3.

Heikki heräsi, mutta ei avannut silmiään. Ruokasalin kellon lyöntisalpa
raksahti. Neljäköhän vai viisi? Hän odotti, niinkuin kymmeniä kertoja
ennen.

Neljä vasta. Tuntui, niinkuin olisi saanut lahjan. Hän raotti varovasti
silmiään. Kerttu hengitti keveästi. Viimeinen tunti, unen ja toden
välimailla. Herättämiseksi ei olisi tarvinnut muuta kuin pienen
rykäyksen.

Kahdella sängyn edessä olevalla tuolilla oli miesten vaatteet, Heikin
”överhaali” ja Kyöstin ristiraitaiset puolikashenkseleineen. Kyöstin
tossut olivat rinnakkain saman tuolin alla. Niiden piti olla aina niin.
Hän oli tarkka tavaroistaan. Heikin saattoivat olla missä sattui,
vaikka eri huoneessakin.

Auringon punerrus väritti akkunan oikeanpuoleisen pielen. Oli kaiketi
pilviä lännen taivaalla, koska oli niin väkevä loiste.

Heikin katse liukui tutusta esineestä toiseen kuin pysähdyttävää naulaa
tai kiinnekohtaa etsien. Väliseinästä vasta löytyi sellainen niin
terävän pidättävänä, että etsijä tahtomattaan hätkähti: äidin silmät.

Suurella vaivalla oli äiti suostutettu maalarin malliksi... Mitä minä
tämmöinen vanha ja ryppyinen? Monin pyytämisin saatiin. Musta mekko
ylle ja isävainajan kihlaneula rintaan.

... Kaikkia hassutuksia... Ja tässäkö minä nyt kädet ristissä rupean
joutilaana tuntikausia istumaan! Neljänä päivänä piti istua. Oli se
vasta. Ja maksaakin sille ruoan lisäksi piti? Ei suinkaan se muuten
noin hatevasti, tukka silmillä ja suu auki. Tuskin nenäänsä jouti
niistämään koko mies.

Kuva tuli tekijän ja muidenkin mielestä hyvin onnistunut. Mutta äiti ei
ollut tyytyväinen, eikä Loviisa.

— Tuommoinen riihimies. Katso nyt sinäkin!

— Niin aina. Toinen tiirotti ja ihmetteli. — Mitä nuo rypytkin?
Niinkuin niitä ei vanhalla ilmankin olisi.

Taiteilija ehdotti, että Loviisakin maalattaisiin.

— Vai värjäisit? Mene sutkimaan navetan ulkoseiniä! Mene jo!

Se oli äidin mielestä varmaan hyvin paikalleen osattu. Kadutti
itseäänkin, mutta minkä sille enää mahtoi, enempää kuin sillekään, että
nuoret saivat hassuja päähänpistoja. Ainahan niille täytyi peräksi
antaa.

Auringon valojuova oli ehtinyt kehyksen reunan yli. Äidin katse oli
tiukka ja rypyt syväuurteiset. Juuri tuonnäköinen hän oli ennen, kun
jotakin oli tullut tehtyä, ja oli vieraita, ettei voinut torua ääneen.

Oikean suupielen ryppyuomaan oli varmaan kaivautumassa jokin tuttu
lauseparsi: Viisi virkaa, kuusi nälkää, Tai: Joka kuuseen kurkottaa, se
katajaan kapsahtaa, tai jotakin muuta.

Heikki käänsi päänsä ja katseli vastakkaiseen nurkkaan. Siellä oli
puupuntari, sukuperintö vuodelta 1803. Olihan niitä muitakin:
piippuhylly, katajatuoppi, piilukkopyssy, vinnin rojuissa ehkä vielä
vanhempaakin. Oli aina pitänyt koota pieneksi kotimuseoksi, mutta
niinpä oli jäänyt, niinkuin moni pieni useinkin mieleen muistuva asia
tahtoo jäädä.

Puntari oli raskaan ja jälyn näköinen. Isän oli sillä mukiloinut
rosvoja kaupunkimatkoillaan ja ajanut kerran ryöstelevän
mustalaislauman pellolle. Siitä peräisin piti oleman halkeaman nupissa.

Hän siristi silmiään. Niinkuin vanha puntari olisi pituudeltaan
venähtänyt. Nuppi kasvoi kuin nuoskasään lumipallo.

Hän ummisti silmänsä kokonaan, mutta puntari ei hävinnyt, päinvastoin.
Kädensijaan ilmestyi koppurainen koura. Se punnitsi. Mitähän se oikein
ähki ja punnitsi? Punnus painui, koukkupää nousi. Mies. Mieskö siinä
oli?... Kaksitoista naulaa ja seitsemän luotia. Kovinpa olet kevyt!

Vaari ähkäisi ja häipyi. Heikkikin ähkäisi ja riipaisi silmänsä auki.
Kerttu heräsi.

— Kello on vasta puoli viisi.

— Mikä sinut näin aikaisin?

— Mutta niinhän sinäkin.

He kääntyivät syrjittäin ja katselivat äänettöminä toisiinsa. Elävässä
taulussa ei ollut vielä riihimiehen väriä eikä ryppyjä, ehkä joitakin
pieniä epämääräisiä viivanjuonteita. Luomi rävähti silloin tällöin,
mutta sen jälkeen oli iriskalvo entistä kirkkaampi ja tutkivampi. Se
poltti Heikin sanoihin.

— Pari kertaa viikossa ajan kotona. Eihän tämä ole kuin vajaan tunnin
matka. Matti hoitelee töiden johdon. Oli niin tärkeän näköistä poikaa,
kun illalla juttelin.

— Sinullako? Mikähän hätä sinulla täällä? Eihän minusta tähänkään asti
ole ollut muuta kuin pientä harmia ja vaivaa.

Luomi värähti taas pari kertaa. Kellon käynti kuului toiselta seinältä.
Olikohan vähän kallellaan, koska onnahteli? Poikien hengitystahti
sekautui. Kummankohan nenä oli tukossa, Heikin vai Kyöstin?

— Siellä on hauskat, valoisat huoneet, korkkimatto ja kauniit
tapeetit. Kun Liisa tulee kouluun, niin hoitelemme itse taloutta. Ja
sinä tulet usein mukaan. Loviisa touhuaa täällä.

Kerttu katsoi, mutta ei vastannut, ei myöntänyt eikä kieltänyt.

— Täällä ei ole enää mitään suurempia perustöitä,
salaojitussuunnitelma valmis, laidun selvä.

Heikki odotti, että toinen olisi nyökäyttänyt tai edes päätään
ravistanut. Ei kumpaakaan. Katse oli kysyvä, mutta ajatukset
harhailivat kauas etääntyneinä ja epämääräisinä.

— Ansion vuoksihan minä — ymmärräthän. Muutamia vuosia. Velattomana
palaan takaisin.

Kello löi kuusi.

— Minä lähden käymään niityllä. Mittaan samalla Juhon kuokoksen, kun
eilen jäi. Hän hypähti ravakasti lattialle ja veti housut ja saappaat
jalkaansa. Sängystä katseli naisen kuva, seinältä toinen. Kummankin
silmissä kuvastui hätä. Ne hakivat jotakin, kumpikin omia teitään
kulkien. Mitä ne hakivat?

Heikki napitti puseronsa, istahti sängynlaidalle ja naurahti. Nuorten
silmien kysymerkki lientyi ja suli, kalvon sini kirkastui, iris pieneni
ja tummeni. Heikki pusersi tyynyllä lepäävään pään käsikoppiinsa,
suuteli silmää, toista ja vielä kerran.

Sattui kuin sähkövirran katkaisijaan. Käsivarret nousivat peiton
poimuista, vaaleat hihat valahtivat alas ja sähköistynyt elämä kiertyi
kahta tietä voima-aseman ympäri.

Mutta eihän sillä tavoin päästy koko päivänä niitylle, ja kymmeneltä
piti olla jo kaupungissa. Heikki oikaisi vartensa hienoisella
väkivallalla jännittäen, yhdisti virran katkenneet päät ja juotti ne
keveällä suudelmalla yhteen. Poikain peitto oli valahtanut ja pari
lihavaa kärpästä herkutteli luvattomilla paikoilla — ehtivät etääntyä
hyvissä ajoin.

Mikki-kissa tuli rapulla vastaan hiiri suussa, väistyi askelen
tiepuoleen, katsoi valppaasti, kyyristyi ja kyrräsi. Milloinka isäntä
oli hänen saalistaan verottanut? Silittänyt ja kehaissut olisi nyt
niinkuin ennenkin: Sivuutettiin ja kumpikin vilkaisi taakseen. Mikin
silmissä välähti jotakin sukupolvien takaista alkueläintä. Olikohan se
isäntä, vai muu kaksijalkainen?

Pääskysillä oli ajojahti. Kaksi istui lipputangon pallossa, niinkuin
tähystäjiäkin olisi tarvittu, mutta koko muu uljas laivue harjoitti
akrobatiaa, syöksyjä, äkkikäänteitä, surmansilmukolta, jokaisen suu
kuin Molokin kita. Eivät edes ullakoiden katonalaiset akkuna-aukot
pelastaneet hätääntyneitä hyönteisiä.

Maassa oli kastetta, tulossa siis poutapäivä. Aitovieren polulla
toljotti rupisammakko suurin kysyvin silmin. Kovin lähteväisen näköinen
oli, mutta ei kumminkaan hypännyt. Paras aika olisi ollut jo painua
varjoisaan ojaan.

Peltoaidan veräjältä lähti jänis, harmaatakkinen, pitkäsäärinen
vanhanpojanvotkale, sen näköinen kuin housut olisivat olleet
putoamassa. Jussi vötkähti muutaman laiskan hypyn pensaikon suojaan.

Kovinpa niittytie oli umpeutunut. Ennen oli näkynyt peltoveräjältä
niittyveräjälle. Välille oli tosin mahtunut hirmuinen metsä, jossa asui
menninkäisiä. Hämärtyvinä syysiltoina lehmänhausta palatessa vilahteli
ja välähteli puiden koloissa.

Suurin osa mäestä ja hakamaasta oli aikaisemmin kaskettu rukiiksi. Se
oli jo isän ensimmäisinä vuosina. Nelivuotiaan pojan mieleen oli jäänyt
suuri roihuava palo, punaiset lieskat ja mustat miehet. Silloinhan se
oli palanut Kulovuorikin vattumaaksi yhteen menoon. Siitä mahtoi äijä
säikähtyä tai äkiintyä, koska jätti polttoviljelykset ja pureutui
kuokkaan ja auraan.

Purovarsiniitty, noin kahdenkymmenen hehtaarin ala, oli jo melkein
kokonaan viljelyksessä. Avaamatta oli enää vajaa hehtaarin kaistale
metsän reunassa. Tänä kesänä oli sekin selvä, jos kuokkuri tuolla
kyydillä ottaa. Juhon leveäteräinen työase välähteli jo auringon
valaistuksessa.

Heinää ja kauraa ja taas heinää, välillä muutama sarka rehunaurista. Ei
ollut lajirunsautta, mutta olipa satoisuutta. Heinä kuin seinä,
varsinkin uudella kylvöksellä, ja kauranoras puhisi väkevän voiman
tunnossa. Vuosisatain typpivarastot laittoivat pinnan puhisemaan. Oli
viime vuosina tullut suolailtua runsaasti kalilla ja fosfaateilla. Suo
maksoi aina, monta kertaa kovan maankin puolesta. Velkaansa se kaiketi
maksoi; Vähin erin oli nyhtänyt vuosikymmenien kuluessa, jokainen
tuuli, sade, kevätpuronen, alaspäin niitylle, aina vain niinpäin.

Ihmisen määräkö oli tulla järjestelijäksi tässä kohden luonnon
kiertokulkuun? Talvisin nousivat pihaton parveen sadat rehukuormat,
painuivat alemmaksi ja muuttelivat muotoaan: paras maidoksi, lihaksi,
lihasvoimaksi, jäte typeksi, suoloiksi lantalaan, tunkioihin pellolle,
siirtyäkseen taas sieltäkin edelleen: heinän latvaan, viljan korteen ja
osa syystuulissa ja kevätpuroissa niityllekin sen luovuttaman
luontaislainan koroiksi ja kuoletuksiksi. Ikuisen kiertokulun laki.

Juho hytkäytteli niin tosissaan, ettei huomannut tulijaa. Heikki
pysähtyi hänen taakseen ja jäi huvitettuna katselemaan.

Juholla oli karkeat hurstihousut, jotka aikoinaan olivat olleet kaiketi
valkoiset. Lapikkaat olivat käännösvarsilla, ilman nauhoja ja
kääntämättä suurina ratteina kuin ilmatorven päät. Ja terät! Niillä
olisi peittänyt pienen tupakkamaan. Juho ei kärsinyt liikavarpaita. No,
olipahan niityllä tilaa, ja tarvitsi hän kaiketi suokengät, koska
hevosillekin laitettiin keväällä.

Paitaa ei Juholla ollut. Leveillä hartioilla näkyi jo olevan semmoinen
vuota, joka kesti. Tavallisen pistokärpäsen oli turha pysähtyä
aterioimismielellä, paitsi jos oli eväitä omasta takaa.

Juholla oli parhaillaan tekeillä valtainen kiertoliike suurenpuoleisen
pajupehkon ympäri. ”Huh”, hutkahteli kuokan terä, ja mies säesti saman
sanan. Joka lyönti meni tinkimättä läpi. Siinä saattoi olla vähän
suurempiakin juuria. Mutta aina läpi, vaikka olisi ollut ranteen
vahvuisia. Niissä oli jotakin sukulaisuutta, miehessä ja kuokassa,
varsi vahva, ponsi käyrä, mutta visainen. Ja terä! Leveä ja leikkaava.

Juho sai kierroksensa lukkoon, levitti entisestäänkin tukevan
haara-asentonsa ja nykäisi. Mätäs nousi kuin rieska pensaineen ja
pehkuineen.

— Hop’, peijakas!

Se merkitsi samaa kuin hyvää huomenta ja että oletpa sinäkin oikeaan
aikaan jalkeilla. Ei Juho sanojaan kaikille uhrannut, Heikki sattui
olemaan yksi valituita — ja kun oli niin kaunis aamukin ja
komeaperäinen mätäs.

— Sinä panet tämän laidan selväksi Mikonpäivään mennessä.

— Tottahan jo! Juho hutkautti kuokanterän uuden mättään laitaan, jätti
sen siihen puolivinoon, otti tupakkavehkeensä roimahousujen taskusta ja
alkoi latailla.

Se oli suurenpuoleinen pesä, mutta kukkaro kesti verotuksen:
leveäperäinen kuin vanha kutusammakko. Lataus päättyi ja tulitikku
sähähti suojaavassa kourakuopassa, ei käynyt tuuli, mutta eihän vara
haitaksi. Pöllähti muutamia pilviä kuin tavarajunan veturista.

— Mutta mitäs tulevana iloksi pannaan?

Panoksessa oli pari, kolme ylimääräistä sanaa, ja varmaan Juho oli sitä
jo monena ladannut.

— Se on sen ajan murhe, naurahti Heikki. Eiköhän yhdelle miehelle ja
kuokalle löydetä työtä tulevanakin.

— Niin minäkin olen tuumannut.

Niinkuin kuokallekin se olisi pitänyt sanoa ja mättäälle. Juho imaisi
vielä muutamia ketunhäntiä, pani pesän juurakolle ja käveli kuokoksen
laitaan.

Heikki otti sylikolmion ja mittasi kuokoksen. Yli kahdeksantoista aaria
oli uusi valloitus.

— Tarvitsetko rahaa?

— Enpä hänestä välitä. Juho oli saanut taas suuren pehkumättään
pylläyttämistä vaille ja antoi palttua semmoiselle roskalle.

— Mutta kovinpa turpoaa tuo kaura, ihasteli Heikki lähtiessään.

— Turpoaa se, myönteli Juho, ja kuokkakin hutkahteli samaan virteen.

Heikki kääntyi veräjällä, nojasi ylimpään veräjäpuuhun ja katseli.

Suuret parioviladot katsoivat vastaan avoimin suin. Tuntui kuin
jokaisella olisi ollut jotakin sanottavaa, mitä eivät juuri sillä
hetkellä saaneet irti. Pieni isävainajan aikainen, hirsistä
koirankaulalle hakattu, kyyrötti metsänlaidassa rauniollaan kuin vanha
metsäkana, suu silläkin auki, pieni hampaaton suu, liian korkealla.

Hän kääntyi, ravisti hartioitaan ja juoksi veräjien välin yhteen
menoon. Hengästytti, vähän hiottikin, mutta ei lämmittänyt.

Yläveräjällä hän kääntyi ja katsoi taas. Ei näkynyt enää kuokkamiestä
eikä avoimia ladonsuita, vain veräjänaukko. Aukko? Oliko jäänyt puut
laittamatta? Vai oliko siinä pari puuta?

Houreita! Ja Juhohan siellä on, eikä haassa ole edes vasikoitakaan.

Hän lähti taas, olisi juossutkin, ellei Loviisa olisi pyyhältänyt
saunatiellä vastaan.

— Se sikakarsinan portti on vannotettava, että pitää. Siinä oli taas
koko purtilokunta tönimässä, enkä minä jouda niitä siellä paimentamaan.

— Vannotetaan, vannotetaan. Vaikka olisiko se niin vaarallista, jos
vähän pääsisivätkin jaloittelemaan.

— Ei minun puolestani, ellei sinun lappujesi ja ryytiruutujesi.

— Ai pekonit! Kyllä minä vannotan.

Sivuutettiin ja jatkettiin matkoja, kumpikin melkein yhtä touhukkaasti.

Pekonit siirtyivät vähän ulommaksi, kysäisivät sanalla, parilla, ja
ihmettelivät. Vai vielä toinenkin panta, kun muutenkin jo oli liian
luja.

Sikatarhalta hän meni laidunmaalle, jossa Matilla oli vesanniitto.
Poika ei oikein välittänyt siitä työstä: kivinen pelto ja lyhkäinen
viikate. Ja uutta vesaa se kumminkin lykkäsi.

Pöljä-sonni mullisteli lohkoaidan takana. Se ei ollut ensinkään
pahantapainen, vaikka oli vähän pahasilmäinen, ymmärsi hyvin, mitä
varten kolme lankaa oli laitettu, kerran vain oli näyttänyt, ettei ole
pakko kiertää, mutta sopihan tuota oleilla ja paistatella päivää, koska
kerran lehmärouvatkin. Eikä se niin ihanata ollut kärpästen syöttinä
navetassa. Kun osasi olla viisas, niin piti paremmat päivät.

Salaojituslohkolla oli pyhän aika tehnyt pienet tepposet. Pari imuojaa
oli jäänyt putkittamatta lauantaina, kun luultiin, ettei tule sadetta.
Ukkosvaaru kulki yli, ja oja oli jaonnut pitkin pituuttaan. Ojuri oli
aloittanut jo toisesta paikasta, kun oli sitä mieltä, että uuden
kaivaminen oli vähemmän rähjäistä ja näköisämpää kuin vanhan
rääpiminen.

Kyösti juoksi peltotiellä vastaan. Toisessa kädessä pyöri
paperiväkkärä, toinen viipotti rinnalla vähän suurempaa ympyrää.

Täytyi ottaa niskatuoliin kannettavaksi. Siellä ylhäällä kuului käyvän
parempi tuuli. Ainakin tuulimyllärin suu siellä paremmin kävi, jalat
pelasivat ja varpaat keikkuivat.

Oli jo aamiaisen aika. Pojilla oli kova nälkä. Kyösti tinki kaksi
viilikupillista. Viili oli hänen mielipäivällisruokaansa, jota täytyi
saada myös aamiaiseksi ja illalliseksi.

Isä lähti johonkin, kun oli muuttanut vaatteensa ja paitansa ja
rasvannut auton. Olisi kivaa päästä mukaan! Eikö isä voinut ottaa?

Ei voinut, sillä isä viipyi ainakin kaksi tai kolme päivää.

Minkä takia isä niin kauan viipyi? Ei isä saanut mennä niin kauaksi ja
jättää äitiä ja siskoa ja poikia.

Koko joukko lähti maantielle asti saattamaan. Äiti ja Liisa istuivat
perään, pojat isän viereen. Kyösti tööttäsi — tiellä ei tosin ollut
muita kuin pari varkain pujahtanutta kukkopoikaa, mutta sopihan sitä
niillekin. Heikki irroitti puhdistusviivoittimen, vaikka ei satanut. Se
vemputti niin hauskasti.

Koivukujainen kotitie oli lyhyt. Saattajat nousivat palatakseen.

Oikeinko kädestä pitäen ja poskia sivellen? Eihän tullut muuta kuin
kahden päivän ero, kolmen korkeintaan. Mistä ja miksi niin hiukaisevan
ikävä olo?

Heikki kaasutti hiljalleen, katsoi taakseen ja vilkutti. Portilla
vastasi neljä kättä, alempaa ja ylempää. Isä meni, jätti, jätti...

Oliko kaasuttaja tukkeutunut ja oliko tuulilasissakin sumua? Ennen
mutkaa hän kääntyi vielä kerran katsomaan. Neljä kättä vilkutti nyt
keskitiellä. Niinkuin vaara olisi ollut ja tie liikenteeltä suljettava.

Vilahteli ja välähteli vielä kerran epämääräisenä näkemyksenä. Oliko
niillä kädessä jotakin valkoista, vai punaistako se oli?

Hän kaasutti tarpeettoman paljon. Tukkeutuma selveni. Auto syöksähti
täyteen vauhtiin kuin kirpeästi kannustettu ratsu.