32.

Heikki heräsi muutamaa minuuttia ennen määräaikaansa, pesi ja pukeutui.
Osastossa ei ollut muita. Hän nosti keskimmäisen vuoteen ja istahti
suunnittelemaan.

Kotiin oli soitettava heti, samoin Helsinkiin. Arvopostin tuloon oli
kaksi tuntia. Siinä ajassa ehtinee selvittää vaikeimman edellispäivien
kirjeenvaihdon.

Johtokunta? Jos se olisi ollut Bergmanin ja Pitkäkosken, olisi se
kokoontunut iltapäivällä. Mutta se oli kauppaneuvoksen ja vapaaherran.
Sen oli tarpeetonta, jopa vahingollista kokoontua lähipäivinä.

Niin oman säilymisesi kannalta, miten myllyn?

Hän punnitsi hetken aikaa asiaa kuin kylmä, vieras mies.

Myös myllyn. Sitä ei uhannut mikään suoranainen vaara. Sen menetyksen
esteeksi, mikä sitä uhkasi, eivät nämä herrat panisi eivätkä pystyisi
panemaan rikkaa ristiin. Mutta kohun ja metelin ja ylimääräisen
yhtiökokouksen, kaiken sen, tällä hetkellä tarpeettoman ja voimia
kuluttavan, he melkein varmasti saisivat toimeksi. Kylmästi myllyn edun
kannaltakin ottaen oli siis parempi, että herra kauppaneuvos makailisi
auringon varjossa pihapuun alla ja vapaaherra lämmittelisi verettömiä
käsiään päivänpuoleisella lasikuistilla.

Pankki ja Virkkulan kaksinkertaiset silmät? Tänään eräytyi
yhdeksänkymmentä, mahdollisesti yhdeksänkymmentäviisituhatta. Oli
melkein varma asia, ettei tunnusteita ja rahaa ollut kuin
viidenkymmenen paikoilla. Apupaperi kylmästi. Sellaista kummaahan ei
ole esitetty puoleentoista vuoteen. Virkkula katsoo, kääntää ja katsoo
sitten silmiinkin neljännesminuutin. Se ei ollut auringonvaloa, ja
sitäpaitsi lasit hajoittivat syttiön tehottomaksi.

Iltapäivä menee puhelinsoittoihin Hyrkäksen asiakkaille ja kireimpään
kirjeenvaihtoon omille hätäytyneille. Se voi mennä myöhäänkin. Tuskinpa
niin myöhään sentään, ettei ehtisi puolen tunnin kävelylle.

Juna vihelsi. Tuttua esikaupungin tammilautaa, puisto ja mylly.

Neiti Miettinen oli jo konttorissa. Rasittunut ilme ilostui.
Minkähänlaisen ryöpyn läpi lienee laskenutkin, kolme päivää,
tyttöparka!

— Kuuluuko mitään uusia?

Neiti Miettinen katsoi ja ymmärsi, mitä uusia kysymys tarkoitti.

— Ei mitään.

Lahtela huomasi pöydällään avatun kirjepinkan, kolmisenkymmentä
silmämääräisesti arvioiden.

— Paitsi tietysti näitä, mutta nehän eivät ole meille uusia. Olkaa
hyvä ja pyytäkää kaksi puhelua Helsinkiin, speditöörille ja Suomen Höyrylaivakontturiin,
heti kymmeneltä, minä pyydän tällä toisella vähän
lähemmäksi.

— No, sinäkö siellä olet!

Ensimmäisten sanojen jälkeen Heikki tunsi olemuksessaan omituisen
värähdyksen. Konttoripöydän osaksi mustetahraiseen pöytäkalenterin
imupaperiin kirkastui äärikuvioltaan vaikeasti määriteltävä, mutta
muuten selväpiirteinen, väreiltään ja viivoiltaan hienovivahteinen
naisen muotokuva. Siinä kuvasteli pelkoa, jännitystä, iloa,
ennenkaikkea sitä. Huulet värähtelivät, poskien vielä matalapohjaiset
poimu-uurteet elivät kuin heikko virta olisi niissä väreillyt,
silmäkalvoa voiteli kostea kyynelkiilto.

— Kuule, Kerttu! Minä uskon, että täydellinen kuvalähetys radioteitse
on aivan lähipäivinä lopullisesti ratkaistu kysymys.

Puhelimessa helisi vastaan nauru. Kuvan viivat ja värit leikkivät.
Poimuissa hyppelehti vallaton kevätpuro, mutta silmissä vuorotteli
päivänpaiste ja herkkäpisarainen kevätsade.

— Mitä sinulle kuuluu?

— Hyvää suurin piirtein. Kuule! Minä en tule kotiin viikonpäiviin. Älä
kysele, äläkä sure! Minä tulen heti, kun sopii. Heti. Kuulitko? Minun
parhaimmat ääni- ja kuvaterveiseni teille jokaiselle erikseen ja
kaikille yhteisesti. Hyvästi!

Kuvan värit vaihtuivat taas, viivat hyppelivät muodostaen suuren,
kohtaloonsa tyytyvän kysymysmerkin.

— Hyvästi!

Loppusoitto. Kuva häipyi yhtä nopeasti kuin oli muodostunut, ja
jäljelle jäi taas vain mustetäpläinen imupaperi.

Kirjeitä oli kaksikymmentäkahdeksan, lyhyempiä ja pitempiä, mutta
sisällöltään toistensa tapaisia.

Ne olisi voinut kuitata kiertokirjeellä, mutta täytyihän kohteliaassa
vastauksessa olla myös persoonallisuuden tuntu ja leima.

Hän ehti vastata viiteen, ennen kuin tilatut puhelut tulivat.

— Valssimyllyltä johtaja, hyvää huomenta!

— Hyvää huomenta!

— Kuuluuko uusia?

— Laiva on ankkuroinut sivuun. Mitään määräyksiä ei ole tullut.

— Olkaa valmiit järjestämään meille näinä saapuva oma lasti
pikaisimpaan lähetykseen!

— Kyllä, viivytyksettä.

— Hyvästi!

— Hyvästi!

Höyrylaivaosakeyhtiön puhelu seurasi välittömästi, ruotsinvoittoinen,
vähän särähtelevä ääni.

Porkkalassa. Purkaa ylihuomenna tai viimeistään lauantaina.

Aamupäivästä tuli useita tilaamattomia ulkolinjapuheluja.

— Me olemme jo kyllästyneet odotukseen. Pitkäksi tahtoo käydä
meilläkin. — Jos ette olisi niin vanha ja rehti tuttavuus, niin... —
Sanokaapa muuta. Mutta järjestäkää nyt jotenkuten. Mastot näkyvät jo
Porkkalassa ja satamajätkäin kynnet syyhyvät urakkatöihin.

— Eikö vieläkään lähetetty. Minä tulen hulluksi tällä hetkellä. —
Ettekä tule, en minäkään tule. — Mutta minä en kärsi, että vakinaiset
asiakkaani kiikuttavat oveni ohitse jauhosäkkiä käsirattailla. Sallikaa
kerran toisellekin antamisen ilo. Muuten, laiva on lähtenyt jo
Porkkalasta.

Tämäntapaista se oli. Mutta siihen parkkiintui ja tottui. Neiti
Miettinen hymyili osanottoisesti. Neiti Tähtelä kiemurteli kuin
vatsanväänteissä; ei tiedä, vaikka olisi ollutkin, kun oli mätäkuun
loppupäivät ja viinimarjojen aika.

Arvoposti tuli, mutta samaan aikaan ilmestyi portaanpieleen
vapaaherrallinen riippapiiska. Heikki hätkähti, ehkä siksi, kun se ei
kuulunut aamuisiin junaohjelmiin, mutta ainahan niitä lisäyksiä ja
muutoksia sattui hyvissäkin arpajaisissa.

Vapaaherralla oli yleensä kiusallinen tapa esiintyä aamupäiväisin
pankkiajan edellä. Bergman ei tehnyt sitä edes ihmeeksi.
Todennäköisesti se johtui herrojen erilaisista elintavoista.
Vuorilinnassa syötiin aamiainen kahdeksalta, vapaaherra nautitsi
nähtävästi kahdeltatoista.

Tuli jo portaissa. Heikki nosti arvopostin neiti Miettiselle ja pyysi
laatimaan pankkilistan.

Vapaaherra oli harvinaisen lämpöisellä tuulella. Olikohan
tonttikauppoja tiedossa vai laivaosakkeet nousseet?

— Teillä mylly seisoo, olen kuullut.

Sääsuhteiden vuoksiko? Aivan niin, aivan niin. Varasto tyhjänä, kuulin
neiti Miettiseltä. Suuria tilauksia. Sehän on oikein hauskaa. Kaiketi
herra johtaja on hankkinut tarkat luottotiedot. Nykyään saa olla hyvin
varovainen. Vaikka turhahan minun näistä herra johtajalle.
Toivottavasti teillä on kokemusta ja vakiintuneet prinsiipit.

Olisi erittäin hauska tutustua nyt perinpohjin myllyyn ja koneistoihin,
mutta on valitettavasti kahdelta tärkeä yksityinen neuvottelu erään
ulkomaisen asiakkaani kanssa.

Heikki hengähti pitkään.

Vapaaherra käveli pitkin harppauksin ja hieroskeli käsiään.

— Mutta kuulkaahan, herra johtaja! Tuon naulakon me siirrämme eteisen
puolelle. Se häiritsee, varsinkin kokousten aikoina.

Hän harppasi katsomaan eteisen puolelle ja jätti oven auki.

— Tuohon se sopii erinomaisesti. Sepä oivallinen keksintö.
Talvikuukausien ajaksi voi täällä järjestää lämmityksen kamiinalla, ei
tarvitsee ostaa, meidän puuseppäverstaasta vapautuu, kun syksyllä
järjestämme keskuslämmityksen.

Vapaaherra harppasi takaisin konttoriin ja hykerteli uusille
oivallisille keksinnöilleen.

— Tuo teidän järjestäjähyllynne on ahdas ja verraten primitiivinen.
Vähintään kolmen vuoden arkisto pitää olla aina käsiteltävissä. Sitä
paitsi se antaa ulospäinkin arvokkaamman leiman.

Hän harppaili ja mittaili käsillään suurinta akkunavälikköä.

— Suunnilleen kaksi ja puoli metriä. Siihen me teemme sen. Vielä tällä viikolla
annan meidän puuseppämestarimme suunnitella.

Hän otti muistikirjansa ja merkitsi mukana äännellen: pituus
kaksi ja puoli metriä, väri Billnäsin keltainen, ruiskuväri ja
selluloidilakkaus. Hyvä on! Se tulee suuresti juhlistamaan konttoria ja
kun samalla tulee naulakkosiirros, niin...

Silminhuomattavasti vapaaherra odotti, että jatko olisi seurannut
toiselta taholta, mutta kun ei ole synnynnäistä hienoutta, niin turhaan
sellaista joutui odottelemaan.

Lahtela odotteli muuta. Neiti Miettinen odotteli vielä hartaammin, hän
melkein rukoili hengessään. Billnäsin kuperapohjainen tuoli poltti kuin
rautahella.

Hän ei ollut ehtinyt eikä osannut puhua vielä pankkiasioista. Herra
siunatkoon! Kello puoli kaksi! Löi helähtäen kuin ainakin tärkeän asian
vahvistukseksi. Viisikymmentäkahdeksantuhatta uupui. Hän oli laskenut
rahat, postivekselit, tunnusteet ja tilillä olevan saldon kahteen
kertaan koneella.

Ja vapaaherra mittaili pitkine sormineen hyllynpaikkoja osoittamatta
vähääkään kiiruhtamisen merkkejä. Eikö johtaja voinut jollakin tavoin
huomauttaa, vaikkapa siitä neuvottelukokouksesta? Kello jo viisi yli!
Tässähän tuli kohta kipoinen kiire ja peri huutava hukka.

Niinkuin Heikki olisi kirjaimelleen arvannut neiti Miettisen viimeiset
ajatukset, hän oli juuri huomauttamaisillaan vapaaherran odottavasta
vieraasta ja tärkeästä neuvottelusta. Vapaaherra ennätti onneksi itse
aikaisemmin.

— Mutta kello! Minunhan on välttämättä oltava konttorissani kahdelta.

Muutama harppaus rattaille — kauanko niin pitkillä säärillä muutamaa metriä
käveli. Olisi luullut niillä ehtivän nopeammin kuin
lyhytjalkaisella hevosella.

Neiti Miettinen ihan ponnahti tuoliltaan.

— Täällä on suuri aukko.

— Minä tiedän sen. Suuriko?

— Niin suuri, että...

— Antakaa tulla vain. Nyt käyvät ne tuulet, että on totuttava
suurempiinkin.

— Viisikymmentäkahdeksantuhatta.

— Korkoineen?

— Niin!

Heikki repäisi lehtiöstä vekselilomakkeen ja merkitsi kuusikymmentä,
neiti Miettinen ojensi täysinäisen kuoren. Kello oli viittätoista
vailla.

Hän jätti tavalliset tavaravekselit laskettaviksi ja meni suoraa päätä
johtajan konttoriin.

— Joko teillä taas on apupaperi! Minä luulin, että niistä päästiin.

— Niin minäkin luulin.

Seurasi se neljännesminuutin keihästys. Kumpikaan silmäpari ei
värähtänyt, kaksoisparilla oli parempi asema valosuhteiden ja itse
asiankin puolesta.

Virkkula hellitti ja katsoi lähemmin vekseliä, joka muodollisesti oli
moitteeton; siirtonimi oli oikealla paikalla, kolmanneksen osuus
numeromerkinnästä alaspäin.

— Sattuu näin viime minuuteille.

— Niinpä se valitettavasti sattuu.

Audienssi oli päättynyt. Kuudenkymmenen korot yhdeksänkymmenen
korkopäiville yhdentoista mukaan oli nopeasti laskettu. Nopeammin vielä
olisi leikannut kymmenen mukaan, mutta se nähtävästi ei sopinut
marginaaleihin.

— Yhdeksän ulkolinjapuhelua kiireellisinä! Tässä luettelo, neiti
Tähtelä on hyvä ja pyytää.

Puhelinneiti tahtoi ihan hermostua. Ukkosta ilmassa ja linjatkin
epäkunnossa. Mihin sitä yhdellä kertaa semmoinen paljous?

Mitäpä se teitä liikuttaa. Kaksinkertaisen maksunhan te jokaisesta
saatte. Kannattaa linjatkin korjauttaa.

Neiti Tähtelä oli hyvin turski näissä asioissa, monta vertaa etuisampi
kuin neiti Miettinen, joka kärkevistäkin sanoista vain joko punastui
tai kiitti, usein teki kumpaakin.

Ensimmäinen puhelu tuli.

— Halloo! Kauppias Lahdensuussa.

— Täällä johtaja Lahtela valssimyllyltä. Pyydän tiedustaa, oletteko
maksanut jo johtaja Hyrkäksen tiliin toimittamamme jauhot?

— Jaa Hyrkäksenkö? Jo veikkoset kahteenkin... tuota kuitit ja
kuittauksetkin jo aikapäiviä kirjatut. Mitä tämä tämmöinen oikein...?

— Eipä mitään sitten. Anteeksi, että vaivasin!

Melkein samaa maata oli toinen, kolmas, vieläpä neljäskin.

Viides ilmoitti, että jos voisitte lähettää pari, kolme lastia lisää
Hyrkäksen tiliin, niin olisi hyvä. Hänen debetissään oli kyllä
sellaisen vara. Hyviä jauhoja muuten, ei mitään valittamista.

Kuudes kuuli huonosti ja oli pidättyväisen lyhytsanainen, sen verran
lopuksi ilmoitti, että reilassa on. Sai nukkua huoleti.

Seitsemäs ihmetteli tällaisia soittoja. Eihän ollut mikään aprillipäivä
ja mätäkuukin ihan lopullaan. Muuten maksettu täysin. Sai lähettää
vaikka valantehneet tilintarkastajat.

Kahdeksannessa ei ollut johtaja kotona, sitä vastoin hyväantoinen
konttorineiti. Jaa että laskuko maksettu? Kyllä meillä vain laskut
maksettiin aina neljälletoista päivälle, eikä päivättykään väärin, sai
tutkia vaikka postileimasta. Ja mitä Hyrkäksen jauhoihin tuli, niin ne
oli kaupoissa maksettu jo ylittäen etukäteen. Jos jotakin mukisemista
oli, niin sopisi valittaa Savonlinnan tuomiokapituliin!

Lahtela soitti kiinni, jottei tulisi kaksinkertaisia tuplamaksuja.

Sitten tuli pitkänpuoleinen tauko, niin pitkä, että neidit olivat
ehtineet aikapäiviä lähteä ja eräs Laine-niminen iltavuoron mies
esittää tärkeän asiansa johtajalle.

— Meinaan vain, että mitä kenkkuilemista tämä oikein on, miksi ei
mylly pyöri?

— Siksi, kun ei ole jyviä. Lienee Laine sen huomannut?

— Pitäisi järjestää, ettei pääsisi loppumaan. On kai sitä sen verran
aikaa.

— Luulisi olevan. Mutta eikö Laine voi pitää murehtimatta vähän
pitempää kesälomaa, niinkuin kaikki toisetkin?

— Kyllähän sitä on hyvä puhua semmoisen, jolla ei ole nälkä!

— Ettehän te ole nälkäisen näköinen, myllyn lihavin mies, eikä teillä
ole edes perhettäkään.

— Jaa, jaa, mutta tarvitsee sitä akatonkin mies leipää ja...

— Ja ryypättävää!

Mies oli lihava, vähän ihrasilmäinen, mutta herkkävaistoinen, niinkuin
varislinnut yleensä. Ihmeteltävän nopeasti hän joutui ulko-ovelle.
Sopivaan aikaan, sillä yhdeksäs ja viimeinen tilauspuhelu joutui.

Ei ollut maksettu.

No ihme, melkein enemmän pettymys kuin ilo.

Hän soitti loppusoiton ja etsi asianomaisen kortin.

Viisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa.