31.

— Johtaja Hyrkäksen yksityisasuntoon! Osaatteko?

— Kyllä vain.

Vaihdetanko teki pari konemaista liikettä ja auto hyrähti vauhtiin.

Komea neljännen kerroksen rappukäytävä, avarat näköalat vesille ja
puistoihin kahden puolen.

Ensimmäiseen soittoon ei tullut mitään vastahuomiota. Toiseen tuli,
hiukan uninen, mutta sievännäköinen tyttö.

— Onko johtaja Hyrkäs kotona?

Heikki huomioi tarkasti. Tuntui siltä, niinkuin tyttö olisi tottunut
tai ainakin varautunut kysymyksiin ja vastaanottoihin.

— Ei ole, ikävä kyllä.

— Missä hän on?

— Vaikea sanoa. Nykyään liikutaan niin nopeasti paikasta toiseen.
Toista viikkoa sitten hän lähti ulkomaille, eikä hänellä ole tapana
tehdä meille selkoa matkoistaan.

— Ei suinkaan. No, onko rouva kotona?

— Rouvako? Tyttö naurahti. — Nähtävästi herra ei ole johtajan
lähituttavia.

— Verraten läheisiä, mutta sattuuhan erehdyksiä näin matkoilla. Sattuu
kai sitä teidän isännällennekin väliin.

Tyttö ei ollut huomaavinaan, ei nyrpistänyt eikä säikähtänyt.

— Minä niin mielelläni sanoisin herralle, jos vain tietäisin.

— No tiedättekö te ehkä, kuka hoitaa isäntänne asioita silloin, kun
hän on pitemmillä matkoilla.

— Minä kastelen kukat...

— Älkääpä, ette te ole niin yksinkertainen, kuin tahdotte luulotella.

— Talonmies meillä...

— Onko teillä ketään järkevämpiä ihmisiä kotona?

Tyttö ei nyrpistänyt vieläkään.

— Ei meillä olekaan muita kuin Liisa, ja hän on kesälomalla. Eikä hän
ole sen järkevämpi kuin minäkään, sillä hän aikoo mennä syksyllä
naimisiin, vaikka meidän herra sanoo aina, ettei nykyaikana kukaan
järkevä ihminen mene naimisiin.

Heikin täytyi nauraa vastoin tahtoaan ja harmissaankin.

— Huomaan, etten tule teidän kanssanne hullua hurskaammaksi.

— Ei minun kanssani kukaan muukaan hullu ole tullut hurskaammaksi.

Täytyi naurahtaa taas.

— Huomaan, että teidän isännällänne on makua, vaikka olen jo ennenkin
ollut siitä selvillä.

— Jaa naisasioissa. No hänellä on. Hän on kaupungin hienoin herra.

— Ettepä olekaan kovin vaativainen. Hyvästi sitten!

— Hyvästi! Tulkaa toisen kerran, sitten kun herra on kotona.

Tyttö saatteli ensimmäiseen porrasvälikköön.

— Se on kovin ikävää, mutta en minä sille mitään mahda. Kun tulette
toisen kerran ja herra sattuu olemaan kotona, niin tulette varmasti
meillä viihtymään.

Sanoi ja hypähti kuin västäräkki pari askelmaa kerrallaan, hienot
silkkisukkaiset sääret vain vilahtelivat.

Heikki ajoi myllylle.

— Vai johtaja Lahtela! Hauska tutustua henkilökohtaisesti, paljonhan
jo muuten on oltukin asioissa.

— Suokaa anteeksi, että menen suoraa päätä teitä ehkä oudostuttavaan
ja arkaluontoiseenkin asiaan. Voitteko ja haluatteko sanoa, minkälaiset
herra Hyrkäksen yksityisasiat ovat?

Se oli todellakin vähän yllättävä kysymys etuvalmistelun jälkeenkin,
ehkä vähän arkaluontoinen.

— Herra Hyrkäs on meidän myllymme pääosakas.

— Samoin meidän.

— Minä en tiedä sanottavasti muuta, paitsi sen, minkä tekin varmaan
tiedätte. Tekee suuria kauppoja, on mukana monissa yrityksissä,
joustava ja älykäs mies, tiaisten ja onnen suosikki.

— Tiedän sen.

— Niinhän sanoinkin.

Syntyi äänettömyys. Miehet tutkivat toisiaan.

— Mutta mitä sanotte siitä, että hänen viljalaivansa on
takavarikoituna Helsingin satamassa.

— Sitä en tietänyt.

— Siitä piti jäädä meille viisisataatuhatta kiloa.

— Ja meille loput.

Istuttiin ja seivästeltiin taas.

— Onko hän pitänyt tapanaan ottaa myös teiltä jauhoja yksityistiliin?

— Aikaisemmin suuriakin määriä. Hänellä on erinomainen kyky sijoittaa.

— Onko hän maksanut?

— Aina!

Äänettömyyttä taas.

— Minulla ei ole liikaa aikaa, enkä tahdo kuluttaa sitä teiltäkään.
Tiedän, että olette kilpailija ja että tämä tavallisella mitalla
arvostellen on tyhmyyttä, mutta puhun kumminkin niinkuin mies puhuu
miehelle. Olen lähettänyt lähes puoli miljoonaa kiloa Hyrkäksen tiliin
omista varastoistamme.

— Se on suuri määrä.

— Se on sellainen määrä, että minä olen suossa, jos laskelma pettää.

— Hyrkäs ei petä.

— Mutta lasti on takavarikoitu!

— Jos se pysyy jäässä, niin se on meillekin aika kolaus.

Johtaja napautti sormillaan pöytään, ja katseli ulos, josta näkyi
lainehtivaa aavaa vettä.

— Paljon mahdollista, että hänellä on vaikeuksia, mutta ne ovat
arvaamattoman suuria, ellei jyvälasti viikon kuluessa irtaudu. Te
saatte omanne ja me saamme loput, niin ainakin uskon.

Miehet nousivat ja hyvästelivät. Heikki meni vielä kolmanteenkin
paikkaan, Hyrkäksen pankkiin.

Siellä oli melkein yhtä pyöreät seinät kuin yksityisasunnon eteisessä,
ei pienintäkään naulaa eikä rakoutumaa.

Johtaja Hyrkäksen asiat? Kunnossa, täysin kunnossa! Arvopapereitaanko?
Hoidamme, milloin jättää hoidettavaksemme.

— No diskonttaisitteko hänen hyväksymänsä miljoonan markan vekselin?
tiedusteli Heikki vähän kiusaantuneena, kun ei enää muutakaan osannut.

Yhtä veikeätä siihenkin.

— Jaa, riippuu asettajasta ja muista asianhaaroista. Viime aikoina
emme yleensä ole niin suuria papereita diskontanneet ja harvemmin niitä
kukaan pystyy esittämäänkään.

Se oli kai letkaus letkauksesta.

Oli kiirehdittävä junalle, eikä se puleeratun seinän hapuileminen
tuntunut enää muutenkaan niin erittäin huvittavalta.

Paluumatkalla hänen mieleensä juolahti, että voisihan järjestää tavaran
vastaanottajille maksukiellon. Suurin sopi matkaan pienellä mutkalla.
Paras käydä henkilökohtaisesti tapaamassa.

Hän kirjoitti kotiin ja konttoriin. Päivän lisäviivytys.

Olivatko jauhot saapuneet? Olivat saapuneet ja hyvässä kunnossa.
Erittäin hyvää tavaraa. Tilaamme vastakin teiltä.

Konttorihuone oli ahdas ja tupakansavuinen. Hiotti ulkoisesti ja
ahdisti sisäisesti. Oli mentävä asiaan ja päästävä ulos.

— Jauhot lähetettiin meiltä johtaja Hyrkäksen määräyksestä ja tiliin.

— Niin!

Tukkuliikkeen johtaja kiinnostui ja nosti katseensa.

— On vähän epävarmuutta, epäselvyyksiäkin. Minä pyydän myllyni
nimessä, ettette suorita maksua asianomaiselle tai määräämälleen,
ennenkuin ilmoitamme.

— Valitettavasti tulee määräyksenne liian myöhään. Me olemme jo
suorittaneet.

— Mitä, eihän neljäätoista päivää ole kulunut!

— Eikö ennemmin saa suorittaa? Tämä on yllätys minulle. Tukkukauppias
naurahti.

— Anteeksi, ymmärsitte väärin. Eihän se yleensä ole tavallista.

— Tässä tapauksessa sattui olemaan. Sattuu meillä joskus muulloinkin,
ettei tarvitse haravoida neljäätoista päivää. Kyseellisestä
jauhomäärästä maksettiin osa ennakkona, osa kohta papereiden saavuttua.

— Kenelle?

Ehkä se oli vähän liian kiihkeästi kysytty, tai oliko tukkukauppias
jollakin tavoin äreässä vireessä.

— Minulla ei ole tapana jutella juuri kaikkea, minkä tiedän, niin
kiintoisaa kuin se joskus kyselijälle olisikin. Tavara tuli herra
Hyrkäksen tiliin. On, on ja ei, ei, mitä siihen lisätään, on pahasta!
Jos herroilla on epäselvyyksiä keskinäisissä asioissaan, niin voin
neuvoa teille hyvän asianajajan.

— En tarvitse!

Heikki kumarsi ja lähti. Ahdisti rintaa, hiotti, mutta samalla
värisytti.

Pitkä junamatka. Ajatukset ja mielialat iskivät myötä ja vastaan kuin
tyrskyt kallioisessa koskiuomassa. Se oli yhtä pyörivää vyörymistä
kallioon lyövien tyrskyjen mukana. Jos yritti kiivetä, niin ote ei
pitänyt. Löi vain päänsä verille kiviin. Mutta keskivirran vaahtoaviin
pyörteisiin tahtoi tukehtua.

Kuka painoi? Kuka painoi ryssää päästä? Sehän oli maailman sivun
pulputtanut.

Toisten asiakkaiden tilin järjestely oli tietysti sama. Hyrkäs ei petä.
Minä ainakin uskon niin.

Kuinka hän voi leikkiä tuollaista? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli
toiselle elinkysymys? Puntarivaa’assa jauhot ja sukutalo. Oliko se
kaamea uni? Ei, sehän saattoi viikon parin perästä olla hirveä
todellisuus.

Juna jyski. Ajatukset jyskivät.

Pankissa oli huomenna ja lähipäivinä kireitä maksuja. Tili kiinni.
Vekseleitä ei ollut ja mylly seisoi. Johtokunta pitäisi kutsua koolle.
Kotona odotetaan ja pelätään. Kertun mieli aavistelevan herkkä kuin
henkäys ikkunaruudussa. Lapset: missä isä viipyy?

Ravintola-asemia. Ei mennyt alas kuin kivennäisvesiä, ellotti tyhjässä
vatsassa lähitunteina.

Mieskö hän oli? Tämäkö oli irvistys kohtalonkohluille? Entä sokeat ja
rammat? Nousihan se sellainenkin leikkitapuli, mutta juna heilahteli ja
tapuli kaatui.

Olihan kokemusta jo sadantuhannen markan vähittäismaksu-urakasta. Minkä
tähden piti nikotella joka kerta neljäntuhannen markan shekille,
hötäistä kirje ja pistää jäljennös kuin myrkkypilleri alimpaan
yksityislaatikkoon? Kymmenen kertaa satatuhatta, kymmenen à
korkoineen. Laskepa ylimalkaan, kuinka monta
neljäntuhannen markan shekkiä siitä tuli!

Hirvitti kuin lapsuusajan iankaikkisuusvertaukset. Alkuun pääsi, mutta
loppua ei näkynyt. Ahdistus ja hengenvaiva.

Jospa oli turhaa koko pelko? Olihan hän aina ennenkin selviytynyt. Hän
ei voisi jättää viatonta miestä ja myllyään, myllyjään, pulaan. Jospa
hyvinkin jo huomenna oli konttorissa ja nauroi koko metkulleen
tartuttavaan tapaansa? Kesäinen aika ja lentoyhteys maasta maahan.
Päivällisellä Pariisissa, illallisella Helsingin Pörssissä. Sehän olisi
niin Hyrkäksen tapaista.

Tai jos oli parhaillaan pelipankissa? Onnen ja naisten suosiossa.
Vaikka kymmenen miljoonaa tällä hetkellä olisi kahmaissut.

Tai hävinnyt. Eikö onnen ja naisten suosio ollut yhtä häilyväinen
sille, joka niitä perhoina pyydysten?

Ei, mutta käyttämistä vartenhan järki on annettu, vaikka tyhmeliini
sitä käyttelee kuin lapsi partaveistä. Minä olen minä, juna on juna ja
mylly seisoo, koska ei ole viljaa. Huomenna on raskas päivä,
ylihuomenna kenties raskaampi ja voi seurata...

Minun täytyy kestää ensimmäinen, toinen ja todennäköisesti kolmaskin.

Minulla on nälkä ja heikottaa. Ravintolavaunussa on maitoa ja lämmintä
ruokaa.

Minua nukuttaa. Monta yötä olen valvonut, nukkumatta ei jaksa, tai jos
jaksaakin, niin puhelee pehmeitä.

Kymmenen tuntia on vielä aikaa. Makuuvaunussa on tilaa. Maksaa vain
kolmekymmentä markkaa.

Minä syön ja menen maata.

Hän nousi ja teki sen.