25.

Heikki istui myllyn alarapulla anteloiskeppi kädessä. Halkilahti tuli
tietä, että kivet rapisivat, savukkeen punainen pää hehkui himmeämmin
ja loisteliaammin, johtuen imaisuista ja niiden väliajoista.

— Kukas piru...? Kas tekös siinä.

— Tottahan jo minäkin taas vuorostani.

Istuttiin entisille paikoille.

— Miten se meneskelee Halkilahdelta nykyisin?

— Niinkuin märkä palaa. Kosteata meillä on väliin, riimuksenkin
päällä.

— Kuinka niin? Johan nyt syyssateetkin ovat ohitse.

— Meilläpäs ei ole. Tekaisivat kahdeksannen.

— Lapsenko?

— No minkäs sitten! Ja onkin semmoinen vesilintu, että pois tieltä.

— Tyttökö vai poika?

— Enpä ole tullut tutkaisseeksi.

— Siinä minulla vasta vaari. Ette olisi taitanut perustaa, vaikka
koiranpenikan olisivat syliinne kantaneet?

— Kyllä! Tämä on tuottoisampi. Meidän huushollissa on pidettävä
pennistä kiinni.

Istuttiin ja kuunneltiin puistopuiden tuhinaa.

Lahtela lopetti äänettömyyden:

— Koettakaapa arvata, mikä minulla on kädessäni? Sanon etukäteen, että
olette profetallista sukua, jos ensimmäisellä kerralla oikein arvaatte.

— Mikäpäs teidän kotkotuksistanne tietää! Halkilahti siristi silmäänsä
ja imaisi savukkeen hehkumaan paremmin nähdäkseen.

— Sopii tunnustellakin, onko tuttu ihomekko vai ei.

Halkilahti otti kepin käteensä, tunnusteli vartta ja päänlovea.

— Mutta sehän on kuin anteloisen nokkapää.

— Eikö tunnu yhtään tutummalta?

— Eihän tämä vain ole...

Ääni värähti.

— Kyllä vain se on Halkilahden peruja pieniovisen riihen uunin
solasta. Ohikulkiessani osui käteeni ja ajattelin, että ehkäpä tulisi
siitä entiselle isännälleen mieluinen kävelykeppi.

Halkilahti tyrskähti pari kertaa, nousi ja käveli sanaa sanomatta
pimeään myllyn taakse.

Lahtela oli ymmällä. Eihän tämä ollut Halkilahden tapaista. Mutta kun
hän tarkemmin muisteli kauniin yksinäisen lahden rannalla rappeutuvaa
torppaa, taidokkaasti kaperreltua kenkuraporttia, tasaiseksi kulunutta
porraskiveä kulottuneine heinätuppoineen, kaikkea, mitä tuo karkea,
mutta pohjimmaltaan herkkätunteinen mies vuosikymmenien aikana niillä
poluilla oli iloinnut ja kärsinyt, nousi hänellekin karvaspalainen
närästys suuhun.

Halkilahti palasi ja istahti.

— Minulla on toisinaan niin kehno luonto etten kehtaa sanoakaan.

— Enhän minä tällä joutavalla mielijohteellani vain loukannut teitä?

— Se on minulle niin mieluinen muisto etten osaa sanoakaan. Mutta
ymmärrättehän te, että kun lähes neljäkinkymmentä vuotta rähjää,
pyörähtelee saman sahran kääntymillä, ja sitten riuhtaistaan irti, niin
revähtäähän siinä jokin oksa ja juuri.

— Minä olen nähnyt Halkilahden ja ymmärrän sanomattanne monta asiaa.

— Mutta mikäs täytinen teidät sinne Putkijärven rannalle osuutti?

— Honkalan Aapo.

— Vieläkö sekin vanha kälämi polttaa leipää?

— Tupakkaakin; terveisiä käski tuoda entiselle riitakaverilleen.

— No voi elävä eine! Sen päävärkki on aina ollut vähän keveämmällä
aineella lastattu, luulenpa melekein, että toinen pää painaa enemmän,
ainakin jos se itse pääsisi punnitsemaan. Muuten mukiin menevä naapuri.

— Ainakin bentsiiniä pumppusi virheettömästi.

— Pumppaa se, pumppaa se muutakin, on se semmoinen porvali. Mutta
oikeinko te poikkesitte Halakilahdessa? Vaikka siinäpähän se ihan
raiteessa.

— Ja niin kaunis portti, että ympärilleen katseleva ihminen ei ohi
voisi ajaakaan. Varmaan teidän tekemänne?

— Minähän sen rustasin jo siihen aikaan, kun riiasteltiin akkavainaan
kanssa. Se oli Väisälässä piikana — ainahan sitä naivalla jolopilla
joitakin kotkotuksia. Tuli toisinaan tultua niin myöhään kotiin, ettei
kehdannut enää maatakaan panna. Jotakin siinä joutessaan lastukolla
veisteli ja nakerteli. Kun isä sitten kompuroi portaan päähän
ensimmäisille aamuasioilleen, niin ihmetteli, että onpa se poika tänään
varhainen. Niinkuin olikin.

— Siinä on varmaan ollut puulukko, näytti jätteistä siltä?

— Ovatko särkeneet jo sen?

— Koivupanta, vähän tökerötekoinen.

— Voi noita riivatun vätyksiä! Se oli semmoinen lukko, että sitä ei
avannutkaan ukko kuin ukko.

— Ajattelitte, että pitää vannottaa omansa varmaan korjuun.

— En tiedä, mitä tuli ajateltua ja kotkoteltua, vaikka kyllä se sen
puolesta nätti salakka oli. Taloonkin olisi naitu.

— Te olitte varmaan itsekin pulska poika?

— Tiedä pulskuuksista. Mutta ainakin oli polovesta taittuvat sääret.
Taisi siihen aikaan naamarustinkikin vivahtaa enemmän ihmiseen kuin
muuhun luontokappaleeseen.

— Varmasti.

Istuttiin ja tuumattiin. Lahtela olisi mielellään jatkanut matkaa
maantielle — oli semmoinen tunne, mutta Halkilahti oli avannut
konstikkaan porttilukon, ties kuinka monennen kerran, ja oli
astelemassa pihaan päin.

— Entä kaivo ja sauna? Oliko kappa edes vedessä, vai oliko päästetty
ravistumaan?

Siinä se tuli ensimmäinen. Lahtela mietti, ennenkuin sanoi:

— Kuulkaapa, Halkilahti! Te olette viisas mies, minä taisin olla tyhmä
tuodessani teille tämän anteloiskepin. Mutta eihän siitä nyt enää
mihinkään pääse. Ei ryhdytä ratkomaan tylsällä veitsellä arpeutuvaa
haavaa. Puhkaistakseni suoraan: sanko oli hävinnyt kokonaan ja kaikki
muu päässyt pahoin ravistumaan. Katselin ja kuvittelin kaunista
kotipaikkaanne sellaisena kuin se oli ollut teidän lähtiessänne.
Muistakaa tekin samoin.

— Voi sun p—le!

Se pääsi väkevästi ja suurella hartaudella. Heikki ei muistanut
kuulleensa ennen niin väkeväväristä sanaa. Halkilahdeltahan kyllä
useinkin lipsahteli sen nuorempi veli, mutta se tuli aina niin
kissanluukusta pujahtamalla, ettei sitä enää edes huomannut. Pitkähkön
vaitiolon aikana hän tuli mietiskelleeksi sitäkin, olisiko tuollainen
luukusta lipsahtava pikku pee sen pahempaa kuin jonkinlainen kerkeän
kielen varaluisti, ja sitäkin, eikö voimasana eräinä hetkinä ja eräillä
yksilöillä itse asiassa ollut vain pohjimmaisen sähkölatauksen
jyrähdys, niinkuin Jumalalla aikoinaan, kun hän kirosi käärmeen,
Mooseksella, kun näki kultaisen vasikan, tai Väinämöisellä hänen
kuunnellessaan suupaltin Joukahaisen vätystietoja.

Sade, mikä jyräystä seurasi, herätti hänet liian viisaista
mietteistään.

— Että tuo Pajusen hylyky kehtasikin! Ja minä kun ihan itsestäni tälle
vietävälle tuhannen markkaa vielä hintaakin alensin sillä välipuheella,
että pitää paikat kunnossa, portit ja kaivot ja veneteljot ja kaikki.

— Ettekö te suoraan myynytkään sitä taloon? tuli Lahtelan kysyttyä
tarkemmin miettimättä.

— Mihin h—vetin taloon? Onko se saivaren munima myynyt sen vielä
taloonkin?

Täytyi myöntää, vieläpä sekin, että pellot olivat olleet yhteen mittaan
liian kauan heinällä.

— No voi minun päiviäni! Tässä maalimassa ei kukaan ihminen ole tehnyt
tyhmempää kauppaa kuin minä jästipää silloin. Ja eikö nyt sitten miehen
sanaan voi edes sen vertaa luottaa!

Enhän minä sitä taloon olisi myynyt, Kinnarin kitupiikille, vaikka
peukalonsa olisi nylkenyt. Pitipä olla pässinpalli, kun ei tullut
merkattua mitään kauppakirjaan.

Lahtela koetti johdatella vanhoihin muistoihin, niemen halkomalle
lahdelle, riippakoivurantaiselle järvelle, mutta toinen oli kuin
tervautunut askeliinsa.

— Olivatko kattoja edes korjailleet ja akkunatkaan edes ehjinä?

Kun läksyään ei osaa, niin joka kysymys panee häkeltelemään kuin liian
kuuma peruna. Vaikea oli kertoa, että ennen hellin huolitellut katot
olivat kuin soraseulat, että katoksen kurkihirsi oli puoliksi poikki,
tuvan akkunoissa ei ruudun sirua ja astinkiven reiässä kulottunut
heinätupsu.

Lahtela kiersi, että kaikki oli rempallaan, niinkuin hän jo äsken oli
sanonut. Mutta siihen Halkilahti jo toki jätti ja hynttäsi juoksu
jalkaa rantaan. Toiselta pääsi helpotuksen huokaus. Hän ei ollut käynyt
siellä ollenkaan.

— Vai ette käynyt rannassa! Siinä oli sitten vähän veleho putama ja
veikeämmäksi minä sen vielä laitoin.

Oli. Nyt oltiin oikealla ladulla. Muistelija jatkoi, toinen kuunteli.

— Se oli semmoinen mukava heinätön kouru, niinkuin äyskärin suu. Minä
rakentelin ja muurasin pellon pulterikivistä siihen kahden puolen puolentoista kyynärän
korkuiset äyräät. Olipahan sitä tavaraa vielä
jäämäänkin.

Sitten soutelin varhaisina kesäaamuina, väliin ruokaperäisilläkin
toiselta puolen järven hienoa tiimalasihiekkaa siihen tiensuuhun,
äyskärin kitaan; akkakin lähti väliin soutamaan, rivakka olikin
vetämään.

— No siitäpä tuli mukava ranta.

— Äläkääpä huoliko! Ei se vielä ole, mikä se oli. Minä olen
pohjimmaltani hyvin laiska mies ja vaivaan mieluummin järkeä kuin
ruumista. Tuumasin ja tuumasin, että mitenkähän tuohon saisi veneenkin
nousemaan, ettei tarvitsisi vetää. Juolahti mieleeni, mitä pikkupoikana
olin Hollolanlahdessa nähnyt, kun ma juoksin asikkalalaisten mullien
hännässä Helsinkiin. Eikö tuo keveä vene mahtaisi nousta niinkuin
vettynyt tukkikin? Laitoin rullat ja reunuspuut, itse talon pajassa
kalakuttelin laakerit, ja eräänä iltana oli hökötys sitten hiekalla,
toinen puoli järvessä. Akka tuli ihmettelemään ja naureskelemaan.
Potkaisin veneen järvelle ja annoin luistaa niin pitkältä kuin omaa
menoaan meni. Sitten vetäisin airoilla viisi kuusi kertaa hartian
takaa.

— Ja nousi ylös?

— Nousi, kurahti kuin vesikäärme! Mutta en ehtinyt nousemaan, enkä
edes kehaisemaan, ennenkuin kurahti toisen kerran, hurahti järvelle
kauemmaksi kuin äsken olikaan. Ja akka nauroi, että mutkissa
kiemurteli.

— Arvaahan sen.

— Äläpä huoli, sanoin minä. — Se parhaiten nauraa, joka viimeksi
nauraa. Nykäisin taas viisi, kuusi kertaa, tempasin airot hankatapista
ja töppäsin hiekkaan. Sis-so! Eipä enää hurahtanutkaan.

— Mutta siinä sai olla tarkkana, että osasi topata oikeaan aikaan.

— En minä sille silimälle jättänyt, hunteerasin ja tuumiskelin taas.
Seuraavana ehtoona oli siinä loukkulauta ja liipasinpeli, veneen
runkopuu painoi sen alas, ja kun perä ehti yli, niin lupsis, pönkkä
toppasi vastaan. Akka sanoi, että olet sinä aika eläväinen, mutta minä
heitin vastaan, että niinpähän tuota olet sinäkin, tavallinen sätkäle.

— Yhdessä te varmaan sitten kävitte kalassakin?

— No kuinkas muuten, kun ei ollut vielä poikaakaan. Minä sousin ja
akka puikkaroi verkkoa.

— Eikö se ole tavallisesti toisin päin?

— Meillä oli näin päin. Se oli kätevä ihminen semmoisiin, laski niin
riivatun nätille mutkille, että lahna säkeentyi, vaikka olisi uinut
silmälasit päässä. Ja sitten minä nykäisin veneen teljoille. Lupsis,
sanoi perälauta, joka merenteerasi samaa kuin että ala laputtaa.

— Varmaan se oli hauska valkama.

— Oli se! Pyhäaamuisin, kun ei ollut kiireitä, pistettiin verkot
vapeille, kalat lähdeveteen ja alettiin leikkiä paratiisia. Ei ollut
uimapukuja eikä muita viikunanlehtiä, vain Luojan tikkaama aataminpuku
ja eevanpuku. Heitettiin kelteisillemme veneen viereen hiekalle, ja
aurinko hekotti joka paikkaan niin turkasen lämpöisesti. Mitäpä me
kaksi nuorta ja hurjaa siitä, mitä ihmiset sanoivat.

— Kenellä siinä piti olla sanomista.

— No niinhän minäkin meinasin ja sanoinkin, oma mun hiekkani ja oma
mun pyllyni, mutta siitäkö ne halavatut muuta kuin yltyivät, oikein
papille asti kanneltiin, miten jumalatonta elämää meillä muka eletään.
Ja eikö juupeli eräänä päivänä ajakin sitten itse kirkkoherra
pihaportille, tiedä vaikka olisi koiruuttaankin, se oli semmoinen,
paljon syntisempi ja parempi ihminen kuin Kinnarit ja muut tekopyhät
tikunhalkaisijat luulivatkaan.

— Valittavat, että Halkilahti elää täällä epäsiveätä ja sopimatonta
elämää vaimoineen, aloitti.

— Yks vaimohan minulla vain, karitsainen, köyhällä miehellä, sanoin
minä, eikös se niin ole herra rovastin kirjoissakin?

Veti ukon suuta viuruun, mutta koetti olla totinen.

— Niinpä tietysti, vaikka tässä meidän kielessä sanotaan niin. Ovat
valittaneet, että Halkilahti makailee vaimonsa kanssa ilkialastomana
julkisilla paikoilla.

— Entä sitten? sanoin minä ja olin niinkuin ei mitään.

— Mutta eihän se sovi, ymmärtäähän Halkilahti...

— Kyllä se sopii, on jo monta kertaa koetettu, penäsin vastaan. —
Ilimainen auringonlämmin tekee niin hyvää köyhän sielulle ja ruumiille
ja munaskuille.

Ukolta pääsi hörönauru ja sittenhän se meni sitä perää lälläksi koko
ripitys, tokko tuo lie tosissaan meinannutkaan. Yritti kumminkin vielä,
kun viran puolesta oli asialle lähtenyt:

— Pitäisi kumminkin ihmisten tähden välttää julkisia paikkoja.

— Onko minun rantani ja venevalakamani mikään julukinen paikka, piru
vie! lipsahti minulta vahingossa, kun pisteli jo vähän vihaksenikin.

— So, so, ei pidä nyt kiivastua, rauhoitteli rovasti, tottapahan
huomasi itsekin olevansa heikolla asialla, Mentiin katsomaan rantaa, ja
ukko ihastui kovasti, varsinkin veneteljoon, merkkaili paperillekin
joitakin riitinkejä siitä. Sitten tarkasteltiin ulompaakin sitä
julukista paikkaa, ei mihinkään näkynyt, jollei ympäryskivelle kivunnut
kiikaroimaan, paitsi tietenkin lahden taakse, mutta sinne oli puoli
virstaa matkaa.

— Jospa ne ovatkin katselleet sieltä tai järveltä, älysi rovasti, kun
ei muutakaan keksinyt.

— Paljon mahdollista, mutta kyllä sitä kiikaroimalla löytää paljaita
paikkoja enemmänkin, löytää vaikka ison pappilan uimalaiturilta, vielä
hemaisevampaakin väläkettä.

Rovasti nauroi ja myönteli, mutta ei jatkanut enää siitä asiasta.
Muusta puhuttiin vielä paljonkin, — se olikin oikein laatuun käypä
mies, kun lähemmin tuli tuntemaan.

— Mutta tiesikö hän, että te Ingersolliakin harrastelitte? tiedusti
Lahtela väliin.

— Kuka peijooni teille jo siitäkin ehti?... Ai, se Honkalan kääkkä.
Voi, voi, se olikin eri nuohaa niihin aikoihin! Eihän rovasti, kun
tutuiksi tultiin, mutta sattui nuori apulaispappi, pystynokkainen ja
suurisuinen mies, joka luuli olevansa vähintään keruupi paratiisin
portilta. Otettiin yhteen monet kerrat. Luulen, että minä osasin
raamatun melekein yhtä hyvin kuin sekin, mutta sillä oli siinä
suhteessa hyvä puoli, että se pääsi pöntöstä heittelemään. Ja kyllä se
poika lastasi! Minä olin vähintään kentraali sen toisen herran
tellingeillä. Mitä minä niistä! Ei se Jumala, joka loi taivaan ja maan,
katsele kauankaan semmoisen paimenen helemojen välitse, se nousee vähän
väljemmille näköaloille. Sanoin minä joskus sen sille vasten partaakin.

— Te olette taitanut lukea paljonkin kirjoja?

— Mitäpä häntä niin kovin paljonkaan, ei ehdi eikä näekään tämmöisillä
silimillä. No, jos ma toden sanon, niin menin minä kirkonkylän
lainaston yhteen kertaan ja alun toiseenkin. Ja on tullut katseltua
vähin täälläkin. Mutta näkö tahtoo jo tehdä kiusaa, kun pakkaavat
olemaan niin pientä ränttiä. Sehän se on viime vuosina ollut kuin lähde
pensaan alla, mitenkäpä sitä oikeastaan iliman olisi toimeen tullut ja
kaikkia unohtanut.

Parituntinen oli vierähtänyt. Joku kelvoton olisi ehtinyt vaikka
muutamia jyvävaunuja kairata. Halkilahti nousi.

— Keppi, keppi! muistutti Lahtela.

— Oikeinko te tosissanne sen minulle? Kiitosta vain.

Ääni värähti, oli muutenkin jo kiire myllyn taakse.