juurikasveja ja kuivitteli alusia.

— Ja eiköhän sitä sinunkin passaisi jättää jo sitä hullun myllyä ja
tulla ja olla niinkuin ihmisen ja isäntämiehen pitääkin! aloitti
Loviisa ripin.

— Ei passaa, penäsi toinen. — Kansa kaipaa jauhoja.

— Kansa kaipaa! Jauhoissa olet kohta koko mies, lakki ja tukkakin.

— Oho, joko Loviisakin on sen huomannut?

— Minäkös tässä viimeksi asioita huomaan! Minä olen nähnyt sen jo
kauan, tiesin sen jo silloin, kun herrat hyväkkäät kävivät sinua
pyydystämässä täällä kärykärryineen.

— Etkä mitään puhunut.

— Vai en puhunut!

Loviisa huiskautti heinänipun, että sonni möykähti.

— Minähän puhuin, mutta kuuluuko se sääsken ääni taivaaseen. Kuuluuko
jo!

— Mikäpä hätä teillä täällä on ollut, valmiiksi asutussa talossa?

— Ei meillä, vaan sinulla. Et suinkaan kehtaakaan iänikuiseksi
mylläriksi ja jauhonaamaksi jäädä, vanhan perintötalon poika. Jos
äitisi eläisi, niin kunniasi kuulisit.

— Vieläköhän paremmin kuin Loviisalta?

— Älä siinä viisastele, äläkä jo!

— Mitä minulla oikeastaan olisi täällä tekemistä? Sanopa!

— Kyllä tekevä työnsä löytää. Vaikk’et muutu, niin auttaisit Kerttua.

— Onko hän valittanut työnsä paljoutta?

— Näkeehän sen ilmankin. Ja vaikk’ei työtäkään, niin on kumminkin
alinomainen huoli ja murhe. Eipä ole enää lastakaan saanut.

Heikki naurahti ja Loviisa rykäisi.

— Ei suinkaan se tämmöisistä.

— No mistä sitten! Tässä suvussa on ollut aina viisi lasta ja
Välkkilässä kuusi.

— Nykyaika on käynyt niissä kitsaammaksi. Eipähän ole enää
Välkkilässäkään.

— Niin, kun on emännän puolelta köyhä veri. Kertussa ei ole sitä
vikaa. Ja vanhemmat lapset kaipailivat risuakin toisinaan.

— Voihan Kerttu antaa ja hätätilassa vaikka sinä.

— Tukkapöllyä nainen antaa. Miestä toiseen päähän tarvitaan.

Heikki naurahti taas.

— Sinun kanssasi on kylmäpäisen vaikea tulla aikoihin. Vahinko, kun et
joutunut naimisiin.

— Siitä ei tullut vahinkoa muille, jos ehkä sinulle!

— Minulle se oli mieluinen vahinko.

— No, mitä sitten horiset! Luo se kouru tyhjäksi, heitä karjakon
roitti naulaan ja myllärin takki ikipäiviksi nurkkaan.

— Siinä on vähän useampia nappeja.

Loviisa touhusi jo sikalassa. Heikki työnteli kourut tyhjiksi ja meni
hevosia katsomaan.

Iltahämäräisellä ruokasalin sohvalla juontui puhe samoihin asioihin.

— Valittaako urhea vaimo?

— Enhän minä valita. Näenpähän, että sinullakin on ikävä. Mutta
sinunhan on jauhoissa takkisi! Kerttu puhalteli ja pölisteli.

— Joko se nyt taas on. Vasta ikään Loviisa pöllyytteli.

— Ja mitä tämä? Nuoren miehen ohimot jo harmaina?

— Pölyä vain.

— Se ei lähde puhaltamalla.

— Eipä kaiketi, eikä liene väliäkään. Harmaantuvat nyt paremmatkin
miehet.

Ilta pimeni. Käsi silloin tällöin siveli.

— Minä en ole arka, mutta viime aikoina olen ruvennut pelkäämään,
aloitti Kerttu taas.

— Mutta rakas ystävä! Ketä sinä täällä hiljaisessa puistossa pelkäät?

— Täällä on rauha, mutta ulkona käyvät tuulet.

— Anna tuulien käydä! Minkä me niille voimme?

— Sitä minä juuri pelkäänkin. Meillä olisi ollut täällä työtä
molemmille yllin kyllin. Tässä minä iltaisin torkun ja näen unia. Sinä
ja minä, kuin palko, keskenaikojaan haljennut. Suurina länkinä
kiikkuvat myrsky-yönä lipputangon pompulassa. Tuulee, ja herneet
putoilevat.

— Kuule, kierrä silloin valo ja avaa radio. Peikot ja harhanäyt
häviävät valon ja musiikin tieltä. Mikähän on Tapaninpäivän
iltaohjelma?

Kuplettilauluja ja tanssimusiikkia!

Välipäivänä heitti nuoskeaksi, ja sunnuntaina oli täysi suoja. Pojat
ulvoivat ilosta.

Mentiin kuopparinteeseen kierittelemään palloja.

Tahkon kokoisia. Juuston kokoisia, semmoisen, joka joulun edellä oli
kaupan makasiiniin kieritetty.

Kun hyvään alkuun sai, niin kieri kuin jyrä. Ensin otti keveästi ja
sipsien vain lunta, mutta alarinteestä lähtivät sammalet ja kalikat,
hiekanruntu ja pienet kivetkin mukaan. Ja sitten, kun pääsi tasaiselle
pellolle, pysähtyi ja kiepahti makuulle kuin Peni muurin eteen.

Mutta nyt Peni ei kiepahtanut makuulle, vaan nuuski ja touhusi parhaana
mestarina. Kävi monta kertaa hauskasti, kun se lähti pientä palloa
ajamaan. Pallo suureni ja suureni, vaikka Peni kuinka olisi haukkunut.
Lopulta se olisi kiepannut vaikka koko koiran mukaansa, mutta se
huomasi aikoinaan, hyppi tasakäpälää sivulla, haukkui ja rähisi.

Ryhdyttiin rakentamaan linnaa. Kesken seinien muurauksen ehdotti
Heikki, että tehdään mylly.

— Tehdään talo vain, esitteli isä.

— Ei, ei, mylly tehdään! huusivat pojat. — Ensin tavallinen mylly,
joka poltetaan, ja sitten oikein saksalainen valssimylly.

Mikäpä yhden kahta vastaan auttoi. Muurattiin mylly ovineen ja
akkuna-aukkoineen, ylä- ja alasiltoineen.

Palamaan ei saatu millään. Paloöljyä ei tosin koetettu, mutta isä
vakuutteli, ettei lumi pala silläkään. Eikähän oikeasta myllystäkään
palanut muuta kuin sisustus.

Kun oli iltaa jäljellä, niin rakennettiin isän mieliksi toisen kuopan
juurelle Lahtelan talo, päärakennus vain.

Sitten puristeltiin palloja, piti ruveta sotasille. Isä saisi mennä
myllyyn ja pojat Lahtelan päärakennukseen. Nähtäisiin, kumpi hajoaa.

Isä naurahteli lyhyeen ja esteli. Mutta lopulta hänen täytyi mennä
myllyyn.

Pojat syytivät kuin kahdella kuularuiskulla. Mitäpä myllyn vahvat
tiiliseinät niistä. Toista olisi, jos isä laskettelisi suurilla
palloilla Lahtelaan!

Isä heitteli sivuun ja yli. Mitä se semmoinen oli? Sodassa piti aina
ampua kohti ja kovilla paukuilla. Eihän se muuten oikeaa sotaa ollut.